Oli satanut paljo lunta. Padurenin pihalla ja puistossa oli lumiauralla
täytynyt avata teitä. Koko päivän seisoivat taivaalla kirkkaanharmaat
pilvet ja tyynessä ilmassa putosivat lumihiutaleet rauhallisesti ja
taukoamatta. Mutta illemmalla nousi aina koillistuuli, joka hetkiseksi
lakaisi pilvet pois, ikäänkuin tehdäkseen tilaa auringonlaskulle, joka
peitti taivaan purppuralla ja kullalla. Tämä hetki tuntui Fastradesta
ainoalta tapaukselta noina lyhyinä päivinä, jotka muuten olivat
harmaita ja muodottomia niinkuin lumipilvetkin. Hän riensi silloin
puistoon ja asteli lumikinosten välisiä kapeita teitä edestakaisin.
Täällä saattoi hän jälleen iloita jostakin, josta hän ei tiennyt, mitä
se oli, täällä saattoi hän odottaa jotakin, jota hän ei tuntenut,
täällä tuntui hänen ruumiinsa ja verensä kuin nuortuneelta. Mitä hän
ajattelisi? Yhdentekevää, vain jotakin, joka olisi mahdollisimman
kaukana kodin hiljaisista huoneista, ja hän ajatteli Egloffia. Miten
rauhaton hän olikaan. Mahling kuski oli kertonut, että Sirowin
herra ajeli yökausia täällä ympäristössä. Kärsiikö hän, painavatko
salaisuutensa häntä? Häntä vastaan olivat kaikki, mutta hänestä
itsestään se näytti olevan yhdentekevää. Kun on kaksi toisella puolella
ja vaikkapa kaikki muut toisella, voi se tuntua hupaiseltakin. Viisas
naisenkäsi voisi tähän poloiseen, hajanaiseen elämään kenties tuoda
järjestystä, joka tapauksessa hän levottomuudessaan ja iloisuudessaan,
salaisuuksineen ja suruineen edusti elämää, mutta mitä nämä toiset
täällä?
Metsästä kaikui äkkiä jahtitorvi, toitotti rohkeasti ja riemuitsevasti
talvi-iltaan. Fastrade pysähtyi puutarhanportille ja kuunteli. Se oli
Egloff, joka päätti tämänpäiväisen metsästyksensä ja lähetti tämän
elämän raikkaan tervehdyksen hänelle. Fastrade seisoi veräjällä, kunnes
metsästystorvi vaikeni ja iltarusko oli vaalennut, sitten meni hän
jälleen sisään, kuunnellakseen isänsä huoneessa Ruhken kertomusta,
lukeakseen St. Simonin herttuan muistelmia tai istuakseen paroonitar
Arabellan kanssa kamiinan ääressä.
Tällaisina talvipäivinä paroonitar Arabella kernaasti eli muistoissaan.
Kun hän ja Fastrade istuivat kamiinan ääressä, alkoi hän kertoa hiljaa,
valittavalla äänellä, kertoi nuoruudestaan, kauan sitten menneistä
Padurenin kesistä, aikaa sitten kuolleista ihmisistä, ja Fastrade
kuunteli sitä, näki nämä ihmiset ja nämä suvet niinkuin vanhat kuvat,
joiden ylle on laskeutunut pölyharso. Ääretön katoavaisuuden, menneen
tunne puhui tädin kertomuksesta ja teki Fastraden surulliseksi.
Toisinaan puhui paroonitar myös tulossa olevasta juhlasta, leivoksista
ja lahjoista samalla valittavalla äänellä, jolla hän puhui
nuoruudestaankin. Juhlia, ajatteli Fastrade, voimmeko me täällä viettää
juhliakin?
Mutta juhla tuli, joulukuusi kynttilöineen seisoi pöydällä, parooni
antoi pukea itsensä mustaan takkiinsa ja istui hartaasti odottaen
nojatuolissaan salissa. Rengit ja piiat lauloivat raskailla, kovilla
äänillään hitaasti ja juhlallisesti virren. Ja heidän mentyään
istuttiin yhdessä ja katseltiin, miten kuusen kynttilät paloivat
loppuun. Paroonitar itki hiljaa, parooni oli pannut kätensä ristiin
ja tuijotti eteensä. Fastrade meni hänen luokseen ja polvistui hänen
tuolinsa viereen. Hän ei tiennyt, mitä tuossa vanhassa, äänettömässä
miehessä tapahtui, mutta jos hän kärsi, tahtoi hän polvistua hänen
lähelleen, kuin olisi hän voinut auttaa häntä.
Kun kaikki oli ohitse ja Fastrade seisoi huoneessaan, tunsi hän
itsensä niin sairaaksi ja avuttomaksi säälistä ja kaihosta, että sanoi
itsekseen: "Jos nyt menen vuoteeseen, en voi muuta kuin painaa pääni
tyynyyn ja itkeä. Sitä en tahdo. Mutta sitä vastaan on vain yksi keino,
talviyö." Hän otti turkkitakkinsa ja saukonnahkalakkinsa ja meni hiljaa
puistoon. Täällä riippuivat valkeat puunlatvat täynnä suuria, kirkkaita
tähtiä, täällä oli ihmeen salaperäistä, täällä kirkkaassa ilmassa,
säihkyvän hangen yllä oli kuin juhlallinen odotus, luonto seisoi siinä
hiljaa ja koristettuna, odottaen tulevia riemuja. Se teki Fastradenkin
jälleen rauhalliseksi, hänen tuskansa ja kaihonsahan olivat vain
pieniä, syrjässä olevia tummia sopukoita, todellista elämää oli tämä
suuri säteily, tämä avaruus, tämä salaperäinen lupaus ja odotus.
Hän jäi seisomaan puutarhan veräjälle ja katseli maisemaa, valkeata
tasankoa, joka epämääräisessä tähtien valossa haihtui valkeaksi
sumuksi, johon sinne tänne oli piroiteltu etäisten talojen valopilkkuja.
Pitkin maantietä, joka johti puistonaidan ohitse, lähestyi
kulkusten kilinä, tuli näkyviin hevonen ja reki suurena ja mustana
epämääräisessä, vaaleassa valaistuksessa. Joku hypähti reestä ja tuli
ristikkoveräjää kohti. "Ajattelinkin heti, että te tässä seisotte",
sanoi Egloff ja nauroi. "Niin, läksin vielä vähän ulos", vastasi
Fastrade. — "Sen uskon", sanoi Egloff. "Minä ajoin myös tieheni,
päästäkseni Sirowin joulusta."
"Te ajelette useasti öisin, olen kuullut", sanoi Fastrade. Hän
ei kummastellut tätä keskustelua puutarhanportilla, se tuntui
hänestä luonnolliselta, kuin jos molemmat olisivat seisoneet
Sirowin arkihuoneessa, se vain että täällä tähtien tuikkeessa oli
miellyttävämpää ja toverillisempaa.
"Niinkö, oletteko kuullut siitä?" kysyi Egloff, "niin, olen tehnyt
tästä lakeudesta itselleni jonkinlaisen makuuhuoneen. Se on hyvin
terveellinen. Ylipäänsä olen sitä mieltä, että kehityksemme on
kulkenut väärään suuntaan. Me olemme oikeastaan yöeläimiä kuten kaikki
petoeläimet. Päivällä nukutaan pesässä, ja kun sitten ulkona tulee
hiljainen ja pimeä, silloin kontataan ulos, kuljeskellaan ympäri,
hiivitään nukkuvien asuntojen ja kanakoppien tienoilla ja eletään
todellista elämää."
"Niinkö arvelette?" sanoi Fastrade. "Niin, se lienee toisinaan hauskaa."
"Teidän pitäisi tulla sellaiselle retkelle", ehdotti Egloff.
Fastrade nauroi: "Se taitaisi sentään olla vastoin täällä noudatettavia
lakeja."
"Uskotteko näihin lakeihin?" kysyi Egloff.
Fastrade kohotti olkapäitään: "Minä en usko niihin, mutta minä tottelen
niitä."
"Siinä teette väärin", sanoi Egloff, "ette usko, miten noin kahden
kiitäessään eteenpäin tuntee itsensä tutunomaisiksi."
"Voin kuvitella sitä", vastasi Fastrade miettien. Hän oli riisunut
hansikkaansa ja viilensi kättään aidalle sataneessa lumessa. "Mutta
tuollaiseen ystävyyteen olen liian arka."
"Arka ette ole", vakuutti Egloff. "Teillä on vain vielä taikauskoa
noihin pieniin, tihrusilmäisiin lainsilmiin, jotka katselevat linnojen
ikkunoista yöhön. Tuo tuolla ylhäällä on Barnewitz. Miten naurettavalta
sentään tuollainen valo näyttää tähtien rinnalla. No, yhdentekevää,
jollei ystävyyttä synny siten, täytyy se aikaansaada toisin. Ruskoni
tulee hiton levottomaksi, hyvää yötä."
He ojensivat portin lävitse toisilleen kätensä, Egloff meni rekeensä ja
Fastrade juoksi pitkin puistotietä rakennusta kohden. Hän arveli nyt
voivansa nukkua tarvitsematta itkeä.
Eräänä joulunpyhistä tuli Gertrud Port Padureniin tervehtimään
Fastradea. Hän oli jälleen hyvin solakka omituisessa puvussaan,
ylt'yleensä puuteroidut kasvot näyttivät tulleen pienemmiksi, silmät
olivat luonnottoman suuret. Hän valitteli huonoa terveyttään — "elämä
kuluu väsymyksessä ja melankoliassa", sanoi hän. Mutta kun molemmat
tytöt istuivat Fastraden huoneessa kamiinan ääressä, alkoi Gertrud
puhua Dresdenistä, ja se vilkastutti häntä. "Tiedäthän", sanoi hän,
"että kotona en saa tästä puhua, ja kun joskus kerron yhtä ja toista
Sylvialle, näen hänen silmistään ensiksikin, ettei se häntä miellytä
ja toiseksi ettei hän enää kuuntele." Niinpä kertoili hän siis tuosta
ihanasta ajasta, jolloin hän sai tehdä mitä miellytti, tarvitsematta
kuulla happamia huomautuksia, jolloin jokainen päivä toi mukanaan
uuden elämyksen. Hän kertoi, miten iltaisin oli istuttu ystävättärien
ja ystävien seurassa kahvilassa ja poltettu sikaareja. "Näetkös, ei
ainoastaan elämä ja ihmiset olleet intresantteja, sitä oli itsekin
intresantti. Eräs nuori taiteilija sanoi minulle: 'Iloitsen joka aamu
noustessani siitä, että tänään jälleen saan nähdä silmänne, niinkuin
iloitaan kauniin kirjan edelleen lukemisesta. Meillä kotonahan ei
kukaan ajattelekaan, että minulla on silmät, kotona olen minä kuin
ikävä vieras." Muistojensa vallassa hän vaikeni ja tuijotti uneksien
kamiinan tuleen. — Talon alakerroksessa, palkollisten huoneissa,
tanssittiin. Saattoi kuin hyvin etäältä kuulla viulun kitisevän
äänen, kun sillä yksitoikkoisesti ja väsymättömästi yhä uudelleen
soitettiin muutamia valssin tahteja. "Mutta sinä et kerro itsestäsi",
sanoi Gertrud äkkiä, "sinä et kai ole mitään kokenutkaan? Oletko
nähnyt Egloffia? Hän kuuluu olleen matkalla, hän kuuluu pelanneen ja
hävinneen paljon, kuuluupa hän olleen kaksintaistelussakin. Hurja mies.
Neiti von Dussa kertoi, että hän on niin levoton ja ajaa öisin täällä
ympäristössä. Isä sanoi myöhemmin: se on kai huono omatunto, joka ei
anna hänelle unta. Isä tuomitsee häntä yleensä hyvin ankarasti."
"Ah niin, he tuomitsevat häntä yleensä kaikki hyvin ankarasti, mutta
minä olen sitä mieltä, että jokaisella ihmisellä pitäisi olla ainakin
yksi, joka häntä puolustaa, vaikkapa hän olisi väärässäkin. Kun kaikki
käyvät yhden kimppuun, on se inhottavaa."
"Aivan niin, minusta on hän myös sympaattinen", vastasi Gertrud, ja
hänen äänensä sai erittäin tunteellisen soinnun, "ja yleensä, jollemme
rakasta, mitä meille sitten jää tässä elämässä?"
"Rakasta?" kysyi Fastrade kummastuneena. "Kuka rakastaa? Rakastatko
sinä sitten?" Mutta Gertrud jatkoi puhettaan ikäänkuin ei olisi kuullut
Fastraden kysymystä: "Vaikkapa se olisi vain onnetontakin rakkautta."
"Rakastatko sitten onnettomasti?" kysyi Fastrade jälleen.
Gertrud ei vastannut, hän katseli tuleen ja hymyili itsekseen. Hän ei
tahtonut sanoa, että hän viime päivinä oli päättänyt olla onnettomasti
rakastunut Dachauseniin. Alakerrasta kuului jälleen selvästi viulun
rämisevä, iloton valssi. Molemmat tytöt olivat hetkisen vaiti,
sitten nousi Gertrud äkkiä ja alkoi kamiinan edessä olevalla matolla
pyörähdellä viulun tahdissa, vakavana ja innoissaan, ja hänen varjonsa,
pitkänä ja kapeana, siirtyi levottomana pitkin seiniä. Hyvä jumala,
ajatteli Fastrade, täällähän eletään kuin pitäisi juuri herätä unesta,
alkaakseen sitten vasta todella elää.
Gertrud oli uuvuksissa, hän heittäytyi sohvalle ja hengitti syvään.
"Kas niin", sanoi hän, "se teki minulle hyvää, nyt ajan kotiin."