Oli aamiaisaika, kun paroonitar Arabella huolestuneena kurtisti
harmaita kulmakarvojaan ja sanoi Fastradelle: "En ole koko yönä
osannut nukkua, ajatus, että sinun täytyy tänään iltapäivällä lähteä
metsään tuon raja-asian takia, ei antanut minulle rauhaa. Se ei sovi.
Aikaisemmin ei isäsi mitenkään olisi sallinut sitä. Vilustumiseni
vuoksi en voi lähteä mukaasi, Ruhkea ei voi ottaa lukuun ja sinun pitää
nyt mennä sinne tapaamaan tuota huonomaineista nuorta miestä."
"Huonomaineista?" kysyi Fastrade. "Onko hän sitten tosiaankin
huonomaineinen?" Ja Fastrade hymyili tätä sanoessaan hiukan
halveksivasti.
"No niin", jatkoi paroonitar kiihoittuneena, "hyväksi ei hänen
mainettaan voi sanoa, hänestä saa kuulla kaikenlaista. Hyvä ihminen ei
hän missään tapauksessa ole."
"Niinhän täällä on ollut aina", vastasi Fastrade, "ihmisille on
nopeasti liimattu nimiliput kylkeen ja niihin kirjoitettu: tämä
on huono ihminen ja se pannaan kerta kaikkiaan myrkkykaappiin."
Fastrade ihmetteli itsekin sanojensa terävyyttä, ja paroonittaren
sisäänpainuneet posket punastuivat hiukan. "Minä en, rakas lapsi",
sanoi hän, "ole pannut alkuun hänen huonoa mainettaan, ja missään
tapauksessa ei ole sopivaa, että olet siellä yksin. Kirjoitan Gertrud
Port'ille ja pyydän häntä saapumaan myös sinne, sitten on teitä edes
kaksi."
"Ah niin", sanoi Fastrade, "unohdinkin että taas olen se hyvin suojeltu
tyttö, jota täytyy puolustaa ja vartioida ja jota vaarat väijyvät
kaikkialla."
"Miten suuressa maailmassa on laita", vastasi paroonitar ankarasti,
"en tiedä; täällä on meillä lakimme, ja täällä se ei sovi. Kirjoitan
Gertrud Port'ille."
Iltapäivällä kyyditsi Mahling Fastradea metsään. Ruhke ajoi jäljessä
reki täynnä karttoja. Oli kylmä, kirkas talvipäivä, Mahling
saattoi tuskin pidättää hevosta, jolle sileällä tiellä juokseminen
tuotti suurta nautintoa. Fastrade, talvipuku tiukasti napitettuna,
saukonnahkalakki otsalle painettuna, tunsi pakkasilman keveän poltteen
poskillaan, iltapäiväauringon hohteen lumella ja matkan nopean vauhdin
panevan hänen verensä nopeammin kiertämään. Hän oli lapsellisesti
iloinnut tästä retkestä, olivathan päivät kotona niin yksitoikkoisia,
että tuskin huomasi elävänsä. Täällä keskellä tätä säteilyä ja
huminaa oli yksinkertaisesti mahdotonta uskoa, että oli olemassa
jotain sellaista kuin Couchon korttiensa ääressä. Nyt poikkesivat
he metsätielle; se johti lumisten kuusien alitse, pitkiä, valkeita
käytäviä myöten; tuoksui kovasti lumelta ja hartsilta ja kaikkialla
kipenöi ja nirskui, kuin olisi ajettu valkean silkin ylitse. Kukkulalla
seisoivat vanhat hongat jäykkinä ja heleinä sinistä taivasta vastaan.
Kun he olivat kiertäneet kukkulan ympäri, ajoivat he lyhyttä, ahdasta
tietä myöten nuoren kuusimetsikön lävitse, sitten pysähtyivät he.
Heidän edessään oli aukeama, joka oli täynnä ihmisiä ja hevosia. Suuria
hirsiä sidottiin kiinni rekiin; takkuisia hevosia, joiden harjat
olivat huurteessa, ajettiin äänekkäin huudoin; kaikkialla seisoi
miehiä, harmaita, paksusti puettuja olentoja suurine nahkalakkeineen ja
punaisine nenineen. Ja niiden joukossa kuljeskeli Egloff turkislakki
takaraivolla, kädet lyhyen metsästysturkin taskussa, näiden kömpelöiden
olioiden joukossa hyvin solakkana ja nähtävästi huolettomana ja
joutilaana keskellä meluisaa, ankaraa työtä. Kun hän huomasi Fastraden
reen, tuli hän luokse ja tervehti: "Ah, liiketuttavamme", huusi hän ja
nauroi ilmeisesti iloissaan. Hän auttoi Fastraden reestä. "Nähkääs",
sanoi hän, "tämä täällä on nyt minun valtakuntaani. Ruma, vai kuinka?"
"Niin", sanoi Fastrade, "se on ruma."
"Itse sen varmaankin selvimmin tunnen", jatkoi Egloff, "se on
suorastaan vastenmielinen, likainen. Näettekö tuota tuolla?" Hän
osoitti kaupunkilaispalttooseen puettua herrasmiestä, joka seisoi
työmiesten keskellä muistikirja kädessä; häntä näytti kovasti
palelevan, hänen kasvonsa olivat sinipunaiset, punainen parta
huurteessa, mutta räikeänruskeat silmät seurasivat rauhallisen ja
kylmän tarkasti, mitä ympärillä tapahtui.
"Se on herra Mehrenstein", sanoi Egloff, "esittelenkö hänet teille?"
"Oh, älkää", vastasi Fastrade, "hänhän on vihollinen." Egloff nauroi:
"Aivan niin, Mehrenstein on vihollinen. Mihin Mehrenstein ilmaantuu,
siellä tulee metsästä laskupöytä. Kuin paha tuhohyönteinen hävittää hän
metsän. Minusta tuntuu, että pelko värisyttää puita, kun Mehrenstein
käy metsän lävitse."
Tahtomattaan katsahti Fastrade taaksensa, Padurenin metsän honkiin
päin. Egloff nauroi: "Te katselette omia honkianne", sanoi hän. —
"Oh, ne eivät pelkää", vastasi Fastrade. — "Ei ole niin varmaa",
arveli Egloff, "mihin Mehrenstein ilmaantuu, siellä on vaara tarjolla.
Mutta joka tapauksessa nuo tuolta ylhäältä tänään katselevat kirotun
ylhäisesti minun markkinapaikkaani, ne ovat kaikki pukeutuneet
puhtaisiin ja henkivät jäätävän kylmästi ylenkatsettaan alas tänne
meihin, likaisiin työihmisiin. Herra Ruhke muuten seisoo tuolla, meidän
täytyy katsoa, enkö ole tullut liian lähelle teidän metsäänne. Teille
on tuolla liian syvältä lunta."
"Mutta miksi minä olen täällä?" huomautti Fastrade.
"Tekemässä asiaa juhlalliseksi", vastasi Egloff, "ja se käy päinsä yhtä
hyvin, vaikka odotattekin täällä." Näin sanoen hän meni Ruhken luokse
ja molemmat katosivat tiheikköön.
Fastrade istahti puunkannolle. Hänen edessään hinasivat miehet suurta
hirttä pieniin rekiin, sitoivat sen lujasti, ja hoputtivat kiljuen
hevosia. Herra Mehrenstein astui myöskin paikalle, naputti hopeisella
lyijykynällään jotain hirteen ja kirjoitti jotain muistikirjaansa.
Se näytti kuin taikalausekkeelta, joka lopullisesti teki kuolleen
esineen siitä, mikä kerran oli ollut elävä puu. Keskellä aukeamaa paloi
kuivista risuista tehty valkea, siellä kohosi sankkoja savupilviä,
peittäen koko paikan nokiharsoon. Harmaita, huurteisia olentoja seisoi
tulen ympärillä, ojensi palelevia käsiänsä lämmitelläkseen ja puhui
niin kovalla äänellä, kuin olisivat he olleet etäällä toisistaan.
Mahtaneeko hän tietää, että hän on huonossa maineessa, ajatteli
Fastrade, ja koskeneeko se häneen; mutta siinä tapauksessa hänellä
tuskin olisi tuota kevytmielistä hymyä kasvoillaan.
Metsänreunaan ilmestyi pikku tielle nyt reki. Gertrud tervehti jo
kaukaa, sitten hän hyppäsi maahan ja tuli yli tasaisen lumihangen
epävarmoin askelin Fastradea kohti. Hän oli pukeutunut upeasti, hänellä
oli yllään tummanpunainen turkistakki ja turkislakki ja hänen kasvonsa
olivat yhtenä hymynä.
"Oi miten täällä on kaunista, Fastrade", huusi hän, "miten
iloitsinkaan, kun kirje tuli. Tulen vähän myöhään, tiedäthän että minun
täytyi odottaa kunnes isä oli mennyt päivällislevolleen, muuten olisi
tietysti taas tullut kyselyjä ja vastaväitteitä. Ah, ja metsä, sen
puhdas karkelopuku. Ja hän, missä on hän?" Hän pysähtyi ja veti henkeä
kuin se, joka on juossut liian nopeaan.
"Täti tahtoi, että sinä tulisit minua suojelemaan", sanoi Fastrade ja
katsoi kirjavaa, vilkasta olentoa hymyillen ja hiukan säälien. Gertrud
istahti myös puunrungolle ja muuttui vakavaksi: "Se onkin hyvä", sanoi
hän, "onko hän tänään hyvin demooninen?" Ja kun Fastrade ei vastannut,
jatkoi hän: "Isä sanoi, että hän vielä pelaa koko metsänsä."
"Sehän on hänen asiansa", vastasi Fastrade kärsimättömästi.
"No niin", vastasi Gertrud, "oikeastaan minä kuulunkin hänen
puolueeseensa. Ah, millainen tunnelma oli taas kotona, niin harmaa,
niin harmaa! Minulla oli sellainen tunne, kuin olisivat hämähäkinverkot
tarttuneet kaikkiin sormiini. Silloin tuli tuo siunattu kirje, nyt on
kaikki hyvin, pian laskee aurinko, se ryömii jo punaisena Padurenin
puiden välitse." Hän hypähti ylös, lauloi itsekseen äänekkäästi
heleän nuottiasteikon ja alkoi liukua edestakaisin rekien liukkaaksi
tasoittamalla lumella.
Paikalla olevat miehet valmistautuivat taukoamaan työstään; kiivaasti
juoksentelivat he edestakaisin, etsivät tavaroitaan kokoon, nyt kuului
yksi ja toinen karheasti nauravan, he paiskautuivat pieniin rekiinsä
ajaakseen pois, herra Mehrenstein pisti muistikirjan taskuunsa ja
nosti turkiskauluksensa pystyyn, paikka tyhjeni vähitellen. Sitten
alkoi Klaus kuljettaa vällyjä ja levittää niitä tulen läheisyyteen,
hän toi paikalle teekeittiön ja kuppeja ja alkoi keittää teetä ja
avata viinipulloja. "Teetä saamme myöskin", riemuitsi Gertrud. "Mutta
tuoltahan tulee vielä joku", huusi hän "nehän ovat Dachausenit, äiti on
varmaankin lähettänyt ne meidän jälkeemme." Tosiaankin ajoi juuri reki
kilisevin kulkusin metsätietä pitkin ja pysähtyi paikalle. "Niin, ne
ovat Dachausenit", kaikui parooni Dachausenin iloinen ääni. Hän hyppäsi
reestä ja heilutti turkislakkiaan. Hänen kaunis, ruskea täyspartansa
oli kokonaan huurteessa ja hänen siniset silmänsä loistivat ilosta.
"Rouvani on, tiesi miten, saanut tietää, että täällä pidetään kokousta,
ja tahtoi välttämättömästi olla mukana. Ja tässä olemme. Tule, Liddy,
nostan sinut reestä."
Paroonitar oli kokonaan verhottu valkeihin turkiksiin kuin suuriin,
pehmeihin lumihiutaleihin, ja hänen kasvonsa näyttivät ruusunpunaisilta
tämän valkeuden keskeltä. Hän antoi nostaa itsensä reestä, tervehti
Fastradea ja Gertrudia ja näytti olevan epävarma ja hämillään. "Missä
on Dietz?" kysyi Dachausen, "ah, tuolla hän tulee. Hyvää iltaa, Dietz
poikaseni, olemme itse kutsuneet itsemme täällä pidettävään illatsuusi."
Dietz ja Ruhke olivat juuri sukeltautuneet esiin tiheiköstä. "Vai
niin", sanoi Egloff, "sehän on hyvä, puolisosi on myöskin mukana.
Sepä hauskaa." Hän sanoi sen kuitenkin jokseenkin viileästi ja
huonotuulisesti. "No, luultavasti ei enää tule ketään, niin että voimme
ruveta juomaan teetä. Tehkää hyvin ja istukaa. Fritz, sinä olet aina
ollut kohteliaampi meistä kahdesta, esiinny sinä isännäntapaisena minun
puolestani."
"Mitä loruja, kohteliaampi, tällainen vanha aviomies — no, joka
tapauksessa, hyvät naiset, istukaa."
Käytiin istumaan vällyille, Klaus tarjoili teen, Dachausen kaatoi
portviiniä ja puhui kaiken aikaa innostuneena: "Ihanaa, hyvät naiset,
ihanaa. Täällä sydän laajenee, eikö totta. Mitä sanotte Te, paroonitar
Gertrud, eikö teistä tunnu, että täällä suurkaupunkilaispinta tai,
kuinka sanoisin, suurkaupunkilaiskuori —"
"Ah, jättäkää, hyvä parooni", sanoi Gertrud, taivutti päätään
vähän taaksepäin ja katsoi tunteellisesti Dachauseniin, "täällä
on suurkaupunki unohdettu." "Eikö totta", huusi Dachausen, "mitä
ovat kaikki oopperat verrattuna tähän iltaruskoon. Katsokaas, hyvä
herrasväki, noita honkia tuolla ylhäällä, kuinka ne seisovat kuin
tulessa. Sen on Egloff järjestänyt hyvin onnistuneesti."
"Anteeksi", sanoi Egloff, joka seisoi syrjässä ja miettiväisenä
poltteli paperossia, "iltarusko ei kuulu minulle, se jää Padurenin
metsän puolelle, minun puolelleni se ei tule".
"Ah", sanoi Gertrud ja tuijotti iltaruskoon, "kauneimmat värit ovat
sentään kauneinta musiikkia." Hän huokasi syvään, kuin olisi värien
valtava liekehtiminen koskenut häneen. "Niin, tavallaan", vahvisti
Dachausen epävarmasti.
Egloff oli nyt heittäytynyt eräälle peitteelle ja joi mitään sanomatta
lasin portviiniä. Vihdoin alkoi hän puoliääneen puhua Fastraden kanssa
rajasta. Padurenin metsälle ei ollut tapahtunut mitään vääryyttä,
kaikki oli järjestyksessä. Mitäkö hän nyt aikoi tehdä tälle autiolle
maalle? Hyvänen aika, istuttaa, kasvattaa, mutta ketä varten?
Mehrensteinin lapsenlapsia kenties.
"Teidän ei pitäisi puhua noin", keskeytti Fastrade.
Egloff kohautti olkapäitään: "Kuka tietää, kellä sadan vuoden päästä
valta on. Tulevia sukupolvia varten, sanoo Teidän arvoisa isänne, mutta
minulla ei ole mitään historiallista tajuntaa. Minua ei viehätä ajatus
nähdä pitkä jono Dietz Egloffeja, jotka sadan vuoden ajat laahaavat
eteenpäin olemukseni palasia kuin rumia huonekaluja, jotka kulkevat
perintönä vanhoissa taloissa."
"Mutta te voitte jättää perinnöksi myös kalleuksia", väitti Fastrade.
"Niin se, kellä niitä on", vastasi Egloff. "En muuten halua hyökätä
oman itseni kimppuun, mutta Dietz Egloffilaisuus satavuotisena
laitoksena, se ajatus ei minua viehätä."
Iltarusko oli sammunut, toisaalla nousi kuu metsänreunasta, suurena ja
punaisena. "Kuu", huusi paroonitar Lydia, joka koko ajan oli hiljaa
istunut paikallaan. "Parooni Egloff, se tulee teidän puolellenne, se ei
mene Padurenin metsään."
"Niin, hm", vastasi Egloff ja katseli tyytymättömän näköisenä kuuta,
"se näyttääkin aika lailla markkinamaiselta, tuo suuri, punainen
kiinalainen lyhty. No, kunhan se nousee korkeammalle, alkaa se näyttää
hienommalta. Sitä tulee aina hienommaksi, kun kohoaa."
Miksi sanoo hän tuon niin epäystävällisesti, ajatteli Fastrade, mitä
on tuo pieni nukkeparka hänelle tehnyt. "Nyt muuan ehdotus", sanoi
Egloff ja nousi. "Lähdemme vierailulle Padurenin metsään. Kun olemme
saapuneet pienelle metsäniitylle, lienee kuu jo kyllin korkealla;
siellä tapahtuvat sitten juhlalliset päättäjäiset."
Kutsuttiin reet paikalle, naiset kiedottiin jälleen peitteihin. "Olen
teidän ajajanne, jos sallitte", sanoi Egloff ja istuutui Fastraden
viereen. Hän asettui retken johtajaksi ja ohjasi ahtaalle metsätielle.
Täällä vallitsi lumivalaistuksen kalpea hämärä ja tavattoman
turvallinen tunne valkeina kaareutuvien lumisten oksien alla. Kuin
pieni, tumma varjo hypähti jänis äänettömästi tien yli, pelästynyt
metsäkauris tunkihe tiheikön halki, rekien kulkuset kaikuivat outoina
ja aavemaisina, ja niiden pelottamana räpytti lintu siipiään kuusen
latvassa. Egloff ja Fastrade vaikenivat, vain kerran huomautti Egloff:
"Vähitellen alkaa tuntea kuuluvansa tänne." Metsätie johti pienelle
pyöreälle niitylle, jota kuutamo nyt valaisi kirkkaasti. "Seis!"
komensi Egloff, "tässä noustaan reestä ja tanssitaan katrilli." —
"Dietz, sinä olet oiva mies!" huusi Dachausen, "tietysti tanssitaan
katrilli, sen täytyy vain juolahtaa mieleen. Saanko pyytää, paroonitar
Gertrud. Liddy jää rekeen, hänen turkkinsa on liian raskas."
Parit astuivat nyt yli kovaksi hangeksi jäätyneen lumen. "Miten
hauskasti se rapisee", sanoi Gertrud, "on kuin kulkisi leivoksen
sokeripäällystää pitkin."
"Alottakaa!" huusi Egloff ja parit asettuivat järjestykseen,
kuutamo antoi tanssivien liikkeille jotain omituisen hypähtelevää
ja varjomaista, tyttöjen vartalot kävivät ihmeen solakoiksi heidän
lipuessaan yli valkean, kimmeltävän lattian ja päästäessään pieniä
huudahduksia kuin olisivat he olleet uimassa ja kuuvalo olisi ollut
aalto, josta pärskyi vettä heidän päälleen. "_Chaîne, s'il vous
plaît_", komensi Egloff hyvin äänekkäästi, ja kuusista, jotka totisina
seisoivat niityn ympärillä, kertasi kaiku aavemaisesti: "_s'il vous
plaît_." "Grand galop", komensi Egloff. Molemmat parit kääntyivät;
pelästyneenä alkoi uroskauris määkiä metsänreunassa, silloin he
pysähtyivät aivan hengästyneinä ja nauroivat.
"Sepä oli ihanaa", sanoi Gertrud ja nojasi horjuen Dachausenin
käsivarteen, "mitä on tanssisali tähän verrattuna." "Sen ovat jänikset
jo aikaa sitten tienneet", vastasi Dachausen hupaisesti. "Mutta nyt
täytyy naisten nopeasti jälleen peitteiden alle." Mentiin takaisin
rekien luo. Paroonitar Lydia istui omassaan kokonaan valkoisten
turkistensa sisässä. "Ah, Liddy, se oli ihanaa", sanoi Gertrud, "taas
kerran jotain, joka kannatti elää. Mutta mikä sinulla on? Sinähän
itket." Liddy itki, itki niin, että koko ruumis vapisi. Nyt tuli
Dachausen ja moitti ja lohdutti: "Olenhan aina sanonut, että sinä et
kestä voimakkaita luonnonvaikutelmia, ne järkyttävät sinua liiaksi. Nyt
nopeasti kotiin."
"Hän on mustasukkainen minulle", kuiskasi Gertrud Fastradelle. Egloff
seisoi rauhallisena kädet turkintaskussa ja hymyili. Nyt, kun oli
erottava, tuli Gertrudkin tunteelliseksi. Hän syleili Fastradea.
"Kuinka ahtaalta nyt tuntuukaan kotona", kuiskasi hän, "siellä tuoksuu
leivoksille ja isä tekee ilkeitä huomautuksia." — "Onhan sinulla
sentään laulusi", huomautti Fastrade. — "Ah, isä ei sitä mielellään
kuuntele", vastasi Gertrud, "mutta yhtä kaikki, se oli ihanaa. Egloff
on demooninen ja Dachausen, luulen, onneton avioliitossaan."
Niin lähdettiin sitten matkaan pitkin sileätä maantietä, kuutamo teki
maiseman rajattoman laajaksi ja nopeassa liikkeessä näytti valo jonkun
juoksevan aineen tavoin lipuvan ajavien ohitse. Tasangolla tienhaarassa
erosivat he: "Hyvää yötä", kuului reestä rekeen ja jokainen läksi
suunnalleen. Etäältä loistivat aatelistojen valot pieninä, punaisina
pilkkuina valkeassa kuutamossa.
Kun Fastraden hevonen pysähtyi Padurenin portaiden edessä, näki hän
ruokasalin ikkunoista tumman varjon kiihtyneenä kulkevan siellä
edestakaisin. Häntä siis odotettiin, ajatteli Fastrade, ja tosiaankin
tuli paroonitar Arabella moittien häntä vastaan: "Näin myöhään,
lapseni, Ruhke on jo aikaa ollut kotona, isäsi kysyy sinua." Mutta
Fastrade otti vanhan naisen syliinsä ja keinutti raihnasta vartaloa
varovaisesti edes takaisin ja sanoi: "Oli oikein hauskaa. Joimme
teetä, tanssimme niityllä, ajelimme. Kuulehan, täti, etkö sinä koskaan
eläissäsi ole laulanut? Eikö sinulle koskaan ole sattunut, että asetuit
keskelle salia ja lauloit kaikin voimin, niin että seinät tärisivät."
"Lapsi, lapsi", vastasi paroonitar, "mitä hupsuttelet?"
"Vahinko", sanoi Fastrade, "se tekisi sinut onnelliseksi."
Mutta nyt tuli paroonitar jälleen surumieliseksi ja vakavaksi: "En
tarvitse enää mitään lauluja enkä onnea. Istun hiljaa omaisteni luona
ja odotan kunnes minut kutsutaan pois. Ja lapsi, miksi puhut niin
äänekkäästi?"
Fastraden kädet vaipuivat. Ah niin, hän oli hetkeksi unohtanut, että
täällä oli tapana puhua hiljaa kuin sairashuoneessa ja että tässä
talossa oli jokaisen velvollisuus istua hiljaa, kunnes sai kutsun pois.
Hän päätti lähteä isänsä luokse. Sinne mennessään pysähtyi hän vielä
seisomaan ikkunan eteen ja katseli kuutamoiseen yöhön kuin johonkin
ystävään ja liittolaiseen.
Kun Gertrud pysähtyi Witzowin portailla, oli hänen elämänrohkeutensa
taas kokonaan kadonnut, ja kun hän oli eteisessä, ja tuttu, kostea
kalkinhaju tuli häntä vastaan, tunsi hän itsensä jälleen vain nuoreksi
tytöksi, jonka elämänsuunnitelmat olivat haaksirikkoutuneet ja joka
pelkäsi isäänsä. Sylvia tuli huolestuneena häntä vastaan ja kertoi
kuiskaten, että isä oli hyvin vihainen. Gertrud kohautti olkapäitään,
hän oli päättänyt, ettei olisi asiasta tietävinäänkään. Kun hän
astui huoneeseen, sanoi hän senvuoksi mahdollisimman huolettomasti:
"Hyvää iltaa." Parooni Port istui lampun ääressä lukien sanomalehteä,
paroonitar istui hänen vieressään kutoen. Karo, lintukoira, joka
nukkui isäntänsä jaloissa, kohotti hiukan päätään, lumen ja metsän
tuoksu, jota Gertrud toi mukanaan vaatteissaan, kiihotti sitä. "Hyvää
iltaa", sanoi parooni ja pani lehden pois; hän odotti kunnes hänen
tyttärensä oli istuutunut, sitten katsahti hän tähän silmälasiensa yli
ja alkoi puhua. Ilmeisesti oli hän miettinyt mitä sanoisi, sillä hän
puhui sujuvasti ja liioitellun opettavasti. "Tahtoisin tietää, kuka
tämän uuden seurustelun lajin on tuonut tänne meille. Onko Fastrade
tuonut sen mukanaan sairaalasta vai sinäkö laulukoulusta, vai onko
Dietz Egloff oppinut, sen portugalilaisiltaan ja puolalaisiltaan?
Laupeudensisarille, laulajattarille ja portugalilaisille ne ovat
ehkä sopivia, meidän tyttärillemme ne eivät sovi. Sen tahdoin saada
sanotuksi. Ja sitten, olethan sairaalloinen, sinun pitäisi olla
toipumassa; kun on kysymyksessä omaisteni terveys, en säästä; mutta
minä vaadin, ettei terveyttä järjettömästi tuhlata. Sen tahdoin
saada sanotuksi." Hän tarttui jälleen sanomalehteensä. Gertrud istui
vaieten; hän olisi mielellään itkenyt, hän olisi voinut myös puolustaa
itseään, mutta sensijaan otti hän kasvoilleen ylimielisen ilmeen,
tuijotti lamppuun, kuin ei olisi lainkaan kuullut, vaan ajatellut
muita asioita. Huoneessa oli nyt hiljaista, kuumaa ja tukahduttavaa;
hän ei kestänyt sitä kauemmin, hän nousi ja meni pimeinä oleviin
huoneisiin. Siellä käveli hän kauan edestakaisin, hän tunsi itsensä
loukatuksi ja nöyryytetyksi. Siis olla sairaalloinen, se oli nyt
hänen virkansa, eikä muuta mitään. Kävellessään antoi hän käsiensä
velttoina riippua alas, liikutti koko ruumistaan huolimattomasti sinne
tänne, hän kulki niinkuin oli joskus Dresdenissä nähnyt erään pienen
laulajattaren, joka ymmärsi häikäilemättä nauttia elämästä, tekevän.
Kun hän humussa vietetyn yön jälkeen aamulla tuli taivaansiniseen
aamunuttuunsa pukeutuneena arkihuoneeseen, oli hän kulkenut tällaisin
huolettoman väsynein liikkein, jotka Gertrudista aina olivat olleet
kaiken poroporvarimoraalin halveksimisen kaunopuheisin ilmaus. Mutta
tämän kulkutavan jäljitteleminen ei nyt tuottanut Gertrudille mitään
huojennusta. Jospa hän voisi laulaa. Mutta sitähän hän ei saanut.
Ainoa, mikä häntä nyt voi auttaa, oli häneltä kielletty. Mutta
laulamisen tarve oli liian voimakas, hän meni ulos eteiseen ja sieltä
johtavia portaita myöten talon alempaan kerrokseen. Täällä oli huone,
jossa piikojen oli tapana kehrätä; jo etäältä kuuli hän rukkien surinaa
ja piikojen unisen yksitoikkoisen laulun. Päättävästi avasi Gertrud
oven. Huonetta valaisi himmeä öljylamppu; se tuoksui villoilta ja
kosteilta haloilta, jotka palaa rätisivät uunissa. Pitkässä rivissä
istuivat palvelijattaret siellä, paksuihin villavaatteihin puettuja,
leveitä olentoja; he kehräsivät lankojansa ja lauloivat tyynesti ja
unisesti. Kun Gertrud saapui, pysähtyivät rukit ja päät kohottautuivat.
"Odottakaa", sanoi Gertrud hiukan hengästyneenä ja hämillään, "minä
laulan teille jotakin." Ja hän alkoi heti. Jotain hyvin suloista sen
piti olla.
"Ma laulun siivillä kannan
Sinut, armaani, täältä pois."
Hän väänteli jälleen käsiään, kohosi varpailleen, lauloi kaikesta
witzowilaisen sielustaan, huumasi itseään tällä lemmenkuhertelulla.
"Ja siellä istukaamme
Me varjohon palmupuun,
Siellä lemmestä juopua saamme
Ja vaipua uinailuun."
Piiat kuuntelivat, heidän huulensa vetäytyivät jäykkään hymyyn, silmät,
jotka aluksi olivat uteliaina suunnatut Gertrudiin, olivat kirkkaat ja
liikkumattomat ja suurilla kasvoilla oli unelias ilme. Nyt oli Gertrud
lopussa, hiukan kummissaan katsahti hän ympärilleen, kuin olisi hän
herännyt unesta, sitten nauroi hän hämillään. Piiat nauroivat myös ja
paksu Liisa vanhimpana otti puheenvuoron ja sanoi: "Kylläpä neiti osaa
huutaa sen kauniisti." — "Niinkö", sanoi Gertrud, "hyvää yötä nyt",
ja hän lähti nopeasti huoneesta. Tämä teki hänelle hyvää, nyt voisi
hän nukkua, hän ottaisi unipulveria ja uneksisi edelleen kauniista,
suloisista asioista.
Dachausen oli kotimatkalla koettanut puhella rauhoittavasti ja
iloisesti vaimolleen. Mitä oli oikein tapahtunut? Ei mitään, eikö niin?
Hän oli viime aikoina ollut hiukan hermostunut, sen vuoksi lienee
tällainen kuutamoretki ollut hänelle liian rasittava. Tästedes he
ajelisivat päivällä, siinä kaikki. Mutta Lydia ei sanonut sanaakaan,
vasta kotona, kun hän seisoi peilin edessä ja katseli hehkuvia
kasvojaan ja itkettyneitä silmiään, alkoi hän puhua niin vihaisella
ja valittavalla äänellä, kuin olisivat he jo koko ajan riidelleet
keskenään. Luonnollisesti, hänen miehensä mielestä ei siinä kaikessa
ollut mitään, hänen mielestään ei koskaan ollut mitään tapahtunut, hän
tanssii itse niityllä katrillia, mutta hänen, Lydian, täytyy istua
reessä. "Mutta sinähän et voinut, lapsi parka", huomautti Dachausen
avuttomana. Mutta Lydia nauroi pilkallisesti. Oh! kyllä hän tiesi,
hänet suljettiin aina pois, hänen annettiin aina ymmärtää, ettei hän
kuulunut mukaan. Miksei hän mennyt yksinään metsään, kun hän kerran
tahtoi tanssia Gertrudin kanssa. Hänen puolestaan sai hänen miehensä
tanssia vaikka koko päivän Gertrudin kanssa, hyvä jumala, miten se
oli hänestä yhdentekevää, mutta hänen miehensä ei ollut oikeutettu
nöyryyttämään häntä. Dachausen oli epätoivoissaan. "Nöyryyttämään",
huusi hän, "tahtoisinpa nähdä sen, joka uskaltaa sinua nöyryyttää!"
Mutta se ei tehnyt Lydiaan mitään vaikutusta. "Niinkö", jatkoi hän,
"ja etkö muka kuullut mitä Egloff puhui kuusta ja ylenemisestä?"
— Ei, Dachausen ei muistanut, ja mitä se lienee ollutkin, Lydiaa
se varmaankaan ei ollut tarkoittanut. Lydia kohautti olkapäitään.
"Luonnollisesti, sinä et ymmärrä mitään, sinä et näe mitään, sinä et
kuule mitään", ja kun Dachausen lepytellen aikoi tarttua häntä kädestä,
käänsi hän hänelle selkänsä, sanoi tahtovansa olla yksin ja meni
huoneeseensa.
Neuvottomana jäi Dachausen seisomaan arkihuoneeseen; hän ymmärsi
Lydiaa yhä huonommin, hän oli viime aikoina ollut niin ärtyisä, hänen
avioelämänsä oli muuttunut niin konstikkaaksi, ettei hän enää osannut
selviytyä. Oliko Lydialla jotain häntä vastaan? Mutta sehän ei ollut
mahdollista, eihän kellään ollut mitään häntä vastaan, ja kaikkein
vähimmän kai hänen vaimollaan. Mutta mitään ei ollut tehtävissä: hänen
luokseen ei hän uskaltanut mennä, senvuoksi meni hän työhuoneeseensa,
heittäytyi sohvalle ja sytytti huokaisten sikaarin.
Sillä välin ajoi Egloff edelleen kuutamoista maantietä pitkin. "Aja
eteenpäin", oli hän sanonut kuskille. "Kaupunkiinko?" kysyi tämä.
"Mitä joutavia", sanoi Egloff ärtyisesti, otti ajajalta ohjakset ja
ajoi itse. Hän tarvitsi avaraa tilaa, hän tarvitsi tätä valoa ja tätä
liikettä; kotona odottivat häntä vain rahahuolet ja vastenmieliset
ajatukset. Täällä ei hänen tarvinnut ajatella ja täällä saattoi hän
säilyttää tuon lämmittävän, miellyttävän tunteen, joka oli hänelle uusi
ja arvokas. Siis eteenpäin, läpi utuisen valon, ohi pikku torppien,
jotka hiljaa uinuivat lumipäähineittensä alla, tyhjää kyläkatua
pitkin, jossa vain siellä täällä uninen koira alkoi haukkua. Erään
kapakan edessä pysähtyi hän, antaakseen hevosen hiukan hengähtää.
Matalassa kapakkahuoneessa kärysi lamppu tarjoilupöydän yllä; musta
Lene, kapakoitsijan tytär, oli pannut paljaat käsivartensa pöydälle
ja nojannut päänsä niitä vastaan ja nukkui aivan sikeästi. Penkillä
istui talonpoika turkit yllään, piiska kädessään, viinalasi edessään,
ja nukkui myöskin. Mutta uunin läheisyydessä värjötti aivan kiinni
toisissaan kaksi punapartaista juutalaista ja kuiskutteli keskenään.
"Lene", sanoi Egloff ja kosketti tytön kättä. Lene hypähti ylös,
kasvot unesta punaisina, mustat hiukset pörröisinä. "Herra parooni",
sopersi hän ja hymyili unen pöpperössä. "Nouse, tumma", sanoi Egloff,
"anna minulle ryyppy ja vie toinen kuskilleni ulos." Tytön täyttäessä
laseja katseli Egloff tuvassa ympärilleen ja hänen kasvoillaan oli
ilme, kuin olisi häntä inhottanut. Että tällaisissa luolissa ylipäänsä
enää voitiin asua, ajatteli hän. Tällä hetkellä tunsi hän kokonaan
kuuluvansa avaralle, kuutamoiselle lakeudelle. Juutalaisten eteen
pysähtyi hän ja sanoin: "Miks'ette nuku, juutalaiset? Eivätkö rahat
anna teidän nukkua? Kiusaako raha teitä niin, ettette saa unta?"
Juutalaiset loivat Egloffiin nopean, varovan katseen kuin väijyvät
eläimet, sitten hymyilivät he nöyrästi ja toinen sanoi: "Meitä estävät
huolemme nukkumasta, herra paroonia estää hurja veri nukkumasta,
molemmilla on, mikä meitä kiusaa." "Ah, mitä te tiedätte verestä",
sanoi Egloff, "eihän teissä sitä ole lainkaan." Hän kääntyi pois,
joi "gilkansa" ja meni ulos. Ovella seisoi Lene, kädet esiliinaan
kiedottuina ja tuijotti kuutamoon. "Kirkasta, kirkasta", sanoi hän.
"Niin, Lene", sanoi Egloff, "kaunis yö, toisella kerralla otan sinut
mukaani", ja hän nousi rekeensä ja ajoi edelleen. Hän ohjasi pitkälle
koivukujalle, joka johti Barnewitziin. Tuolla oli linna valkeana
ja hiljaisena; kuutamo kimmelsi ikkunanruuduissa. Mitä? tuolla
työhuoneessa oli vielä valoa. Olisiko kunnon Fritz vielä työssä,
ajatteli Egloff, se olisi uutta. Mutta tuolla toisessa sivustassa,
Lydian makuuhuoneessa, oli myös vielä valoa; siis aviollista epäsopua.
Ja kun hän kulkuset soiden ajoi puutarhanveräjän ohitse, avautui
tuossa sivustassa ikkuna, valkea olento kumartui ulospäin ja kuunteli.
"Hän tuntee kulkuseni", sanoi Egloff tyytyväisenä. "Kuinka hän tänään
itkikään metsässä. Joutavia, nukensuruja." Hän kääntyi jälleen
maantielle Witzowiin päin. Siellä nukkuivat jo kaikki; pitkässä talossa
kömpelöine, suunnatonta tölppönenää muistuttavine kylkirakennuksineen
olivat kaikki ikkunat huolellisesti lukitut, ei liikahdustakaan, vain
pörröinen pihakoira seisoi oven edessä ja haukkui ulisten kuuta. Tuolla
sisällä nukkuu, ajatteli Egloff, Gertrud parka ja uneksii jostain
suuresta rakkaudesta. Kuinka näissä hiljaisissa taloissa tyttöjen unet
mahtavatkaan olla hurjia! "Eteenpäin!" hoputti hän ruskoansa, ja nyt
kulki matka taas pitkää koivukujannetta Padureniin päin. Pimeänä seisoi
linna valkeiden puiden keskellä, vain yhdestä ikkunasta tunkihe heikko
valonsäde verhojen lävitse: se oli varmaankin vanhan paroonin yölamppu.
Loppua kohti vaeltavien talo, johtui Egloffin mieleen, suuri, synkkä
sairashuone, ja keskellä sitä Fastrade nuorine unelmineen. "Minä osaan
kyllä tehdä päivät mieleisikseni", kaikuivat hänen sanansa Egloffin
korvissa. Hm, no siitä tullee tavallista kirkkaampi päivä, jolloin
toinenkin viluinen ehkä saattaisi lämmitellä. Joutavia, — millaiset
kortit, sellainen peli.
Nyt häntä vilutti ja väsytti. Rusko höyrysi jo, olipa aika ajaa kotiin.