Iltapäivällä teenjuonnin aikaan oli Sirowilla vieraita. Paroonitar
Arabella tuli esittääkseen paroonitar Egloffille Fastraden jälleen
hänen pitkän poissaolonsa jälkeen, ja paroonitar Port oli siellä
mukanaan molemmat tyttärensä Sylvia ja Gertrud. Naiset istuivat
paroonittaren huoneessa, jossa oli paksut Smyrnan matot, raskaat,
tummansiniset ikkunaverhot, joiden lävitse talvisen iltapäivän kalpea
valo tunkeutui vain hillitysti ja miltei unisesti. Ilma täällä
oli raskasta, sillä oli lämmitetty kovasti ja tuoksui teeltä ja
eräältä hajuvedeltä, josta paroonitar piti. Paroonitar kookkaana,
mustassa silkkipuvussaan, kuuskymmenluvun-muotisessa mantiljassaan,
istui valtijattaren tavoin nojatuolissaan; kasvot olivat hyvin
valkeat ja piirteet säännölliset, kumpaisellakin ohimolla kolme
harmaata hiuskiertuvaa ja päässä pitsiliina, joka oli kiinnitetty
paksuilla, kultaisilla neuloilla. Hän puhui selvään ja painokkaasti,
hän puhui mielellään ja vaati, että häntä kuunneltiin hartaasti.
Hän kääntyi molempien vanhojen naisten puoleen ja kertoi heille
suurherttuattaresta, jonka luona hän ennen oli ollut hovinaisena.
Suurherttuatar oli ollut niin täsmällinen, että jos kamarirouva aamulla
toi hänelle paidan, jossa ei ollut järjestyksessä seuraava numero kuin
edellisenä päivänä pidetyssä paidassa, hän ei huolinut siitä, vaan oli
hyvin vihainen. Ja samoin oli kaiken muunkin, nenäliinojen y.m. laita.
Harvinainen nainen. "Erittäin intressanttia", huomautti paroonitar
Arabella, "saada kuulla niin ylhäisten henkilöiden intimiteeteistä."
"Oo, niistä voisin kertoa paljon", sanoi paroonitar. Muut eivät
ottaneet keskusteluun osaa. Gertrudin pieni vartalo vajosi kokonaan
suureen nojatuoliin, hän nojasi vaaleine, epäjärjestyksessä olevine
kiharoineen selustaa vastaan. Valkeaksi puuteroidut kasvot liian
hienoine piirteineen ja liian punainen suu ilmaisivat hiljaista tuskaa.
Hän istui siinä nojatuolissaan ja kaipasi intohimoisesti paperossia.
Fastrade ja Sylvia näyttivät ajatuksineen olevan hyvin kaukana
poissa, ja neiti Dussa käsitteli teekalustoa hiljaa ja varovaisesti,
ollakseen häiritsemättä paroonittaren kertomusta. "Oletteko tuntenut
Dewitzenit Dresdenissä?" kääntyi paroonitar äkkiä ankaran näköisenä
sanomaan Gertrudille ja katsoi häneen samalla paheksuvasti. Gertrud
hätkähti, näytti pelästyneeltä: "En", sanoi hän kiireesti. Sitten
nojasi hän jälleen mukavasti taaksepäin ja alkoi puhua väsyneesti ja
äänessään miltei ylemmyyden sävy: "Ah en, elin kokonaan taiteelleni,
minulla oli vain pieni ystävättärien ja ystävien piiri, enimmäkseen
taiteilijattaria ja taiteilijoita. Taidehan ottaa ihmisen niin
kokonaan."
"Niinkö", sanoi paroonitar, "näitä piirejä en tunne. Meidän
nuoruudessamme olivat nämä piirit meistä penikulmien päässä,
niin sanoakseni toisessa maailmassa, niistä ei yksinkertaisesti
tiedettykään."
Paroonitar Port, joka oli huolestuneena kuunnellut tätä keskustelua,
huomautti: "Niin, kuinka ajat muuttuvatkaan. Lapset oppivat ja kokevat
nyt asioita, joista me vanhat emme tiedä mitään. Tuntee itsensä vallan
tyhmäksi."
Paroonitar Egloff katsahti ylös käsityöstään ja sanoi terävästi: "En
tiedä, minä en kaikesta huolimatta tunne itseäni vielä läheskään
tyhmäksi. Ja kaikkiin niihin asioihin nähden, joita nuorisomme nyt
tahtoo tietää, minä en ole lainkaan utelias."
Syntyi kiusallinen hiljaisuus, ulkona kuului ovi avautuvan ja taas
sulkeutuvan, paroonitar ja neiti von Dussa katsoivat merkitsevästi
toisiinsa ja neiti von Dussa kuiskasi: "Parooni." — "Niin",
selitti paroonitar, "Dietz parallani on nykyään niin paljo puuhaa
metsäkaupoista, hänen täytyy alinomaa ratsastaa metsään tällaisella
ilmalla. Dussa hyvä, suostuttakaa te hänet tulemaan tänne ja juomaan
lasi teetä, se lämmittää häntä."
Neiti von Dussa meni toimittamaan asiaansa ja keskustelu kävi
hajanaiseksi ja laimeaksi. Paroonitar kertoi katarrista, mikä Dietzillä
oli ollut aikaisemmin, mutta kaikki odottivat. Kun sitten neiti von
Dussa palasi Dietzin kanssa, tapahtui seurassa yleinen vilkastuminen ja
kohentautuminen. Dietz oli kylmä matkansa jäleltä ja näytti iloiselta.
Hän tervehti naisia ja sanoi: "Täälläpä on lämmin sopukka", ja hänen
äänensä kuului kovana ja häikäilemättömänä tässä huoneessa, jossa koko
ajan oli puhuttu vain puoliääneen. Hän istuutui Gertrudin luokse, antoi
kaataa itselleen teetä, kertoi metsästä ja puujuutalaisista. Kaikki
kuuntelivat häntä, paroonitar Egloffin ankarat kasvot tulivat aivan
lempeiksi hänen katsellessaan pojanpoikaansa. "Voit huoletta sytyttää
paperossisi", sanoi hän, "naiset sallivat sen kyllä."
"Polttaako joku naisista?" kysyi Dietz ottaessaan esille
paperossikotelonsa.
"Oi, minulle, olkaa hyvä", huudahti Gertrud intohimoisesti, ja
pitäessään savuketta huulillaan ja puhallellessaan savuja kuvastui
hänen kasvoiltaan sanomatonta mielihyvää. Dietz hymyili: "Te olitte
kuin janoinen erämaassa, paroonitar", huomautti hän. Mutta paroonitar
Egloff rypisti kulmakarvojaan ja sanoi: "Ah niin, unohdan yhä, että
sellainen on nyt tapa." Dietz alkoi keskustella Gertrudin kanssa
teatterista, vanhat naiset ryhtyivät jälleen juttelemaan hillityllä
tavallaan, ja kun alkoi tulla pimeä, tuotiin lamput esille. "Meillä on
kai vielä hetkinen aikaa _bésigue_-peliämme varten", sanoi paroonitar.
"Sillä välin paroonitar Gertrud varmaankin esittää meille jotakin",
ehdotti Dietz, "eteisessä näin nuotit". Vanhat naiset ja Sylvia
Port istuutuivat korttipöydän ääreen, musiikkihuoneessa asetettiin
kynttilät pianon eteen ja neiti von Dussa valmistautui säestämään
Gertrudin laulua. Fastrade ja Egloff istuutuivat huoneen toiseen päähän
odottamaan.
"Se on aina ensimäinen asia", sanoi Dietz hiljaa, "kun antautuu
taiteelle, niin ei enää käytä tavallisten ihmisten pukuja." Hän katseli
tätä sanoessaan Gertrudin hentoa vartaloa, jota verhosi omituista
mallia oleva harmaa puku, pitkälle alasriippuvin hihoin. Fastrade
ei vastannut mitään, hän ei tahtonut Egloffin kanssa nauraa Gertrud
parkaa. Nyt alkoi Gertrud laulaa:
"Vyöryvä vuo,
Humu hongikon,
Uumento vuoren
Asuntoni on."
Hänen koko ruumiinsa vapisi, hän kohottautui varpailleen, hänen
kasvonsa saivat tuskaisen ilmeen, kuin olisivat häneen koskeneet nuo
voimakkaat, tummat, intohimoiset äänet, jotka kumpusivat esiin hänen
suustaan ja kaikuivat hiljaisessa talossa, kuin olisi siellä äkkiä
sattunut joku suuri, traagillinen tapaus.
"Liittyvi laine
Laineesehen,
Vierivät multa
Veet kyynelten."
Dietz kumartui Fastradeen päin ja kuiskasi: "Hän ei kestä tuota, tuo
ääni tuhoaa hänet."
"Latvoissa tuolla
Pauhaavi yö,
Lepoa vailla
Syömeni lyö.
Kuin iki-malmi
Maan uumenen,
Tuskani mun on
Myös ikuinen."
valitti Gertrudin ääni edelleen, ja kun hän sitten vaikeni, oli vielä
hiljaisuudessakin vapisevaa värinää.
Gertrud nojasi väsyneenä pianoon ja neiti von Dussa alkoi rauhallisesti
ja kielevästi puhella hänen kanssaan. Viereisestä huoneesta kuului
pelimerkkien helinää ja Fastrade saattoi paikaltaan nähdä Sylvian
kalpeat kasvot, jotka välinpitämättömästi ja alistuneesti katselivat
kortteihin. "Mitä se auttaa", sanoi Egloff hiljaa; "tyttö raukka
huumautuu tuskasta ja intohimosta, ja viimeisen soinnun mukana
on kaikki lopussa ja hän on jälleen vain Gertrud Port, jolla on
hermotauti, joka ei voi enää jatkaa opintojaan ja jota hänen isänsä
haukkuu."
"Mutta hänellä on kuitenkin ollut tämä elämys", vastasi Fastrade ja
hänen äänensä kaikui niin kiivaana, että Egloff hämmästyneenä katsahti
häneen.
Fastraden kasvot olivat ylt'yleensä kyynelissä. "Te itkette?" kysyi
Egloff. "Se johtuu vain musiikista", vastasi Fastrade ja hymyili.
Egloff katseli jälleen käsiään. "No niin", alkoi hän hitaasti, "mutta
ettekö tunne, miten täällä, tässä huoneessa kaikki intohimoinen ja
elämänhaluinen heti häipyy ja kuolee, miten sen tappaa — kuinka
sanoisin — ehtoomainen, isoäitimäinen, sirowimainen? _Bésigue_-pöydän
ääressä he kalistelevat merkkejään, tuoksuu kamiinan kuumentamalta
matolta, ja neiti von Dussa luennoi, Goethe ja Schubert ovat kaukana
poissa. Hyvä jumala tätä sirowimaista, miten sen näenkään edessäni,
olen sen varmaankin lapsena nähnyt kulkevan huoneiden läpi ja
vaientavan kaiken elämän, joka pyrki liikahtamaan. Sillä on väljä,
ruskea puku, sinisenpunertava myssy, pienet, harmaat kasvot, ja se
panee pienen harmaan käden suun eteen ja haukottelee"; hän odotti
hetkisen, sanoisiko Fastrade mitään, mutta kun tämä oli vaiti:
"niin on Port'eilla, niin on teilläkin, ja se johtuu siitä, että
meidän vanhuksemme ovat voimakkaampia kuin me. He tahtovat viettää
elämänehtootansa rauhallisesti ja melankoolisesti, hyvä, mutta me
saimme kasvaa tuona elämän ehtoopäivänä, meidän täytyy palvella sitä,
meidän täytyy elää siinä ja me aloitamme niin sanoakseni elämän
illasta. Se on väärin." Hän pysähtyi jälleen ja katsahti ylös. Fastrade
istui hyvin vakavana ja työnsi hiukan alahuultaan ulospäin, niinkuin
hänellä oli tapana tehdä ollessaan tyytymätön. "Teitä ei miellytä se,
mitä sanoin?" kysyi Egloff.
"Ei", vastasi Fastrade, "se kuuluu epämiellyttävältä ja tylyltä."
"Tylyltä?" toisti Egloff miettivästi, "ah ei, tämä ehtooelämä tekee
meidät päinvastoin tunteellisiksi. Olen kasvanut täällä ilman tovereita
isoäitini hoimissa ja minusta tuli tavattoman hentomielinen poika.
Kerran menin puistoon kesäillan hämärässä. Tulin erääseen paikkaan,
missä oli pitkille nuorille ripustettu vaatteita kuivamaan, siinä
riippui kokonainen rivi miesten paitoja, iltatuuli puhalsi niihin,
keinutti niitä hiljaa edestakaisin ja ne kohottivat hihojaan hitaasti
ylös ja laskivat ne jälleen väsyneinä alas, se liikutti minua, minä
seisoin siinä ja itkin ääneen, totisesti."
Gertrud lauloi jälleen, tällä kertaa Mendelssohnin laulua, kohosi
varpailleen, väänteli käsiään.
"Jo syksyinen aurinko laskee,
se lienee mun unelmani."
Hänen koko pientä ruumistaan värisytti jälleen sävelten suloinen
surumielisyys, ja kun hän oli lopussa, vaipui hän tuolille ja hengitti
syvään. Neiti von Dussa kääntyi heti häneen päin ja alkoi innokkaasti
puhua hänelle Mendelssohnista. Egloff kohotti sormeaan ja sanoi hiljaa
Fastradelle: "Nyt pitäkää varanne, niin huomaatte, miten sirowilaisuus
kohta käy huoneen läpi ja lakaisee Mendelssohnin ulos."
Fastrade rypisti kulmakarvojaan ja sanoi miltei kärsimättömästi: "En
ymmärrä, mitä te oikeastaan valitatte, teidän elämänne ei varmaankaan
ole ehtoomaista eikä melankolista." Egloff kohautti olkapäitään: "Teen
minkä voin, mutta sirowilainen on kuitenkin voimakkaampi. On totta,
että toisinaan houkuttelen tänne ihmisiä tai matkustelen tai menen
kaupunkiin klubiin ja juon tai pelaan korttia, totta, totta, mutta
sirowilaisuus asuu kuitenkin minussa ja kuuluu minuun. Muuten", hän
mietti silmänräpäyksen, "teille on kai sanottu, että olen pelaaja."
Fastrade rypisti kulmakarvojaan. Miksi hän tulee kysymyksineen ja
tunnustuksineen niin lähelle, ajatteli hän; sitten sanoi hän miltei
tahtomattaan: "Miksi te sitten pelaatte?"
"Miksi?" vastasi Egloff miettien, "en tiedä, ehkäpä sen vuoksi että
pelissä aina nopeasti tapahtuu ratkaisu, jokseenkin kuin oikein
nopeasti ratkeava kohtalo. Elämässähän kaikki muuten saa ratkaisunsa
niin hitaasti. Jos tänään toivon jotakin, täyttyy se vasta niin pitkän
ajan kuluttua, ettei minulla enää ole siitä mitään iloa, sitähän
eletään, kuin olisi aikaa iankaikkisesti." Hän pysähtyi ja katsahti
Fastradeen. "Teidän", sanoi hän sitten, "tulisi myös enemmän kiiruhtaa."
"Minun?" Fastrade katsoi häneen vihasta säkenöivin silmin. "Mitä te
tiedätte minusta?"
Egloff kumarsi hieman. "Suokaa anteeksi, tosiaankin liian vähän,
voidakseni antaa neuvoja."
"Minä", jatkoi Fastrade nopeasti, "minä palvelen mielelläni tuota
— kuinka sanottekaan, niiden iltatunnelmaa, joita rakastan ja — ja
osaan kyllä muodostaa päivät oman mieleni mukaisiksi." Hän oli hyvin
kiihottunut, sillä hän tunsi, että se, mitä hän sanoi, ei ollut totta.
Egloff hymyili.
"Te suutuitte minuun jälleen", sanoi hän, "ylipäänsä olette tänään,
siltä tuntuu, minua vastaan."
"Tänään?" toisti Fastrade kummastuneena, "olenko sitten ollut teidän
puolellannekin?"
Egloff nauroi: "Aivan niin. Minun puolellani oleminen ei kuulu juuri
täällä päin tapoihin."
Naiset nousivat korttipöydästä. Portaiden edessä kilahtelivat rekien
kulkuset. Vieraat lähtivät pois. Kun talossa oli jälleen hiljaista ja
tyhjää, seisoi Egloff hetkisen mietteissään musiikkihuoneessa, sitten
kutsui hän Klausin ja sanoi: "Valjastettakoon hevonen, menen vielä
kaupunkiin klubiin."
Paroonitar ja neiti von Dussa istuivat jälleen rauhassa arkihuoneessa
lampun ääressä, paroonitar kutoi riikinkukonsinistä käsityötään, neiti
von Dussa oli asettanut lornetin nenälleen ja avannut kirjan, mutta
nojasi päätään tuolin selustaan. Kun Egloffin reen kulkuset kaikuivat
sisään, sanoi paroonitar: "Hän menee jälleen ulos." "Niin", sanoi neiti
von Dussa. "Hän on taas sangen levoton", tuumi paroonitar. — "Sangen
levoton", vahvisti neiti von Dussa, sitten jatkoi hän valittaen: "Kunpa
hän löytäisi oikean vaimon." "Niin, tietäisittekö te sopivan?" kysyi
paroonitar ärtyisästi. Neiti von Dussa pudisti päätään. "Nämä molemmat
tytöt elämyksineen ja kokemuksineen eivät varmaankaan ole sopivat."
Paroonitar katsahti käsityöstään ja sanoi terävästi: "Gertrudista on
tullut narri, Fastrade lienee kunnon tyttö, vahinko vaan —"
"Niin, vahinko vaan", toisti neiti von Dussa ja kumartui lukemaan
kirjaansa.