Muutamia päiviä myöhemmin, kun Fastrade iltahämärissä palasi kävelyltä,
sanoi paroonitar hänelle: "Rakas lapsi, isäsi on kysynyt sinua,
tiedäthän hänen tahtonsa olevan, että olet saapuvilla kaikista tilaa
koskevista asioista puhuttaessa." — "Niin, niin", sanoi Fastrade,
"kunhan vain ymmärtäisin jotain niistä. Tähän saakkahan olen ainakin
tällaisissa asioissa ollut mukana vain dekoratiivisena laitoksena.
Mistä on nyt sitten kysymys?"
"Nuori Egloff on täällä", kertoi paroonitar, "luulen että metsärajassa
on jotain epäselvää."
Fastrade huokasi: "Hyvä jumala, metsärajaa en ole vielä koskaan
ajatellut. Hyvä, minä menen." Hän hipaisi kädellään iltasumusta
kosteata tukkaansa ja "miltä näytänkään" miettien astui hän sisään.
Isänsä huoneessa tapasi hän Dietz von Egloffin. Hän oli tuntenut tämän
jo kauan, olivathan he naapurien lapsia ja leikkitovereita, ja ensi
katseelta näytti, kuin ei hän olisi paljoa muuttunut. Vartalo oli vielä
nuorekkaan solakka ja notkea, keskeltä jakaukselle kammatut, vaaleat
hiukset antoivat otsalle, antoivat koko kapeille kasvoille nuorekkaan
ilmeen, ja silmät olivat yhä vielä omituisen tummat. Kun hän nousi ja
puristi Fastraden kättä, hymyili kaunis suu yhä vielä tuota hiukan
vinoa hymyä, jonka Fastrade tunsi jo hänen poika-ajaltaan. Muuten
oli hän hyvin muodollinen, kumarsi syvään ja sanoi mitä kylmimmän
kohteliaalla äänellä: "Minua ilahduttaa, armollinen neiti, että jälleen
olette seudullamme."
"Niin, ah niin, minua myöskin", vastasi Fastrade ja punastui. Hän
tunsi olevansa hämillään ja lisäsi sen vuoksi jotain, mikä ei häntä
itseäänkään miellyttänyt, kun hän oli sen sanonut. "Täällä on siis
kysymys liikeasioista?"
"Niin", sanoi parooni, "istu lapseni, Egloff on tullut puhumaan metsäin
rajasta. Egloff, selittäkää asia hänelle."
Egloff hymyili jälleen, mutta muuttui sitten vakavaksi ja puhui
tyynellä liikemiesäänellä, pannen sormenpäänsä varovasti vastakkain:
"On siis kysymys seuraavasta. Olen tehnyt suurehkon metsäkaupan ja
hakkautan parhaillaan metsääni Padurenin metsän rajalla."
"Sen olen nähnyt", pääsi Fastradelta äänellä, joka ilmaisi harmia.
"Te olette nähnyt sen?" kysyi Egloff ja katsahti Fastradeen
tarkkaavasti. Silloin huomasi Fastrade, että hänen kasvonsa eivät
kuitenkaan olleet aivan samanlaiset kuin entisen leikkitoverin,
ne olivat hyvin kalpeat, ne olivat terävämmät ja jännittyneemmät,
entinen kirkas, huoleton iloisuus oli poissa. "Todellakin, minä olen
nähnyt sen", vastasi Fastrade, "siellä näyttää sellaiselta kuin
taistelukentällä."
Egloff kohautti olkapäitään: "Niin, kauniilta ei se näytä", sanoi hän
miettiväisesti, "eikä se kaunista olekaan; taistelukenttä, sanotte te,
siis taistelu, jossa me olemme voittaneet metsän. Mutta sitten, kun me
olemme voittaneet koko metsän, olemme kuitenkin itse voitettuja."
Parooni katsahti ylös, silmäili tyytymättömänä Egloffia ja sanoi
opettavalla äänellä: "Metsät ovat perheillemme oikeastaan sitä, joka
yhdistää sukupolvia toisiinsa, me nautimme sitä, mitä esi-isämme
ovat hoitaneet ja istuttaneet, ja me hoidamme ja istutamme tulevia
sukupolvia varten." Puheen loppu kuului väsyneeltä eikä enää niin
vakuuttavalta, parooni antoi jälleen päänsä painua alas rinnalle.
Egloff oli kuunnellut hartaasti, niinkuin kaikkien seudun nuorten
tapa oli vanhan paroonin puhuessa, sitten sanoi hän, ja Fastrade
tunsi taasen entisen poikamaisen äänensävyn: "No, minä olen juuri nyt
siinä asemassa, että minun täytyy nauttia sitä, mitä esivanhempani
istuttivat, mutta", jatkoi hän kääntyen Fastradeen, "te olette näin
lyhyessä ajassa ennättänyt jo tarkoin katsella maatilaanne."
"Eilen illalla läksin ulos metsään", vastasi Fastrade, "ja kun seisoin
honkamäellä, kaipasin vastapäätä ollutta kaunista vanhaa kuusimetsää."
"Niin, hm, se on poissa", lausui Egloff, tiivisti kulmakarvojansa
ja katseli kynsiänsä, kuin olisi tämä hänestä todellakin ollut
epämiellyttävää; sitten katsahti hän ylös ja hymyili: "Sitten se kai
olitte te, joka eilen illalla seisoitte niin tummana metsänreunassa,
kun ajoimme ohitse."
"Niin, se olin minä", vastasi Fastrade, "ja joku herroista sanoi:
'Tuolla seisoo yksinäisyys itse'."
"Oo, se oli kreivi Betzow", huusi Egloff, hän tahtoo aina sanoa jotain
runollista ja sanoo silloin joka kerta tyhmyyden. Miksi olisitte
Te yksinäisyys? Mehän olimme hyvin seuranhaluisia nuoruudessamme.
Muistatteko katrilleja, joita yritimme ratsastaa metsäniityllä, Te,
Gertrud Port, Dachausen ja minä. Dachausen oli juuri tullut vänrikiksi
ja oli senvuoksi minua suunnattomasti ylempänä, hän teki myös
suuremman vaikutuksen naisiin, se harmitti minua ja minä vaadin hänet
kaksintaisteluun, mutta hän sanoi aivan isällisesti: "Älä tee itseäsi
naurettavaksi, poikaseni."
Fastrade nauroi: "Niin, niin, ja minun Pariksellani ei ollut
minkäänlaisia katrillin-taipumuksia."
"Totta", sanoi Egloff, "Paris oli pienen kimonne nimi, koska se oli
kaunis ja arka. Mitä siitä on tullut?"
"Paris seisoo vielä tallissa", vastasi Fastrade, "mutta eläinparka on
tullut vanhaksi ja surulliseksi, sillä on huonot hampaat eikä se voi
kunnolleen purra kauroja eikä heiniä."
Egloff tuli totiseksi, kuin olisi tämä tieto koskenut häneen: "Se on
paha", sanoi hän, "tulla kykenemättömäksi syömään kauroja ja heiniä
on hevoselle suuri elämänkatastroofi, ja mikäli minä tunnen hevosia,
ampuisivat ne kuulan otsaansa, jos voisivat, sen sijaan että ihmiset,
kun he eivät enää voi syödä heiniä ja kauroja —"
"Mitä te puhuttekaan", keskeytti Fastrade närkästyneenä, "kuka on
sanonut, ettei Pariksellakin vielä ole hyviä aikojansa päivänpaisteessa
apilapellolla ja rauhallisia vanhuudenmietteitänsä ja monia pieniä
elämäniloja."
"Ja velvollisuutensa", kuului äkkiä paroonin ääni.
Fastrade ja Egloff vaikenivat pelästyneinä, he olivat luulleet
vanhuksen torkkuvan, mutta hän olikin kuunnellut. He katsoivat
toisiinsa ja näyttivät samanlaisilta kuin ennen lapsuudessaan,
pelätessään että täytyisi nauraa. Syntyi äänettömyys. Kun ei
parooni kuitenkaan sanonut enää mitään, alkoi Egloff jälleen puhua:
"Velvollisuudesta puheen ollen johtuu mieleeni, että meidänhän piti
puhua muista asioista."
"Niin", vastasi Fastrade, "miten olikaan metsäparkanne laita?"
"Ei, kysymys on teidän metsästänne", oikaisi Egloff, "viidakko on niin
peittänyt rajalinjan, että pelkään metsänhakkuun erehdyksestä voivan
siirtyä teidän alueellenne. Olisi sen vuoksi hyvä itse paikalla verrata
karttoja toisiinsa ja uudelleen hakkauttaa rajalinja."
"Sen ymmärrän", sanoi Fastrade, "siinä tapauksessa lienee Ruhken
lähdettävä sinne kartta mukanaan."
Nyt kohotti parooni jälleen päätänsä ja sanoi ääneen ja voimakkaasti:
"Rajat ovat pyhiä asioita, omistajan täytyy tuntea rajansa. Sen vuoksi
olisi parempi, lapseni, että sinä olisit mukana."
"Onko se tarpeellista?" kysyi Fastrade kummastuneena. "Parooni on
aivan oikeassa", sanoi Egloff, "vain siten saa rajankäyntitoimitus
tarpeellisen juhlallisuuden." Parooni nyökäytti päätään: "Se on siis
päätetty", mumisi hän. Silloin nousi Egloff, sanoakseen hyvästi. Kun
hän ojensi Fastradelle kätensä, hymyili hän pilkallista hymyään ja
sanoi: "Me tapaamme siis asioissa, niin sanoakseni vastustajina."
Sitten meni hän.
Fastrade istuutui jälleen tuoliinsa, hänen isänsä torkahti uudelleen
ja vihreän lampunhämärän täyttämän huoneen äänettömyys näytti hänestä
tänään erikoisen syvältä.
Egloff astui ulkoportailta rekeensä, joka odotti, peittäytyi vällyihin
ja antoi ohjakset kuskille. "Kotiin", sanoi hän.
"Kotiin?" kysyi ajaja kummastuneena.
"Hitto vieköön, niin, kotiin", huusi Egloff kärsimättömästi, ja hevonen
lähti juoksuun. Yö oli pimeä, satoi tasaisesti, lumihiutaleita ei
voinut nähdä pimeässä, mutta Egloff tunsi ympärillään tuon hiljaisen
sateen, joka hitaasti kietoi hänet johonkin kylmään. Hän ei kyllä
ollut aikonut ajaa kotiin, hän oli lähtenyt sieltä hyvin pahalla
tuulella, ajat olivat huonot, hän oli hävinnyt paljon pelissä, sitten
tämä metsäkauppa, joka inhotti häntä, käynti asioiden vuoksi Padurenin
vanhan paroonin luona tuntui hänestä ikävältä ja hän oli päättänyt
Padurenista ajaa Dachausenille, viettääkseen aikaansa nuoren rouvan
seurassa; Dachausen ei ollut kotona ja Lydia oli hänen siellä viimeksi
käydessään ilmoittanut miehensä matkustavan ja samalla näyttänyt niin
hemmetin viehkeältä. Ja nyt, hänen poikettuaan Padurenissa, oli häneltä
halu tuohon matkaan mennyt ja hän ajoi kotiin. Herra nähköön, tuo
Fastrade oli sentään yhä sama pystypäinen kaunis tyttö kuin ennenkin.
Lämminkatseinen ja rohkea oli hän aina ollut, Egloff muisti, kuinka
hän poikana kerran Fastraden seurassa ollessaan oli lyönyt koiraansa,
silloin oli Fastrade punastunut, työntänyt pikku nyrkillään häntä
voimakkaasti rintaan ja sanonut "hyi!", äänellä, joka tuntui melkein
kuin ruoskan sivallus. Siitä lähtien ei Fastrade oikein ollut voinut
sietää häntä. Niin, hän oli aina ollut kunnon tyttö, tämä Fastrade,
mutta tämänlaiset tytöt ne tavallisesti rakastuivat kotiopettajiinsa,
vahinko kyllä! Joka tapauksessa hänessä yhä oli paljo elämänhalua,
ja hänestä täytyi tuntua kovalta asua tuossa talossa, missä ei
eletty, vaan ainoastaan seurusteltiin. Hän kietoi turkin tiukemmin
ympärilleen, häntä vilutti, ei ollut miellyttävää noin hiljaa, hiljaa
kääriytyä tähän kylmään, valkeaan lakanaan, ja myöskin suuri, valkea
kuusiseinä, jonka lävitse he nyt ajoivat, huokui jäistä kylmyyttä.
"Hyvä", ajatteli Egloff, hän viettäisi tänään siis iltaansa kotona,
mutta mitä hän tekisi? Viime aikoina oli yksinäänolo alkanut tuntua
hänestä tuskalliselta, ei ollut mieluisa ajatus nähdä isoäitiä ja
neiti Dussaa tänään; hän siis makaisi huoneessaan sohvalla, joisi
punaviiniä ja antaisi Klaus palvelijansa kertoa itselleen juttuja.
Kunpa hän vain ei olisi jo osannut kaikkia näitä juttuja seudun
tytöistä, ja sitä paitsi mies valehteli ja valehteli huonosti. Ei ollut
houkuttelevaa. Jospa olisi ollut edes joku, jonka kanssa olisi voinut
pelata korttia, se oli sentään paras keino harmaita mietteitä vastaan.
Oli oikeastaan kummallista ja vaikeata selittää, mutta tämä keino ei
milloinkaan pettänyt; kun hän istuutui vihreän pöydän ääreen ja otti
kortit käteensä, tuli se aina varmasti, tuo kiihoittunut tunne, joka
ruumiillisen hyvinvoinnin tavoin tunkeutui vereen ja miellyttävästi
hipoi aina sormenpäihin saakka. Sitä voi verrata ainoastaan sen hetken
miellyttävään kiihoitukseen, kun ensimäisen kerran tarttuu kaunista
naista noin hiljaa takaapäin hartioista eikä tiedä, suuttuuko hän vai
onko hiljaa.
Hevonen hypähti äkkiä voimakkaasti sivullepäin ja kuski huusi
vihoissaan: "Hoi, hoi, kuka siellä on, ettekö osaa liikkua tiellä?"
Pieni hevonen, matala reki, jossa oli lumisia myttyjä, ja luminen mies
koettivat vaivalloisesti syvän lumen lävitse päästä kääntymään tien
oheen. "Laibe", huusi Egloff, "sinäkö se olet?" "Niin, herra parooni,
minä Laibe", vastasi ystävällinen ääni.
"Mitä teet täällä metsässä?"
"Minun on käynyt huonosti", kuului hiljaa valittava ääni, "olen eksynyt
metsässä ja nyt ajelen täällä, ja sapatti on tulossa!"
"Sellaista sitä tulee salakuljetuksesta", tuumi Egloff, "mutta voit
tulla meille viettämään sapattiasi. Aja eteenpäin, kuski."
"Kiitos, kiitos, herra parooni", huusi Laibe hänen jälkeensä.
"On sekin elämää", ajatteli Egloff, "rämpiä noin yksinään pimeässä
metsässä, no, ehkäpä ei olekkaan niin paha kuljeskella tuolla tavalla,
kun ei tarvitse ajatella mitään muuta kuin sitä, tokko pimeässä löytää
oikean tien ja mistä päin tulta mahtaisi näkyä, ehkäpä silloin ei
tarvitse ajatella kaikkia mahdollisia, vastenmielisiä tyhmyyksiä."
Nyt saapuivat he Sirowin kartanon pihalle. Vain muutamat suuren talon
ikkunoista olivat valaistut. "Ahaa, kukaan ei odota minua", sanoi
Egloff ja heitti turkit yltään, "Klaus, menen huoneeseeni, kamiina
on lämmitettävä, ja sinä, Joseph, ilmoitat rouva paroonittarelle,
etten tule syömään, olen väsynyt ja menen nukkumaan. Sitä paitsi
tuot minulle pullon burgundilaista huoneeseeni. Kas näin." Hän meni
huoneeseensa, riisuutui, antoi Klausin hieroa ruumistaan kölninvedellä,
kääriytyi sitten yönuttuunsa ja heittäytyi pitkäkseen työhuoneensa
sohvalle. Joseph toi burgundilaisen, kamiinassa paloi tuli, alkoi
olla miellyttävän lämmintä. Egloff sytytti sikaarin, kas niin, nyt
kelpasi, puuttui enää vain miellyttäviä ajatuksia, ajatuksia, jotka
eivät varomattoman karkeasti kosketelleet kipeätä kohtaa. Mitä
siis? Tuossa oli tuo juutalainen, joka harhaili pimeässä, lumisessa
metsässä ja rukoili ja tähysteli etäistä valoa, siinä oli jotain,
jonka ajatteleminen tässä kamiinavalkean ääressä tuotti hetkisen
viehätystä. Mutta se ei riittänyt, ajatukset eksyivät muuhun. Mitä
mahtoi se pikku rouva Barnewitzissa nyt tehdä? Hän odotti Egloffia,
tämä oli näkevinään, kuinka hän pukeutui häntä varten. Liian paljoa ei
hän voinut itseään koristaa, sillä eihän kukaan talossa saanut tietää,
että hän odotti ketään, hän oli kai ottanut ylleen tummanvioletin
villapukunsa ja pannut helminauhan kaulaansa. Sitten käski hän
kattamaan illallispöydän, sytytti salin lamput kamaline tulipunaisine
varjostimineen; noihin piireihin kuuluvat naiset luulevat aina, että
kun he ovat rakastuneita, heillä täytyy lampuissa olla tulipunaiset
varjostimet. Siinä hän istui punaisessa lampunvalossa, kauniit
vahanukenkasvot hyvin juhlallisina, hiukset hehkuvan mustina, violetin
värisessä puvussaan ikäänkuin kokonaan orvokkeihin käärittynä, ja
odotti häntä. Ilta käy yhä myöhäisemmäksi, vahanukenkasvot käyvät
yhä jäykemmiksi ja vihdoin hän itkee, niinkuin vain pikku Lydia
Dachausen voi itkeä, aivan vaivattomasti vuodattaen kyynelvirran yli
kasvojen, jotka eivät ole muuttuneet miksikään, hän itkee niinkuin
nuket itkisivät, jos osaisivat itkeä. Egloff hymyili, tuon punaisten
lamppujen alla yksinään häntä itkevän naisen ajatteleminen teki hänelle
hyvää, ja sitten täytyi hänen äkkiä ajatella Fastradea, lapsuutensa
ajan Fastradea, pientä tyttöä, joka puristetulla nyrkillään työntää
häntä rintaan ja sanoo "hyi!" Levottomana kääntyi hän, tarttui lasiin
ja joi, sitten painoi hän vihdoin sähkönappulaa. Kun Klaus tuli,
käski Egloff: "Laibe juutalainen tulkoon luokseni, kun on päättänyt
rukousmenonsa."
"Kuten käskette", sanoi Klaus. Egloff heittäytyi jälleen pitkäkseen,
imi sikaariaan ja odotti kärsimättömästi Laiben tuloa.
Hetken kuluttua avautui ovi varovaisesti ja juutalainen työntäytyi
huoneeseen, hänen vihreänharmaa takkinsa oli tiiviisti napitettu,
harmaat hiukset ja harmaa, paksu parta olivat tasatut ja hänen kasvonsa
vääntyivät sanomattoman rakastettavaan, ystävälliseen hymyyn. Hän
kumarteli moneen kertaan, hieroi käsiänsä ja sanoi: "Hyvää sapattia,
herra parooni, hyvää sapattia."
"Saat asettua tuonne kamiinan ääreen lämmittelemään", viittasi Egloff,
"jos haluat, voit myös istuutua tuolle pienelle tuolille." Laibe
istuutui, pani kädet polvilleen ja hymyili yhä itsekseen samaa imelää
hymyään. Egloff silmäili häntä tarkasti. "Mitä on tapahtunut", kysyi
hän sitten, "vielä äsken sinä ryömit lumessa tuolla pimeässä metsässä
kuin vikisevä jänis ja nyt tulet tänne, hierot käsiäsi ja näytät siltä
kuin viettäisit häitäsi."
"Katto pään yllä, herra", sanoi Laibe, "on kai hyvä asia, ja lämmin
huone on myös hyvä asia, miksi en siis iloitsisi?"
"Siinäkö kaikki?" sanoi Egloff.
Laibe kävi totisemmaksi, siveli kädellään partaansa ja pyöritti
kirkkaita, siirapinvärisiä silmiään. "Tätä nyt ei herra parooni
ymmärrä, se kuuluu meidän uskontoomme, tänään täytyy olla iloinen,
tahtoi tahi ei."
"Niinkö, vain siksi että käsketään", sanoi Egloff.
"Että käsketään", vahvisti Laibe. "Koko viikon sitä petkuttaa ihmisiä
ja on peloissaan ja _yhtenä_ päivänä muistaa, että kaikki kerran on
muuttuva hyväksi. Sellainen on lupaus, ja siis odottaa sitä."
"Odottaa", toisti Egloff pilkallisesti.
"Mitä voi muuta tehdä, odottaa", vastasi Laibe varmasti.
Egloff nousi hiukan koholleen ja sanoi äkkiä tavattoman kiivaasti: "Ja
tämä odottaminen tekee meistä kaikista narreja! Odotetaan ja odotetaan,
tehdään sitä ja tätä, jotta aika kuluisi, mutta suuri, pääasia, tulee
vasta. Ja aika kuluu eikä tule mitään ja me olemme narreja."
Vihaisena heittäytyi Egloff jälleen tyynyille. Juutalainen heitti
parooniin pikaisen, pelokkaan katseen, kumarsi ja sanoi hiljaa
ja nöyrästi: "Odottaminen ei ole mitään suurille herroille,
aatelismiehellä on kuuma veri, hän ei odota mielellään, mutta
juutalaisraukalla ei ole muuta."
"Onhan sinulla rahasi", väitti Egloff, "tekeehän se sinut onnelliseksi.
Kun olet pettänyt talonpoikaa, silloin olet onnellinen, kun olet
kuljettanut jotain salaa rajan yli, silloin olet onnellinen, kun olet
ostanut vasikannahan alle hinnan, silloin olet onnellinen."
Laibe pudisti arvelevasti päätänsä: "Onnellinen, loruja, kaunis onni.
Silloin on myös se onnellinen, joka on hyvin nälkäinen ja hänen
ympärillään on pelkkiä paisteja ja ne höyryävät ja tuoksuvat hyviltä ja
hän saa haistella niitä kaikkia, mutta ei koskea mihinkään. Onnellinen,
kun aina vaan saan kävellä ja ajaa toisten rahojen ohitse. Ajan tuolla
metsässä, kauniita, suuria runkoja, puhdasta rahaa, mutta ei minun
rahaani. Kuljen ladon ohitse, se on aivan täynnä rahaa, mutta ei minun
rahaani. On sekin onnea." Laibe nauroi pilkallisesti partaansa.
"Sanoppas", alkoi Egloff miettiväisenä puhua, "oletko aina ajatellut
rahaa. Olethan ollut nuorikin, ja nuoruudessa on toki myös muita
ajatuksia päässä, silloin on myös hauskoja asioita." Mutta Laibe
nauroi jälleen hiljaista, pilkallista nauruaan: "Hi, hi, nuoruuteni,
hyvä herra, mikä nuoruus se oli. Olin viidentoistavuotias poikaloppi,
kun isä pani repun selkääni ja sanoi: Mene ansaitsemaan. No, ja minä
menin, ja maantiellä pelkäsin santarmeja ja rajavartijoita ja metsässä
metsänvartijoita, ja kun metsässä tuli pimeä, silloin tuli suuria,
mustia lintuja, lensi aivan matalalta ja suhisutti siipiään — pelkäsin!
Ja kun sitten saavuin talonpojan luokse, pelkäsin kolkuttaa ovelle, ja
kun kuitenkin kolkutin ja talonpoika tuli avaamaan, pelkäsin jälleen.
Ja minä luulin, että keisari ja ministerit ja herrat ja talonpojat
kaikki ovat olemassa vain pelottaakseen juutalaispoika parkaa."
"Mutta etkö toisinaan", keskeytti Egloff, "etkö ajatellut tyttöjä ja
sellaisia asioita?"
"Kyllähän niitä oli tyttöjä", vastasi Laibe. "Kun sunnuntaisin
tulin talonpoikaistupaan, niin istuivat he pöydässä, tytöt hyvissä
leningeissään, puhtaiksi pestyinä, kasvot kuin punaiset omenat, ja
poikia oli myöskin, ne laskivat leikkiä heidän kanssaan, ja minä istuin
uunin luona ja katselin niinkuin joku katsoo kuvaa; hän ei voi mennä
kuvaan eikä kuva astua hänen luokseen. Hyvä jumala minun nuoruuttani!
Toisella puolella pikkusen ansiota ja toisella puolella suuri pelko."
Molemmat vaikenivat nyt. Laibe katseli surullisena eteensä ja hiveli
käsillään lempeästi polviaan, kuin olisi hän tahtonut lohduttaa
itseään. Egloff imi mietteissään sikaariansa. "Hm", sanoi hän vihdoin,
"ei ole hullumpaa. Juutalaispoika pimeässä metsässä, aivan pienenä
korkeiden puiden alla, ja suuret mustat linnut, jotka itsekseen
ääntelevät. Mutta ainaisine pelkoinenne olette kenties oikeassa. Te
pidätte vaarallista petoa aina silmällä, me muut, me emme pelkää, ja
meidän kimppuumme karkaa se takaa päin."
"Anteeksi, herra parooni", kysyi Laibe liehakoivasti, "mikä peto se
on?" Egloff huokasi: "Ah, Laibe rukka, käsitystä siitä, mitä sanotaan
runolliseksi kuvaksi, ei sinulla ole. Mikäkö peto se on? Elämä on tämä
peto."
"Sangen kaunista", sanoi Laibe ja hymyili mitä rakastettavimmin, "mutta
minulla ei ole sellaista hienoa järkeä kuin herra paroonilla, minulla
on vain poloinen juutalaisjärki, pää täynnä suruja, se ei voi ajatella
niin hienoja ajatuksia."
"Hyvä, hyvä", keskeytti Egloff, "alat käydä epäintressantiksi,
ukkoseni, on aika sinun mennä nukkumaan. Hyvää yötä." Laibe nousi,
hieroi käsiään, kumarsi ja sanoi: "Hyvin hyvää yötä, herra parooni."
Sitten hän meni.
Egloff pysyi vielä hetkisen paikallaan, kamiinan lämpö oli tehnyt
hänet aivan veltoksi, ja burgundilainen antoi miellyttävän, keveän
huumauksen. Uni kai alkanee maistua, ajatteli hän, ja sitten kaikui
äkkiä hänen korviinsa Fastraden ääni, "siellä näyttää samanlaiselta
kuin taistelukentällä", oli hän sanonut metsästä ja se kuului yhtä
vihaiselta kuin "hyi!" silloin, kun hän oli lyönyt koiraa. Egloff
hymyili itsekseen. Suututtaa tämä tyttö kerran niin, että hän tulisi
vallan kuumaksi ja hurjaksi, se mahtaisi olla ihanaa. Sitten soitti hän
Klausta mennäkseen vuoteeseen.