Oli vielä aivan pimeä, kun Fastrade heräsi. Oli varmaankin aika
laskea pois valvontavuorolla olevat, ajatteli hän ja nousi istumaan
vuoteessaan, mutta kun hän kuunteli, vallitsi hänen ovensa ulkopuolella
syvä äänettömyys niiden alinomaa edestakaisin kulkevien hiljaisten
askelten asemasta, jotka eivät sairashuoneessa milloinkaan tauonneet.
Silloin hän muisti: hän oli kotona. Hän nojautui jälleen tyynyihin,
kohotti kätensä ylös ristiin päälaelleen ja tuijotti pimeyteen. Aluksi
tuotti hänelle voimakasta mielihyvää tunne, että sai jäädä makaamaan,
nukkumaan, — kuinka usein hän olikaan sairaalassa sitä toivonut; mutta
uni ei tullut ja eileniltaiset kuvat nousivat jälleen hänen mieleensä,
hänen isänsä kalpeat kasvot, täti Arabellan kapea, tumma olemus,
sellaisena kuin hän seisoi keskellä salia ja avuttomana itki. Hän nousi
ylös. Ei, tämä tuskallinen toivottomuus, joka eilen illalla oli tehnyt
hänet kipeäksi, ei enää saisi häntä valtaansa. Hän sytytti kynttilän
ja alkoi pukeutua. Se virkisti häntä; hän ajatteli lapsuusaikojaan,
kuinka pikku Fastrade oli unohtanut kirjoittaa ranskan kirjoitustaan
ja pukeutui viluissaan talviaamuna kynttilän valossa, kaikkien muiden
vielä nukkuessa.
Pitkässä huoneiden rivissä vallitsi vielä pimeys. Joku piika kulki
äänettömänä edestakaisin, jalkaan pistetty kynttilänpätkä kädessään,
ja pieni liekki loi seinille suuria, häilyviä varjoja. Mahtavien
kaakeliuunien edessä oli harmaita olentoja, jotka latoivat puita
pesään, sytyttivät ne, ja märät halot alkoivat äkäisesti rätistä.
Kummastuneina ja peloissaan kuin aavetta katselivat palvelijat
Fastradea, kun hän äkkiä ilmaantui heidän joukkoonsa ja hitaasti astui
huoneiden läpi. Fastradesta oli kuin voisi hän nyt hiipiä kaikkiin
näihin huoneisiin, kun ne näyttivät nukkuvan pimeässä tai lepattavassa
uuninvalkeassa, löytääkseen niistä kaiken sen, mikä hänelle kerran oli
ollut tuttua ja rakasta. Salin viereistä huonetta valaisi uunin tuli
kirkkaasti, ja uunin edessä istui Merlin, vanha setteri, ja katseli
miettiväisenä tuleen; kun Fastrade astui sisään, käänsi se päänsä häntä
kohden ja katseli häneen rauhallisesti. "Merlin", sanoi Fastrade, ja
silloin se nousi hitaasti, tuli hänen luokseen ja hieroi pehmeästi
päätään hänen polviinsa; Fastraden mieleen johtui se hiljainen, väsynyt
tapa, jolla Arabella täti eilen oli tervehtinyt häntä. "Tule, Merlin,
lämmitellään", sanoi hän ja istuutui uunin edessä olevalle tuolille;
Merlin asettui hänen viereensä ja molemmat tuijottivat nyt valkeaan,
ja Fastradesta tuntui, kuin ei hän milloinkaan olisi ollutkaan poissa,
kuin ei hän olisi lakannutkaan kuulumasta tähän ihmeelliseen, vanhaan
taloon, jonka hämärissä, unisissa sopissa kaikkialla näytti asustavan
äänetön valitus.
Mutta lämpimässä istuminen teki raukeaksi, sitä paitsi oli Merlinin
mustassa kuonossa, sen ruskeissa silmissä, jotka lieden valossa
tulivat lasimaisen kirkkaiksi, niin toivottoman rauhallinen katse,
kuin ei elämässä enää olisi voinut tapahtua mitään. Kärsimättömänä
nousi Fastrade, kulki jälleen huoneiden läpi; ikkunanluukut olivat
avatut, valkea, usvainen talviaamu katsoi sisään ikkunoista. Fastrade
katsahti pihalle, tallit ja palkollisten rakennus seisoivat siinä niin
epämiellyttävän selvinä kuin esineet näyttäytyvät nousevan auringon
valossa. Ulkona oli varmaankin hyvin kylmä; avoimesta tallinovesta
tuli höyryä, palvelijain rakennuksen portaille ilmestyi Ruhke,
muodottoman suurena ja paksuna, kokonaan pitkään lammasnahkaturkkiin
verhoutuneena, kasvot kalpeina ja pöhöttyneinä. Alakuloisena silmäili
hän itsellisten rakennuksille johtavaa tietä pitkin, ja tätä tietä
myöten tuli pitkä jono harmaita olentoja hitaasti ja vastahakoisesti;
vaaleita, rumanvärisiä täpliä kaiken tämän valkean keskellä. Fastradea
puistatti; kuinka hirvittävän ilottomalta näytti hänestä tämä harmaa
jono, täytyikö täällä tosiaan kaiken olla noin ilotonta, täytyikö
täällä, mihin katsoikin, tehdä kipeää, eikö täällä milloinkaan päässyt
irtautumaan tuosta säälistä? Hän kääntyi poispäin, salissa kohtasi hän
pienen palvelustytön; ruusunpunaisessa karttuunipuserossaan, punainen
huivi päässään seisoi hän siinä, posket pakkasesta hehkuvan punaisina,
pienet silmät kirkkaina. Kun tyttö näki Fastraden, nauroi hän, avasi
leveän, punaisen suunsa ja näytti valkeat hampaansa. Fastrade nauroi
myöskin: "Trine, sinähän se olet", sanoi hän, "sinusta on tullut suuri
ja sinusta on tullut kaunis." Trinen kasvot punastuivat kauttaaltaan,
hän suoristi ruumistaan ohuen puseronsa alla ja ravisti sitä hiukan,
kuin olisi hänestä suurena ja sievänä oleminen tuntunut miellyttävältä
ja lämpimältä. "Tänään tulee pakkanen", jatkoi Fastrade vain
pidättääkseen tyttöä vielä luonaan, nähdäkseen tämän nuoren, värikkään
ja nauravan olennon vielä edessään. "Niin, neiti." — "Mutta kaunis ilma
tänään tulee." — "Niin, neiti." Nyt nousi aurinko, ruusunpunaista valoa
virtasi saliin, liukui yli tumman paneelauksen, tarttui kattokruunun
kristalleihin. Trine seisoi siinä, aivan ruusuisen hohteen punaamana,
ja nauroi leveätä nauruansa. Fastrade tunsi, miten valo tulvasi
hänenkin ylitsensä, tunsi myöskin olevansa nuori ja kaunis. "Kas tuossa
on aurinko", sanoi hän. — "Niin, nyt se nousee", sanoi Trine ja juoksi
nauraa kikattaen huoneesta.
Nyt alkoi talossa syntyä liikettä, Christoph tuli kattamaan
aamiaispöytää, mamseli Grün ilmestyi näkyviin, kantaen tarjottimella
tuoreita sämpylöitä, hän tervehti Fastradea äänekkäästi: "Armollinen
neiti tulee taas tänne emännöimään, se on meistä hyvä, mehän täällä
vallan homehdumme. Niin, Fastrade tahtoi jälleen emännöidä täällä;
hän ryhtyi niinkuin ennenkin järjestämään aamiaispöytää, pani sämpylät
leipäkoriin ja asettui samovaarin luokse valmistamaan teetä. Täällä
piti, täällä täytyi jälleen tulla miellyttävää. Kun paroonitar Arabella
astui ruokasaliin, oli hän niin hämmästyksissään, että hän pani kätensä
ristiin ja alkoi itkeä, mutta Fastrade kävi kärsimättömäksi...Täällähän
ei ole mitään itkettävää, täti, tulehan istumaan, tee on valmista."
Kun vanha nainen istui paikallaan, pyyhki hän silmiään ja sanoi
miettivästi: "Lapsi, eikö ole ihmeellistä, muulloin, kun yksin
istuuduin paikalleni, paleli minua aina niin kovin, nyt ei minua
lainkaan palele."
Talvinen päivä oli käynyt aivan valoisaksi, huoneet olivat täynnä
keltaista auringonpaistetta, parooni ilmestyi huoneestaan, kävelläkseen
Christophin käsivarteen nojaten hitaasti huonerivin lävitse, hän
pysähtyi Fastraden eteen, katsoi häneen ankarasti ja sanoi: "Lapseni,
oletko löytänyt velvollisuuspiirisi?"
"En tiedä, isä", vastasi Fastrade ja punastui.
Parooni mietti hiukan ja kysyi sitten: "Menetkö tänään lehmiä
katsomaan?"
"Lehmiä katsomaan?" Fastradea ihmetytti; hän ei ollut milloinkaan
käynyt lehmien luona.
"Hyvä, jättäkäämme se huomiseksi", jatkoi parooni, "mutta isännän silmä
ruokkii karjaa." Mennessään edemmäksi lisäsi hän vielä: "Muuten syömme
täsmälleen kello yksi, lääkäri on määrännyt niin."
Velvollisuuspiiriä ei Fastradella ilmeisesti vielä ollut. Hän
kuljeskeli huoneissa ja kosketteli huonekaluja, kuin olisi hän tahtonut
herättää ne ja ilmoittaa, että hän oli siinä. Vihdoin meni hän
kirjoitushuoneeseensa ja istuutui. Tuossa oli hänen kirjoituspöytänsä,
tuossa olivat hänen tavaransa ja kirjansa, mutta ne eivät vielä
sanoneet hänelle mitään, hänellä ei vielä ollut mitään suhdetta niihin.
Hän ei enää ollut tottunut sellaiseen, että hänellä oli kokonainen
päivä edessään, jonka suhteen hän saattoi itse määrätä. Sairaalassahan
jokainen hetki oli pakottanut määrättyyn työhön. "Mitä teinkään ennen
tähän aikaan?" kysyi hän itseltään. Silloin kohosi jälleen hänen
mieleensä entisyyden muisto ja sen mukana Arno Holstin kaunis, hoikka
olemus. Kuinka selvästi muistikaan hän nyt illan, jolloin hän ensi
kerran tiesi rakastavansa Arno Holstia tai oli päättänyt rakastaa
häntä. Hän istui pianon ääressä ja soitti Mendelssohnia, Arno Holst
seisoi hänen takanaan ja kuunteli. Lopetettuaan antoi hän käsiensä
vaipua syliinsä, Arno Holst nojasi pianoa vastaan ja alkoi puhua
äidistään; hän oli myöskin niin kauniisti soittanut Mendelssohnin
lauluja. Hän muisti sen sangen hyvin, vaikka hän äitinsä kuollessa
vasta oli pieni poika, siksipä nämä säveleet hänen mielestään olivatkin
niin kotoisia ja turvallisia, sillä äitinsä kuoltua oli hän jäänyt
kodittomaksi ja yksinäiseksi, ja yksinäisyys oli kai hänen kohtalonsa.
Se oli liikuttanut Fastradea. Hän oli mennyt ulos puutarhaan; hän
muisti selvästi tämän varhaiskevään illan: lauha tuuli puhalsi
lehdettömiin puihin, hopeinen kuunsirppi oli taivaalla, puiston tiet
olivat märkiä, kaikkialla juoksi ja solisi pikku puroja ja tuoksui
voimakkaasti kostealta maalta. Siellä oli sääli Arno Holstia kohtaan
voimakkaasti vallannut hänen mielensä, ei sääli, joka tekee kipeää,
vaan sääli, joka huumaa. Ei, hän ei tahtonut, että hän oli yksin, ja
sitten oli hänen mieleensä johtunut, että se saattoi olla rakkautta,
ja tämä ajatus oli tehnyt hänet onnelliseksi. Hän oli äkkiä tuntenut,
että tytöstä, joka kostealla puistotiellä kulki eteenpäin kevättuulta
vastaan, oli tässä silmänräpäyksessä tullut jotain aivan erikoista,
toisen kohtalo ja onni. Hän ei ollut pitkään aikaan ajatellut tuota
iltaa, sillä toinen mielikuva oli häivyttänyt sen hänen mielestään,
Arno Holstin kuva sellaisena kuin hän makasi sairaalassa vuoteellaan
sisäänpainunein poskin, kuumehohteisin silmin ja kuoleman väsyneenä
yskänkohtauksista, jotka vapisuttivat häntä. Hän oli puhunut vain vähän
Fastradelle, likinäköiset, ruskeat silmät olivat katsoneet häneen
kiihkeinä ja nälkäisinä, ja kun Fastrade jollain tavoin auttoi häntä,
oli hän hymyillyt väsyneesti ja kiitollisesti. Vain eräänä viimeisistä
öistä, jolloin hän istui hänen vuoteensa ääressä, oli hän äkkiä sanonut
selvästi ja ikäänkuin olisi hän ollut vihoissaan: "Sinä et saa olla
niin uskollinen ja sääliväinen, se tuottaa liian paljon tuskaa."
Christoph tuli ilmoittamaan, että päivällinen oli valmis. Parooni istui
jo nojatuolissa pöydän ääressä, hän oli antanut Christophin pukea hänen
ylleen mustan takin, muuten ei ruoka olisi hänelle maistunut. Myös
Couchon istui paikallaan, harmaan samettimyssyn verhoama pää syvään
painuneena lautasta kohti. Paroonitar tarjoili soppaa. Aterian aikana
puhuttiin naapureista. "Port'eilla", sanoi paroonitar, "ei ole myöskään
oikein hauskaa, Gertrudin täytyy lopettaa lauluopintonsa ja tulla
kotiin, ja isä murisee sitä, että hän lähti, ja murisee myös sitä,
että hän tulee takaisin, vanha Port on viime aikoina käynyt oikein
ikäväksi. Niin, ja Egloffit, vanha paroonitar tulee joka päivä yhä
ylhäisemmäksi, hän ei enää puhu muusta kuin niistä ajoista, jolloin hän
oli hovinaisena, ja hänen pojanpoikansa, Dietz, tulee joka päivä yhä
hurjemmaksi, elää kuin viimeistä päivää, kutsuu kaikellaisia vieraita,
pitää pitoja, metsästyksiä, rekiretkiä, ja yöt hän istuu vihreän pöydän
ääressä ja pelaa ja pelaa, on aivan sääli kaunista tilaa ja sievää
omaisuutta. Ja sitten, minähän en sitä tiedä, mutta ihmiset kertovat,
kuuluu hän nykyään olevan paljon Dachausenien luona ja vallan hurmaavan
pikku rouvan. Minua surettaisi se kunnon Dachausenin puolesta. No rouva
Dachausenista en tahdo mitään pahaa ajatella, mutta näitä naisia, jotka
eivät kuulu seurapiireihin, ei milloinkaan tiedä. Ah niin, on se sangen
surullista, niin nuori mies, jolla ei ole lainkaan tuntoa."
Fastrade nojasi tuolinsa selustaan, niinkuin ei syöminen enää olisi
häntä haluttanut, ja sanoi: "Mutta olla iloinen ja onnellinen, sitä ei
siis täällä kukaan osaa."
"Rakas lapsi", sanoi paroonitar, "jokaisellahan on surunsa." Silloin
pani parooni kahvelinsa pois, ojentautui suoraksi ja sanoi ankarasti ja
hiukan vaivalloisesti: "Ei riitä se, että on syntynyt aatelismieheksi,
täytyy myöskin tahtoa olla aatelismies."
"Olet aivan oikeassa, veli rakas", keskeytti hänet paroonitar, joka
pelkäsi hänen kiihoittuvan. Couchon taivutti päätään syvälle lautasta
kohden ja mumisi: "_Un bel homme tout de même_!"
Iltapuolella, kun parooni ja paroonitar olivat vetäytyneet
huoneisiinsa, oli aina uninen hiljaisuus vallinnut talossa. Fastraden
täytyi ajatella Bolko parkaa, joka poikana useasti oli sanonut:
"Tähän aikaan tuntee vastustamatonta vetoa kaikissa jäsenissään,
täytyy, täytyy tehdä jotakin luvatonta." Hänkään ei rakastanut tätä
räikeänkirkkaan iltapäiväauringon ja alaslaskettujen ikkunaverhojen
hetkeä. Kun valo alkoi käydä punertavaksi ja aurinko oli alhaalla
metsänreunassa, silloin poistui talosta kuin raskas paino ja Fastrade
tunsi uutta toimintahalua. Hän meni ulos metsään, oli kaunista kulkea
noin auringon laskiessa aivan ruusunpunaisen metsän halki, tiet
loistivat kuin kirjava lasi, koko ilma oli täynnä väriä, kaikki näytti
silloin tunteellisen hennolta, yksinpä työmiesten harmaat haahmot
ja harmaat talotkin, joita kohti he hitaasti ja väsyneinä menivät.
Mutta tässä valaistuksessa ei mikään näyttänyt surulliselta, ja
Fastrade ajatteli, että heistä tuntui tällä värikkäällä hetkellä yhtä
lohdulliselta kuin hänestäkin. Kun hän saapui metsään, oli aurinko
laskenut, kaikki oli jälleen hiljaisena ja valkeana hänen ympärillään,
tuore lumi lepäsi pehmeänä patjana puunrunkojen välillä, kuusen oksat
kannattivat sitä suurilla, levitetyillä käsillään, ja salaperäisen
hiljaista oli täällä, missä suuret, rauhalliset puut sovinnossa
seisoivat toistensa rinnalla vaikenevassa kauneudessaan. Kuului
pehmeä ääni, kuin olisi askeleita mennä suhahtanut hänen ohitseen
erilaisella alustalla, ja jänis hypähti tien yli ja sukeltautui jälleen
pehmeään lumipatjaan, sen täytyi tuntua hyvältä, ajatteli Fastrade.
Niin, hän olisi mielellään myös seisonut yhtenä tuollaisena puuna,
liikkumattomana hämärässä, kietoutuneena kaikkeen tähän viileään
valkeuteen ja ottaen osaa tähän salaperäiseen vaikenemiseen ja
unelmoimiseen. Mutta kun hän tahtoi syvemmäs metsään, pudottivat kuuset
lumitaakkansa, männyn latvasta lähti korppi äänekkäin siivenlyönnein
lentoon. Syntyi epäjärjestystä, hän tunsi olevansa tunkeilija. Hän oli
kulkenut metsäpolkua pitkin, nyt tuli hän vanhaan hongikkoon, korkeina
ja aivan suorina kohosivat honkien rungot ja niiden lumiset latvat
tähtiä kohden. Täällä saattoi Fastrade esteettömästi kulkea, täällä
oli niin juhlallista, niin pyhää, ettei sellainen pieni tunkeilija
kuin hän voinut häiritä. Hän nojasi muuatta kylmää runkoa vastaan ja
katseli ylös; eräässä liikkumattomassa honganlatvassa näytti kuunsirppi
riippuvan. Kuinka usein olikaan Fastrade nähnyt sen riippuvan siellä,
kuinka hyvin tunsikaan hän nämä puut! Kaikkina vuoden ja vuorokauden
aikoina oli hän ollut niiden luona, keväällä, kun tuuli huojutti
vanhoja latvoja, jotka humisivat syvästi ja metallinheleästi, ikäänkuin
olisivat ne äkkiä alkaneet taistella keskenään, tai kuumina puolipäivän
hetkinä, jolloin täällä tuoksui niin voimakkaasti päivän paahtamilta
neulasilta ja haukka leijaili latvojen yläpuolella. Fastrade painoi
poskensa runkoa vastaan, nyt vasta tunsi hän aivan selvästi, että hän
oli kotona.
Kukkulalta, jolla hongat seisoivat, katseli hän säästettyä nuorta
kuusimetsikköä, se oli Padurenin metsän rajalla, sen takaa alkoi
Sirowin metsä, mutta siellä oli kaikki muuttunutta; aikaisemmin oli
siellä ollut vanhojen kuusien tiheä seinä, nyt oli siellä autio,
tyhjä lakeus, suuret rungot olivat kaadetut maahan ja puoleksi lumen
peitossa kuin vainajat käärinliinoissaan, kannot, lumen peittäminä,
kohosivat kuin pienet valkeat hautakummut, ja kaikki tämä täällä
metsän ylhässä hiljaisuudessa teki sen vaikutuksen, kuin olisi täällä
tehty rikos, kuin olisi raa'asti kukistettu jotain korkeata ja ylevää.
Tämä näky tärveli Fastradelta koko hänen mielialansa juhlallisuuden,
hän lähti kulkemaan rinnettä alas takaisin kuusitiheikköä kohti.
Täällä oli tullut jo miltei pimeä, ja äkkiä tuntui hänestä, kuin
asuisi tässä hämärässä, jossa suuret valkeat puut seisoivat
äänettöminä, yksinäisyys, joka melkein peloitti häntä. Hän riensi
pitkin metsäpolkua, saapuakseen maantielle; täällä oli valoisampaa,
täällä saattoi hän jälleen nähdä kuun, ja äkkiä oli koko metsä täynnä
kirkasta, iloista kulkusten kilinää. Fastraden ohi kulki jono rekiä,
etumaisena suuren, mustan hevosen vetämä, siinä istui mies ja hänen
vieressään nainen, jonka valkea harso liehui. Fastrade kuuli miehen
nauravan ja hänen äänensä sointui kirkkaana talvi-iltaan: "Niin,
siinäpä se on, me olemme tulleet liian viisaiksi eksyäksemme, vahinko
kyllä!"
Toisia rekiä seurasi, herroja ja naisia istui niissä, kaikki
juttelivat, kevyt tuuli toi sikaarin tuoksua Fastraden luokse ja
naisääni sanoi, juuri kun reki aivan läheltä sivuutti hänet: "Ken
tuolla seisoo noin tummana, salaperäisenä?"
"Yksinäisyys itse", vastasi miehen ääni ja nauroi. Samassa he olivat
jo ohi; vain kulkusten ääni, kirkkaana ja puheliaana, kuului vielä
kauan. Fastrade lähti kotimatkalle, helisevä elämä, joka oli kulkenut
hänen ohitseen nauruineen, liehuvine harsoineen, sikaarintuoksuineen
ja kulkusten kilinöineen, oli tehnyt hänet vallan lämpimäksi. Hyvä,
että tuollaista vielä oli olemassa, kotona hän olisi voinut sen melkein
unohtaa.
Kun hän jälleen istui kotona isänsä huoneessa ja kuunteli, miten Ruhke
paksulla, narisevalla äänellään puhui öljykakuista ja vasikoista
ja parooni antoi päänsä painua rinnalle ja torkahti, lampun valon
langetessa hänen suurelle, paljaalle päälaelleen, silloin kaikui
kulkusten kirkas nauru lumisen metsän keskeltä yhä hänen korviinsa
ja muistutti häntä siitä, että tuolla ulkona, hiljaisten kammioiden
ulkopuolella, elämä vaelsi iloisesti eteenpäin pitkin teitä.