Oli satanut runsaasti lunta, illan hämärä lepäsi sinisenä valkean
peitteen yllä. Paroonitar Arabella oli antanut sytyttää kaksi lamppua
suuressa salissa ja kulki siellä nyt taukoamatta edestakaisin,
sisäänpainuneet posket hiukan punoittaen. Useasti pysähtyi hän ja
kuunteli kulkusten ääntä, joka tuli kaukaa maantieltä. Kuunnella
sellaista kulkusten helinää, kuinka se kaikui tieltä, kävi käänteissä
heikommaksi, kuinka se etääntyi ja läheni, se oli ollut hänen totuttua
työtään hiljaisina talvi-iltoina, ja kuinka kohtalokasta oli tuo soitto
ollut toisinaan, sinäkin iltana, jolloin Fastrade matkusti heidän
luotaan, ja jälleen sinä iltana, jolloin Bolkon kuolinviesti tuli
yhä lähemmäksi. Siitä lähtien tuntui paroonittaresta, kuin olisi hän
voinut kulkusten äänestä kuulla, mikä heitä siellä maantiellä lähestyi.
Tänään, luuli hän, tänään kaikuivat kulkuset erikoisen kirkkaina ja
elvyttävinä, tulija oli Fastrade. Vanha nainen iloitsi, mutta tässä
ilossa oli jotain kiihoittunutta, joka miltei koski.
Nyt oli kilinä aivan lähellä, se teki suuren kaaren pihalla ja
pysähtyi ulkoportaitten eteen. Kolisten avasi Christoph oven. Vanha
nainen seisoi liikkumattomana paikallaan ja kuunteli eteisestä tulevia
askeleita. Fastraden metallisointuinen ääni sanoi: "Hyvää iltaa,
Christoph, miten vähän olettekaan muuttunut, vain harmaaksi olette
tullut." — "Me olemme täällä kaikki tulleet harmaiksi, armollinen
neiti", vastasi Christoph. Nyt avautui ovi ja Fastrade seisoi siinä
suorana ja kaunisryhtisenä. Mustan surupuvun yllä näytti vaalea pää,
pyöreät, ajon hiukan punervoittamat kasvot ihmeen kirkkailta ja
värikkäiltä. Hän hymyili hymyänsä, joka niin herkästi nousi hänen
huulilleen, ja silmät, hämärään tottuneina, räpyttelivät valon
häikäiseminä. Paroonitar seisoi yhä vielä kuin avuttomana paikallaan ja
itki. Vasta kun Fastrade tutulla, suojelevalla tavallaan tarttui häntä
käsivarteen, kävi käsiksi vanhaan raihnaiseen vartaloon ja talutti
sitä, tunsi paroonitar jälleen koko tästä olennosta virtaavan lämmön,
jonka puutteessa hän vuosikausia oli värissyt.
Fastrade vei paroonittaren sohvan luokse, istutti hänet sille, istuutui
itse viereen ja piti molempia vanhoja käsiä omissaan. Paroonitar itki
hiljaa itsekseen, Fastrade istui rauhallisena paikallaan ja antoi
katseittensa harhailla huoneessa, etsien esineitä tutuilta paikoiltaan.
Kaikki oli siinä, missä oli ollutkin, kaikki oli muuttumattomana, ja
kuitenkin näytti hänestä, kuin olisi se ollut kalpeampaa, värittömämpää
kuin se kuva, jota hän oli koko ajan muistissaan kantanut. Paneelaus
näytti tummemmalta, huonekalujen silkki kuluneemmalta, kattokruunun
kristallit himmeämmiltä. Kaikki tämä muistutti Fastradesta esinettä,
joka huolellisesti pannaan säilöön lukon taakse, ja kun se vihdoin
otetaan jälleen esille, ihmetellään että se piilossaan on tullut
vanhaksi ja haalistuneeksi. Ja myös talon äänet olivat vanhastaan
tuttuja. Isän huoneesta kuuli hän Ruhke voudin paksun, narisevan äänen,
ruokasalista kuului lasien kilinää, lautasten kalinaa ja pienessä
salin viereisessä huoneessa vihdoin lauloi aivan ohut, vapiseva ääni
hiljaa itsekseen hypähtelevää säveltä. Se oli ikivanha ranskatar
Couchon, joka oli ollut paroonitar Arabellan opettaja. Hän istui
vihreävarjostimisen lampun luona aivan kumaraisena, pienet kasvot
tiukan, harmaan samettimyssyn peitossa, pani pasianssiansa ja hyräili
hiljaa vanhanaikaista ranskalaista lauluaan. Tämä vaikutti Fastradeen
niin voimakkaasti, että hänen täytyi sanoa ääneensä: "Ah, Ruhke on isän
luona ja Christoph kattaa pöytää ruokasalissa ja Couchon istuu yhä
pasianssinsa ääressä ja laulaa."
"Niin, lapseni", sanoi paroonitar, "meillä ei ole mitään muuta
tekemistä kuin istua ja odottaa, kunnes toinen toisensa jälkeen
murentuu pois."
Fastrade nousi nopeasti paikaltaan, kuin olisi hän tahtonut ravistaa
päältään jotakin: "Menen tervehtimään Couchonia", sanoi hän ja meni
pieneen huoneeseen. Vanha ranskatar nosti pikku kasvonsa Fastradeen
päin, hymyili huulettomalla suullaan ja sanoi: "_Te voilà, ma fillette,
à la bonne heure_." Sitten kääntyi hän jälleen kortteihinsa. Nyt päätti
Fastrade mennä isänsä luokse. Sielläkin vihreäkaihtiminen lamppu
valaisi huonetta vain himmeästi, parooni istui nojatuolissaan hyvin
kumaraisena, pää rinnalle painuneena, hän näytti nukkuvan, kauniit
hopeaiset hiukset olivat poissa ja lampunvalo lankesi suurelle,
sileälle päälaelle. Nurkassa seisoi Ruhke pehtori muodottoman suurena
ja paksuna, ja häntä ympäröi lumen ja rasvasaappaiden tuoksu. Fastrade
polvistui isänsä edessä ja sanoi: "Tässä olen taas, isä." Parooni
nosti päätään ja katsahti häneen, silmät olivat yhä vielä kirkkaat
ja siniset, mutta kalpeat kasvot näyttivät liian väsyneiltä, jotta
niissä olisi ollut mitään ilmettä. "Vai niin, vai niin", sanoi parooni
ja koetti miedosti hymyillä, "tätisi ilmoitti, että tulet." Sitten
silitti hän kädellään Fastraden poskea. "Kylmät posket", huomautti
hän, "kas niin, istuhan tuonne, lapsi, Ruhke ei vielä ole lopettanut,
on hyvä, että olet mukana kuulemassa. No Ruhke, siis öljykakut".
Parooni antoi päänsä jälleen painua rinnalle, Fastrade istahti erääseen
suurista tuoleista, Ruhke rykäsi hämillään ja alkoi sitten jälleen
puhua paksulla, narisevalla äänellään, puhui öljykakuista, jotka oli
noudettava asemalta, härästä, joka näytti olevan sairas, laudoista,
joita oli sahattava, puhui yksitoikkoisesti ja koneellisesti kuin
se, joka tietää, ettei häntä kukaan kuuntele, ja lopulta vaikeni hän
kokonaan. Kuin äänettömyyden herättämänä kohotti parooni katseensa ja
sanoi: "Siinäkö kaikki? No sitten hyvää yötä, Ruhke." "Hyvää yötä",
vastasi pehtori ja työntäytyi ovesta ulos. Nyt oli vihreän hämärässä
huoneessa aivan hiljaista, parooni antoi jälleen päänsä painua ja
torkahti, kerran hän vain kohotti katsettaan ja kysyi: "Onko paljo
lunta maantiellä?" — "On, isä", vastasi Fastrade. Sitten olivat he
jälleen vaiti. Fastrade istui siinä kädet helmassa, silmät suurina
ja kasvoillaan ilme, kuin olisi hän nähnyt pahaa unta. — Salissa
alkoi suuri kello hitaasti ja kumeasti lyödä yhdeksää, Christoph tuli
viemään herraansa vuoteeseen. "Menen nyt nukkumaan", sanoi parooni
"tulet sitten taas, lapseni, lukemaan." Ja kalpeihin kasvoihin tuli
jotain iloisuuden tapaista, kun hän lisäsi: "on hyvä, että taas ollaan
yhdessä."
Ruokasalissa istuivat paroonitar ja Fastrade vastakkain, ja täälläkin
entisyys kaikkine pöytäastioineen ja ruokalajeineen teki Fastradeen
voimakkaan vaikutuksen. Mustamonogrammiset porsliinit, hopeainen
samovaari, kotlettien ja sämpyläin maku, kaikki tuntui liittävän elämän
juuri siihen kohtaan, johon hän vuosia sitten oli sen jättänyt, ja
koneellisesti kuin ennenkin nousi Fastrade tuoliltaan, asettuakseen
samovaarin luo teetä valmistamaan. Paroonitar Arabella sillä välin
kertoi, kertoi laajasti ja valittaen kaikesta siitä surullisesta,
mitä vuosien kuluessa oli tapahtunut. Illallisen jälkeen piti
Fastraden mennä lukemaan isälleen; muulloin oli paroonitar Arabella
makuuhuoneessa lukenut Sain Simonin herttuan muistelmia, kunnes parooni
oli nukkunut. Fastrade löysi isänsä makaamasta sängyssä suljetuin
silmin, eikä hän silmiään avannutkaan Fastraden sisään astuessa, mumisi
vain hiljaa: "vai niin". Mutta kun hän istuutui vihreävarjostimisen
lampun luokse pöydän ääreen ja otti kirjan esille, kuuli hän isänsä
äänen sanovan selvästi ja tutulla, opettavalla sävyllään sanan
_velvollisuuspiiri_. Hän luki nyt, talossa oli aivan hiljaista,
vuoteelta kuului vanhan miehen raskas ja vaivalloinen hengitys, ja
kaikki tämä oli niin hirveän painostavaa, että Fastrade kuuli, miten
hänen oma äänensä välillä vapisi ja miltei petti hänen lukiessaan
pitkäveteistä historiaa ranskalaisten herttuoiden arvoriidoista.
Vihdoin avasi Christoph hiljaa oven ja teki merkin, että riitti.
Kun paroonitar vei Fastraden hänen huoneeseensa, itki hän jälleen
ja sanoi: "Lapsi, kaikkien näiden kuluneiden vuosien jälkeen minä
ensimäisen kerran menen onnellisena levolle."
Jäätyään yksin pysähtyi Fastrade keskelle huonettaan kädet velttoina
riipuksissa. Kaikki tämä hiljaa loppuaan kohti kulkeva elämä hänen
ympärillään heikensi hänenkin vertansa, otti häneltäkin voimaa elää
edelleen; "me istumme hiljaa ja odotamme, kunnes toinen toisensa
jälkeen murenee pois", kuului kuin hiljaisena valituksena hänen
korviinsa ja sitten hänessä ikäänkuin jokin nousi vastarintaan, hän
olisi tahtonut temmata ikävän irti itsestään kuin epämukavan puvun.
Nopeasti meni hän ikkunaan, avasi painavat ikkunaluukut, työnsi
ikkunan auki ja katsahti puutarhaan. Suurten, levottomasti tuikkivien
tähtien valossa lepäsi talviyö siinä hänen edessään, valkeana ja
äänettömänä, ilma löi häntä kosteasti ja kylmästi vastaan, puut
kohosivat kuin suuret valkeat sulat yötaivasta vastaan ja niiden
ohitse avautui Fastradelle näköala etäisyyteen, joka valkean hämärän
verhossa näytti äärettömältä. Täällä oli tilaa, täällä saattoi hän
hengittää, täällä viileässä uinui se suuri, voimakas elämä, johon hän
kuului. Ja katsellessaan ulos tähän valkeuteen täytyi hänen ajatella
sairaalaa pitkine, valkeine käytävineen, valkeine ovineen, joiden
takana kärsimykset ja kivut asustivat, mutta kärsimykset ja kipu
siellä olivat ikäänkuin joku asiaankuuluva, oikeutettu seikka, niitä
palveltiin, niitä varten elettiin, ja säälikin oli asiaankuuluva
laitos, sitä kannettiin keveästi kuin tottumusta eikä seisty sen edessä
avuttomina, niinkuin täällä suuren tuskan edessä. Kun hän siellä tuli
jonkun sairaan huoneesta, kohtasi hänet käytävissä vilkas elämä,
hänen ohitseen juoksi valkotakkisia lääkäreitä, joilla oli kiire,
toinen huusi toiselleen jotain iloista, naurettiin ja kaikki tunsivat
olevansa urhoollisia ja hyödyllisiä tässä reippaassa, miltei iloisessa
taistelussa elämän vihollisia vastaan. Fastradea vilutti, mutta hän
tunsi jälleen, että hänellä oli lämmintä, nuorta verta suonissaan,
tunsi ruumiinsa voimakkuuden ja tunsi elämänsä jälleen joksikin, josta
hän kaikesta huolimatta saattoi iloita. Nopeasti sulki hän ikkunan, nyt
tahtoi hän nukkua.