Paroonitar Arabella oli päättänyt iltapäivällä käydä vieraisilla
paroonitar Port'in luona. Linnan sairaalamainen hiljaisuus vaivasi
häntä kuin tauti. Hän tahtoi nähdä ja puhutella ihmisiä, ennen kaikkea
puhutella. Niinpä kyyditsi Mahling hänet suurissa vaunuissa Witzowin
puolelle. Syystiet olivat kurjat, ilma kostea ja kylmä, taivas harmaa
ja pilvet matalalla, tuuli myllersi riippakoivujen hienossa oksistossa
kuin punaisissa hiuksissa. Vasta kynnettyjen peltojen vaoissa oli jo
siellä täällä hiukan lunta. Kaikki näytti epäsiistiltä ja viluiselta.
Mutta vanha nainen katseli rakastettavasti hymyillen maisemaa. Hänellä
oli jo vierailuilmeensä valmiina, sillä hän iloitsi todellakin
sydämellisesti tästä iltapuolisesta. Valkea Witzowin maakartano
mataloine portaineen, joiden eteen he nyt pysähtyivät, näytti hänestä
tänään erikoisen kodikkaalta, suuri eteinenkin, joka aina tuoksui
kostealta kalkilta ja jossa paroonitar aina ajatteli: "Sanokoon hyvä
Karoline mitä haluaa, talo on kuitenkin kostea."
Sylvia, talon vanhin tytär, solakka, vanhahko neiti, jolla oli kalpeat
kasvot ja tunteellinen, hiukan sääliväinen hymy, otti paroonittaren
vastaan. Sylvialla oli sellainen tapa ottaa vieraita vastaan, kuin
olisivat he olleet sairaita ja tarvinneet osanottoa ja sääliä. Ja
tänään se teki vanhalle paroonittarelle hyvää. Arkihuoneessa suurella
sohvalla, jossa oli liian vino selusta, istui paroonitar Port, sangen
pyylevä nainen, kasvot aina punoittavina valkean silkkipitsimyssyn
alla. "Arabella hyvä", sanoi hän kovalla, matalalla äänellä, "siinähän
te olette, olen jo pitänyt teitä miltei vainajana." Paroonitar hymyili
surumielisesti: "Ah niin, toisinaan tahtoisikin tosiaan jo olla
vainaja."
"No, no, tulee jälleen parempiakin aikoja", lohdutti paroonitar Port,
"istukaahan ja kertokaa, miten teillä voidaan?"
"Aina vaan samalla tavalla", vastasi paroonitar Arabella, "mutta eihän
sentään, yksi hyvä uutinen minulla on, Fastrademme tulee kotia, olen
kirjoittanut hänelle ja hän tulee."
"Niinkö?" Paroonitar Port'in pienet silmät kiiluivat uteliaisuudesta ja
hän kohotti pitsimyssyään hiukan korvilta, kuullakseen paremmin. "Vai
niin, hän tulee siis, nyt vasta."
Paroonitar Arabella vastasi surullisesti hymyillen: "Tähän saakka ei
isä tahtonut, mutta nyt —". "Ja yhä vain tuon nuoren miehen vuoksi?"
kysyi paroonitar Port jännittyneenä. Paroonitar Arabella nyökäytti
päätään, oli hetkisen vaiti, nojasi päätään taaksepäin. Hän tunsi,
että hän nyt olisi puhuva kaikista noista asioista, joista hänen niin
kauan oli täytynyt olla vaiti. Mutta hän ei voinut muuta. Sylvia kulki
hiljaa edestakaisin ja tarjoili teetä. Paroonitar Port otti esille
neuloksensa, ikäänkuin rauhoittuneena siitä, että hän nyt oli saanut
vieraansa johdetuksi siihen, mihin halusi.
"Ah niin! mitä kaikkea sitä saakaan kokea", alotti paroonitar Arabella,
"ja ajatelkaahan, etten minä ollut huomannut mitään koko asiasta, minä
en huomaa sellaista koskaan. Vasta eräänä päivänä, kun nuo molemmat
ottivat toisiaan kädestä ja menivät veljeni työhuoneeseen, valtasi
mieleni pelko ja polveni vapisivat niin että minun täytyi istuutua."
"Siis yksinkertaisesti kihlaus", huomautti paroonitar Port asiallisesti.
"Niin, lapsiparat ajattelivat kai jotain sellaista, mutta veljeni teki
siitä kaikesta pikaisen lopun."
"Miten kesti Fastrade sen?" urkki paroonitar Port edelleen.
Paroonitar Arabella huokasi, näiden kauan salattujen asioiden
kertominen koski häneen niin kovasti: "Fastrade, tunnettehan hänet,
on luja ja rohkea tyttö, ja jos hän kärsikin, ei hän sitä meille
milloinkaan näyttänyt. Ja kun aika kului, ajattelin että hän oli hänet
jo kokonaan unohtanut. Silloin tulee tuo hänen syntymäpäivänsä, jolloin
hän isällensä selittää, että hänen täytyy lähteä sairaalaan, hän on
täysi-ikäinen, on perinyt äidiltään rahaa; mitä kaikkea puhuttiinkaan,
en tiedä, tunnettehan heikkouteni; kun jotain sellaista on ilmassa,
hiivin huoneeseeni. Silloin saapuu luokseni lapsi valkeana kuin
liina ja sanoo: Minä matkustan. Rakas lapsi sanon minä, vain yhden
asian tahtoisin tietää: tapahtuuko se hänen tähtensä? Hän katsoo
minuun tyynesti ja sanoo lujasti ja rauhallisesti: Hän on sairaana ja
puutteessa, ja silloin täytyy minun olla hänen luonansa. Mitä voin
sanoa; enhän ole juuri koskaan voinut hänelle mitään sanoa. Jo silloin,
kun hän vielä oli pikku tyttö, tunsin että hän aina oli viisaampi ja
voimakkaampi meistä kahdesta. Hän matkusti siis. Oli hyvä rekikeli,
minä seisoin suuressa salissa ikkunan ääressä ja kuuntelin vielä hänen
rekensä kulkusten ääntä, sehän kuuluukin meille niin kaukaa maantieltä,
— kun veljeni tuli huoneestaan, istuutui kamiinan ääreen, hämmenteli
hiiliä ja mumisi hiljaa itsekseen. Paikallaan ei kukaan tahdo pysyä.
Onkin kai vaikeampaa olla neiti von der Warthe kuin joku muu."
"Siis matkusti hän suoraa päätä nuoren miehen luokse", sanoi paroonitar
Port terävästi.
"No niin", vastasi paroonitar Arabella epäröiden, "tämä oli sairas,
makasi sairashuoneessa, Fastrade kai hoiti häntä ja sitten, sitten hän
kuoli."
Paroonitar Port laski työn kädestään ja katsahti hämmästyneenä ylös:
"Hän kuoli! Jumalan kiitos!"
"Älkäämme tehkö syntiä, rakas Karoline", lausui paroonitar Arabella
surumielisesti. "Nuori mies parka! Ehkä oli niin parempi."
"Paljoa parempi", vahvisti paroonitar Port, "asiahan ei sitten ole niin
paha, mutta sellaista sitä seuraa salaperäisyydestä, silloin luullaan
heti kukaties mitä."
"Ja sitten, rakas Karoline", sanoi paroonitar Arabella ja hymyili
liikutettuna, "Fastradellemme ei tätä kaikkea voi laskea viaksi,
hänellä on niin kuuma sydän. Kun pikku koiramme hukkui, hän oli silloin
vielä pieni lapsi, itki hän koko yön ja oli suorastaan kuumeessa. Ja
myöhemmin, kun vanha hoitajamme Knaut kuoli — veljeni toivomuksesta
otettiin lapset mukaan hautausmaalle, heidän oli varhain totuttava
sellaisiin velvollisuuksiin, sanoi hän — no hyvä, illalla, oli kesäkuu,
oli Fastrade poissa. Häntä etsitään, ja mistä löydetään hänet? Hän
istuu iltahämärässä hautausmaalla Knautin haudalla, hän ei tahdo jättää
Knautia yksin. Sellainen oli hän aina."
Paikaltaan saattoi paroonitar Arabella nähdä läpi hämärän huonerivin,
jonka toisesta päästä nyt ilmestyi parooni Port'in leveä haahmo ja
lähestyi hitaasti. Hän oli herännyt päivällisunestaan ja näytti
huonotuuliselta, hän tervehti paroonitarta lyhyesti ja istuutui
pöytään. "Puhuimme Fastradesta", sanoi paroonitar Port, "hän tulee
vihdoinkin kotiin."
Parooni teki kädellään torjuvan liikkeen ja kumartui teekuppinsa yli,
jonka hänen tyttärensä oli hänelle ojentanut.
"Ja Gertrudhan palaa myös jälleen Teidän luoksenne", sanoi paroonitar
Arabella.
Silloin alkoi parooni puhua, käheästi ja epäselvästi, kuin ei hän
olisi välittänyt mitään siitä, ymmärrettiinkö häntä: "Niin, takaisin
he kaikki tulevat, mutta millaisina? Hermot pilalla, viheliäisinä kuin
kanat sateen jälkeen. Vanha Warthe oli aivan oikeassa, paikallaan ei
kukaan tahdo pysyä. Aikaisemmin ei aatelisneideillä ollut milloinkaan
sellaisia lahjoja, joita täytyi 'kehittää', sekin on uudenaikaista."
Tämä mariseva haukkuminen näytti tekevän hänelle hyvää ja hän jatkoi,
ikäänkuin kiukkuunsa kiinni takertuen: "Olin eilen Dachausenilla
päivällisellä. No, että siellä tuoksuu finansseille, sille eivät he
mitään mahda, hänhän on tehtailijantytär, mutta Dachausen on kelpo
poika ja yksi meikäläisiä. Hyvä, siellä tarjotaan siis kaurista, omia
kelpo elukoitamme, mutta ylt'ympärillä samalla lautasella on puolikkaan
suuruisia appelsiininkuoria täynnä appelsiinihyytelöä, tuollaista
imelää laitetta, jollaista saa sokerileipureilta."
"Onko se hyvää?" kysyi paroonitar Arabella osaaottavasti.
Parooni kohautti olkapäitään. "Hyvää! Berlinissä ja Pariisissa kai
kokeillaan niin eriskummallisilla ruoilla, mutta täällä meillä — en
voi auttaa, että minusta sellainen tuntuu perversiltä. No, ja että
toinen naapurimme, Egloff Sirowista, pitää hiuksiaan jakauksella kuin
mennoniittipappi, se on hänen asiansa, se kuuluu olevan amerikkalaista.
Toissa päivänä olin asioissa hänen luonaan, silloin esitti hän minulle
pienen miehen, mustan kuin mustepullon, se on portugalilainen markiisi,
ja toisen pitkän, harmaahiuksisen, jolla oli siniset silmälasit, tämä
taas on puolalainen kreivi. Ja isoäiti, vanha paroonitar, katselee
näitä epämiellyttäviä ihmisiä säteilevin silmin ja iloitsee siitä, että
hänen Dietzillään on niin ylhäisiä tuttavuuksia. Ja kun hän iltaisin
istuu huoneessaan ja antaa neiti Dussan lukea hänelle hurskaita
kirjoja, kuuntelee hän herrojen hälinää pelihuoneessa ja on onnellinen,
että hänen Dietzinsä pitää niin hauskaa vihreän pöydän ääressä, missä
hän panee alttiiksi perheomaisuuden."
Parooni ravisti itseään kuin vastenmielisyyden puuskauksessa, ja
lopetti synkästi: "Yhden asian tiedän, minun ei enää kauan tarvitse
katsella tätä ilveilyä, minun permantopaikkani on pian oleva tyhjänä."
Kaikki olivat vaiti. Oli tullut täydelleen hämärä. Sylvia oli isänsä
alkaessa puhua noussut paikaltaan ja kulki kuulumattomin askelin
huoneissa edestakaisin, välillä jäi hän seisomaan jonkun ikkunan ääreen
ja katseli ulos rikinkeltaista juovaa, joka iltataivaalla näkyi mustan
metsän yläpuolella. Siinä oli muuan, joka kalpeana ja mietteliäänä oli
jäänyt paikalleen.
Kun tuli pimeä, lähti paroonitar Arabella kotimatkalle. Istuessaan
vaunuissa mietti hän itsekseen ettei Port'illa juuri ollut iloista
ollut, mutta hän oli saanut puhuakseen, ja se tuntui hänestä jo
helpotukselta pitkän vaikenemisen jälkeen.