Elämä Padurenin linnassa oli käynyt hyvin hiljaiseksi siitä lähtien kun
siellä oli saatu kokea niin paljo onnettomuutta. Suuri, ruskea rakennus
raskaine, ihmeellisesti huippenevine kattoineen seisoi äänettömänä
ja hiukan alakuloisena lehdettömien kastanjapuiden keskellä. Kuin
syvät vaot vanhoja kasvoja uursivat suuret puolipylväät ruskeata
julkisivua. Ulkoportailla makasi musta setteri, ojenteli raajojaan ja
koetti lämmitellä kalpeassa marraskuun auringon paisteessa. Silloin
tällöin kulki joku piika tai tallipoika yli pihan hitaasti ja veltosti.
Täällä ei kellään näyttänyt olevan kiirettä. Avoimella tallinovella
seisoi, ovenpieleen nojaten, Mahling, vanha valkopartainen kuski,
ja haukotteli. Puutarhan portilla oli Garbe, puutarhuri, venytteli
sileäksi ajeltua juoponnaamaansa ja tirkisteli aurinkoon. Sitten
lähtivät molemmat miehet astumaan toisiansa kohden, pysähtyivät
puolivälissä pihamaata, juttelivat jonkun sanan keskenään, vaikenivat,
sylkäisivät ja virkkoivat taas sanasen.
Rakennuksen toisella sivustalla avautui lasiovi, joka johti suoraan
puutarhaan, ja linnanherra, Warthen parooni, tuli siitä juuri
ulos pyörätuolissaan palvelijansa Christophin työntämänä. Visusti
turkkiinsa verhoutuneena, turkislakki päässä, huojui kumarainen
vartalo tuolissa hiljaa eteenpäin. Kasvot olivat hyvin kalpeat ja
ankarassa säännöllisyydessään väsyneen ilmeettömät, vain ulkonevat
silmät olivat vielä ihmeen kirkkaat ja siniset. Pyörätuolin vieressä
asteli paroonin sisar, paroonitar Arabella, suurena ja laihana mustassa
päällysviitassaan ja liehuvassa suruharsossaan, kasvot kapeina ja
veitsenterävinä, pöhöhihaisten, valkeiden olkapäiden välillä. Näin
kävi matka pitkin puiston syysmärkiä teitä, joilla putoilleet lehdet
rapisivat. Puista tippui vesipisaroita ja latvat olivat täynnä meluavia
variksia. Christoph painoi leukansa syvempään pystyyn nostetun
kauluksensa sisään ja huohotti hiukan työntämisen aiheuttamasta
ponnistuksesta. Sitten pysähtyi hän äkkiä, hänen isäntänsä oli tehnyt
merkin kädellään; parooni katsahti sisareensa ja sanoi äänellä, joka
kuului äkäiseltä ja vaivautuneelta: "Kuulehan, Arabella, mikä on
rouva Dachausen syntyään?" — "Birkmeier, tehtailijan tytär", vastasi
paroonitar rauhallisesti ja melkein koneellisesti. Tyytyväisenä antoi
parooni päänsä painua jälleen alas, ja Christoph työnsi taas tuolia
eteenpäin.
Ja kuitenkin oli Paduren vielä muutamia viikkoja takaperin ollut
tämän seudun aateliselämän ylimmäinen tyyssija ja parooni Siegwart
von der Warthe oli täältä käsin vastaansanomatta hallinnut kaikkia
vertaisiaan. Tuo pieni, pyöreähkö mies ankarine, juhlallisine
kasvoineen, joita valkeat hiukset ja valkea poskiparta ympäröivät
kuin hopeinen sädekehä, oli ollut tämän aatelisnurkkakunnan sielu.
Julkisia toimia ei hän halunnut, kokouksissa hän vaikeni. "En ole
mikään kokouksissa juoksija", oli hänen tapansa sanoa, mutta hänen
mielipiteensä oli kuitenkin aina määräävä ja jokaisessa tärkeässä
asiassa oli pääkysymyksenä: "Mitä sanoo von der Warthe?" Politiikkaa ja
maataloutta koskevissa seikoissa, perheasioissa ja kunniakysymyksissä,
kaikessa lausui hän painavimman sanan. Hän lainasi rahaa niille,
jotka sitä tarvitsivat ja joita hän piti auttamisen arvoisina, ja
valvoi ankarasti, etteivät hyvät vanhat aatelistavat täällä päässeet
rappeutumaan. Kun Warthen parooni kohotti harmaita kulmakarvojaan,
teki kämmenellään liikkeen ylhäältä alas ikäänkuin sulkeakseen
arkunkannen ja sanoi hiljaa: "Hm, — niin, vahinko, mutta miehen asia
on toimitettu", silloin oli miehen asia tällä seudulla tosiaankin
toimitettu. Parooni oli asemastaan täysin tietoinen ja nautti siitä,
ja se oli ehkäpä hänen elämänpä ainoa todellinen ilo. Olla aina
hyväntahtoisen arvokas, arvossa pidetty ja hiukan pelätty lienee kyllä
hyvä asia, mutta yksinäiseksi se tekee eikä se hauskaa ole. Tämä se
antoi paroonin kasvoille myöskin juhlallisen, hiukan epämiellyttävän
ilmeensä; hän näytti siltä kuin ei hän koskaan olisi voinut olla oikein
vapaa ja kuin olisi tämäkin hänestä taas toisinaan ollut epämukavaa.
Dietz von Egloff, jonka tapana oli puhua vanhemmista herroista
tarpeellisetta kunnioituksetta, sanoi: "Soisinpa vanhan Warthen
kasvojen kerran saavan tuntikauden tarpeekseen irvistellä, jotta ne
pääsisivät kunnolleen toipumaan alinomaisesta arvokkuudestaan." Parooni
näki mielellään ympärillään iloa, hänen metsästyksensä ja punaviininsä
olivat kuuluisat, mutta hän ei voinut salata itseltään, että ihmisillä
oli hauskinta juuri silloin, kun hän sattumalta ei ollut saapuvilla.
Se lienee tehnyt hänet toisinaan hiukan melankoliseksi, mutta hän ei
myöntänyt sitä itselleen, vaan oli vakuutettu siitä, että hän oli
valinnut paremman osan, viisauden, arvokkuuden ja vallan. Nuoret eivät
hänestä pitäneet, nauroivat häntä toistensa seurassa ja nimittivät
häntä "parooni Paheksumukseksi". Mutta he pelkäsivät häntä, ja kun
he joutuivat vaikeuksiin, kääntyivät he aina hänen puoleensa. Vanhat
herrat ihailivat häntä ja kuuntelivat hänen sanojaan kuin evankeliumia.
Kamiinan ääressä, iltapuolissikaaria poltellessaan, jutteli parooni
mielellään vanhalle ystävälleen, Witzowin linnan paroonille Port'ille,
periaatteistaan: "Mielipiteet, hm, nuorilla ihmisillä pitää nykyään
olla kaikenlaisia mielipiteitä. No jaa, enhän kiellä, että voi olla
mielipiteitä ja periaatteita, jotka toisille ovat sangen hyviä ja
oikeita. Eihän ole, loppujen lopuksi, välttämätöntä olla aatelismies,
mutta meillä on eräitä mielipiteitä ja periaatteita, jotka ovat oikeita
ja tosia, ei sen vuoksi, että joku on ne meille todistanut, vaan
senvuoksi, että me tahdomme, että ne ovat oikeita ja tosia. Minulle ei
tarvitse mitään todistaa eikä selittää. Minä tahdon, että se tai se on
oleva totta ja oikein, koska, jos se olisi väärin, minä en enää olisi
se von der Warthe, mikä olen, etkä sinä se von Port, mikä olet, koska
me muutoin olisimme molemmat vanhoja narreja. Näetkös, niin minä sanon."
Parooni Port oli ystävänsä alkaessa puhua ravistautunut irti lievästä
iltapäivä-unisuudestaan. Hän kurkotti raskasta yläruumistaan eteenpäin,
nosti käden torveksi korvalleen ja kuunteli tarkkaavaisesti. Kun puhe
oli lopussa, löi hän Warthen paroonia polvelle ja tuumi: "Oletpa taasen
oikeassa, veli hyvä." Sitten heittäytyivät molemmat herrat jälleen
nojatuoleihinsa ja imivät tyytyväisinä sikaarejansa.
Esikuvallisia niinkuin Warthen paroonin mielipiteet ja maatalous
olivat hänen naapureilleen myöskin hänen talonsa, sen korkeat suojat
suurine, raskaine mahonkihuonekaluineen, suurine kaakeliuuneineen,
sukumuotokuvineen ja vanhoine hopeineen, suojat, joissa vallitsi
hyvinjärjestetyn varallisuuden mieluisa olo. Padurenin paroonin
molemmat lapset, Fastrade ja Bolko, olivat kaikkien naapuriston
lasten esikuvia, sen tiesi jokainen seudun lapsi. Paroonitar von der
Warthe oli kuollut toisen lapsensa syntyessä, paroonitar Arabella
johti veljensä taloutta ja lasten kasvatusta, ja tätä kasvatustakin
ihailtiin yleisesti. Heillä oli kotiopettaja, herra Arno Holst, jonka
tuli valmistaa Bolkoa ylemmille kymnaasiluokille ja joka sitä paitsi
opasti juuri täysikasvuiseksi tullutta Fastradea kirjallisuudessa ja
taidehistoriassa. Kapeahartiainen nuori mies, jolla oli likinäköiset,
ruskeat silmät, vaaleat hiukset ja kauniit tytönkasvot. Hän oli hyvin
musikaalinen, lauloi kauniilla barytoniäänellä, lausui Schillerin
näytelmiä ja oli täynnä miltei poikamaista kaiken kauniin ihastelua.
Padurenin kotiopettaja oli koko naapuristossa kuuluisa. "Sepä on
merkillistä", sanoi parooni Port rouvallensa, "kun Warthe hankkii
jotain itsellensä, niin on se aina erehtymättä ensiluokkaista. Mitenkä
hän sen tehneekään? Jos hänellä on lintukoira, on se puhdasrotuisempi
kuin mikään meidän koiristamme, jos hän ottaa itselleen kotiopettajan,
niin on se heti tavattoman oivallinen mies."
"Sairaalloiselta hän minusta näyttää", sanoi paroonitar, joka ei
pitänyt siitä, että ihmisten ja asioiden varjopuolet syrjäytettiin.
Sitä suurempaa kummastusta herätti uutinen, että herra Holst oli
äkkiä lähtenyt linnasta. Padurenissa elettiin, kuin ei olisi mitään
merkillistä tapahtunut, olikin muka juuri aika lähettää Bolko
kymnaasiin. Mutta muuan huhu, kukaan ei tiennyt mistä se oli lähtöisin,
ei ottanut vaietakseen; se kertoi ihmeellisistä asioista, joita piti
tapahtuneen Padurenissa. Oliko herra Holst rakastunut Fastradeen?
Oliko Fastrade rakastunut kauniiseen kotiopettajaan? Olivatko he
menneet kihloihin ja oliko tapahtunut paha perhekohtaus? Kukaan ei
oikein sellaista uskonut, mutta kuitenkin naapuritiloilla kovasti
sellaista kuiskailtiin... ja tuntui siltä, kuin useimmille ei olisi
ollut epämieluisa ajatus, ettei Padurenissakaan aina kaikki käynyt
niin moitteettomasti, kuin miltä näytti. Warthe'ilta itseltään ei
luonnollisesti ollut mitään kuultavissa. Bolko lähti kymnaasiin,
parooni oli arvokas ja täynnä auktoriteettia kuten aina, paroonitar
Arabella oli vaiti ja Fastraden nähtiin kuten muulloinkin ratsastavan
pienellä kimollaan metsäteitä pitkin sinisessä ratsastuspuvussaan.
Valkean pojanlakin alla liehuivat vaaleat kiharat pyöreiden, punaisten
kasvojen ympärillä, huulilla oli alinomainen hymy, kuin olisi hän
hymyillyt hurjan vauhdin synnyttämälle tuulenpuuskalle. Myöskin toisten
seurassa oli hän sama huoleton, iloinen, hurmaavasti naurava tyttö
kuin tavallisesti. Hän taivutti päätään taaksepäin, avasi hiukan
huuliaan, ja silmät tulivat säihkyviksi ja kosteiksi. "Pienen Warthen
silmät tekevät minut janoiseksi", oli Dietz von Egloff sanonut,
"koko maailmasta olen etsinyt juomaa, joka olisi niin sininen ja
läpikuultava, mutta sitä ei ole".
Kaksi vuotta kului, Bolko pääsi yliopistoon, Fastrade vietti
kahdettakymmenettä ensimäistä syntymäpäiväänsä, kun jälleen uutinen
saattoi koko seudun tasapainostaan. Fastrade, kerrottiin, jättäisi
kotinsa ryhtyäkseen jossain kaukana, Hampurissa, opettelemaan
sairaanhoitoa. Tieto vahvistui, mutta oli kuitenkin yhä niin uskomaton.
Kuinka usein olikaan jokainen kuullut von der Warthen sanovan:
"Tyttäremme kuuluvat kotiimme aina siihen saakka, kunnes he muuttavat
omaansa. Aatelisen talon tyttärenä oleminen on kutsumus, joka on yhtä
tärkeä kuin mikä muu kutsumus tahansa." Ja vielä äsken, kun Portien
toinen tytär lähti Dresdeniin, kehittämään ääntänsä, oli parooni
sanonut sitä karkaamiseksi. Ja nyt karkasi hänen ainoa tyttärensä,
jätti molemmat vanhukset yksin. Mitä oli tapahtunut? Padurenissa
oltiin siitä vaiti kuten aina. Oltiin huomaavinaan, että parooni
tyttärensä lähdön jälkeen oli muuttunut arvosteluissaan ankarammaksi
ja suvaitsemattomammaksi, että hän tuli kärsimättömäksi, jos joku
uskalsi häntä vastustaa, mutta muuten ei hänessä ollut mitään muutosta
huomattavissa. Padurenissa pidettiin suuria metsästyksiä, jolloin hän
hermostuneella tavallaan kehotti nuorisoa iloitsemaan. Niin, yrittipä
hän itsekin olla iloinen, puhui paljon Bolkosta ja ylioppilaselämästä,
kertoi omalta ylioppilasajaltaan haalistuneita kepposia, joille vain
hän ja parooni Port saattoivat nauraa.
Eräänä marraskuuniltana astui paroonitar Arabella veljensä
työhuoneeseen. Hän tapasi veljensä tuolistaan, pää taaksepäin
nojautuneena, kasvot harmaina ja kuin särkyneinä, silmät suljettuina;
kädessään piti hän sähkösanomaa. "Jumalani! Siegwart!" huusi
paroonitar. Voimattomasti ojensi hän paroonittarelle toisella kädellään
sähkösanoman, toisellaan viittasi hän. Hän tahtoi olla yksin.
Sähkösanoma ilmoitti, että Bolko oli kaatunut kaksintaistelussa.
Paroonitar sulkeutui huoneeseensa itkemään. Linnassa oli hetkisen aivan
hiljaista, mutta yön saavuttua alkoi kuulua läpi pitkän huonerivin
taukoamattomia, harhailevia askeleita, ja kun ne kulkivat paroonittaren
huoneen ohitse, luuli tämä kuulevansa ikäänkuin hiljaista valitusta.
Seuraavana aamuna parooni oli kalpea ja tyyni, ryhtyi
hautajaisvalmistuksiin ja vastaanotti suruvalittelukäyntejä. Hän oli
juhlallinen ja arvokas kuten aina, mutta näytti vain välillä siltä,
kuin olisi tämä juhlallisuus ja arvokkuus alkanut horjua, kuin täytyisi
hänen väkisin pitää sitä yllään kuin raskasta viittaa, joka uhkaa
pudota hartioilta. Kokemansa raskaan iskun jälkeen eivät Padurenin
asukkaat enää näyttäytyneet naapurien luona. He pysyivät kotona ja
kulkivat vaiteliaina suurissa huoneissaan. Kerran sanoi paroonitar
Arabella veljelleen: "Fastrademme, eikö Fastrademme olisi tultava?"
Mutta parooni teki hermostuneena torjuvan kädenliikkeen. Naapurit
arkailivat tulla hiljaiseksi käyneeseen linnaan, vain parooni Port kävi
ystävänsä luona. Silloin istuivat he molemmat tapansa mukaan kamiinan
ääressä sikaaria poltellen ja Warthen parooni jutteli periaatteistaan
ja nuorten vääristä mielipiteistä, hän tahtoi jälleen iloita omista
kauniista ja järkevistä sanoistaan, mutta tuntui, kuin eivät ne enää
olisi hänelle maistuneet, ääni alkoi vavista, muuttui hiljaiseksi
ja araksi ja petti lopulta kokonaan. Silloin kumartui parooni Port
eteenpäin ja taputti vanhaa ystäväänsä lempeästi polvelle. "Warthe ei
enää ole entisellään", kertoi parooni Port rouvalleen, "hän kestää
tosin, mutta hänen poikansa kohtalo on kuitenkin ollut hänelle liikaa."
Niin, se oli ollut hänelle liikaa. Kun Christoph eräänä iltapäivänä
astui herransa työhuoneeseen, missä tämän oli tapana suuressa
nojatuolissa nauttia päivällislepoansa, näki hän herransa makaavan
lattialla. Pieni parooni makasi siinä kädet ja jalat avuttomasti
ojennettuina, kasvot harmaina ja kuin tuskan vääristäminä hiusten
ja poskiparran muodostaman hopeisen sädekehän keskellä. Halvaus
oli kohdannut häntä, riistänyt parooni "Paheksumus" raukalta
silmänräpäyksessä koko hänen juhlallisuutensa ja komean ryhtinsä ja
tehnyt hänestä avuttoman vanhan miehen.