Myrskypääskynen

Oi myrskypääskynen, vaiti, vaiti!

— — Kuohut ne käy

Ja vaahdon pirskehet lentää,

Maata ei näy,

Jos minnekkä katse entää.

Hän kaukana soutavi, armahain,

Jäin luodon mökkihin yksin vain...

Oi myrskypääskynen, vaiti, vaiti!

Vaan pääskynen myrskyä ennustaa,

Ja tuuli se kiihtyen raivoaa,

Lainehet tyrskivät,

Vaahtovat, hyrskivät,

Taivas on tumma, jo leimaus väikkyy —

Lintu säikkyy,

Huutaen lentävi loitommas...

— Oi myrskypääskynen, vaiti, vaiti!

Auttaos, Luoja laupias!

Koivuniemen lintu.

(Tarun mukaan)

Kerrotaan, että kun Östersundomin kirkossa tehtiin kiitosta Sakari

Topeliuksen kuoleman johdosta, lensi pieni lintu alttarin kaiteelle

livertelemään.

Tuttavalle ikkunalle

Lensin livertäin:

Sieltä aina jyvät mulle

Heitti ystäväin.

Tyhjä lauta! — Vaan ei huolta:

Vuotan, kohta saan.

Nokallani naputtelen...

Etkö kuulekaan?

Vielähän on maassa hanki,

Lehto marjaton;

Etkö muista lintustasi,

Jonka nälkä on?

"Ällös pyydä, lintu rukka",

Koivu huminoi.

"Pois on mennyt ystäväsi,

Ei hän kuulla voi.

Pikkuisessa huonehessa

Kauvas muutti hän,

Kerrottihin Luojan luoksi

Hänen lähtevän."

Tuuli huokas haikeasti,

Itki lehtokin,

Vaiti lähdin, loitos lensin

Mielin murheisin.

— Kuule! Mistä kellon kaiku?

Mistä virsi soi?

Mistä tuuli tullessansa

Säveleitä toi?

Herran huone kunnahalla,

Huone hiljainen.

Vaikenee jo vieno virsi

Rukouksehen...

Enkä tiedä, mitä tunsin,

Mitä tahdoinkaan,

Lähemmäksi, lähemmäksi

Aina lensin vaan.

Ihmisiä taajat joukot...

Kaikki unhotin,

Lensin, outo, kaitehelle

Herran alttarin...

Mitä tunsin, en mä tiedä,

Suru suli vain,

Säveleitä kumpuellen

Pyrki rinnastain.

Visertelin kiitosvirren,

Uuden, sointuisen;

Jumalalle? ystävälle?

Tuskin tiesin sen.

Ehkä lintusensa laulun

Kuuli kumpikin,

Tunsin, että sävel nousi

Kauvas pilviöin...

Kepeältä tuntui siipi,

Pois kun liitelin,

Enkä sitte ystävääni

Surrut kauvernmin.

Eräs turvaton.

Pikkuinen kissa raukka,

Turvaton kulkijain!

Siinä se hyrrää, kehrää,

Kyyryssä vuoteellain.

Kättäni vasten painaa

Pehmeän pääkkösen,

Nauttivi lämmöstä huoneen,

Lämmöstä hellyyden.

Ulkoa toin sen äsken —

Mistäpä tullut lie —

Sinne, sen kohta jälleen

Luotani matka vie.

Pikkuinen ystävä raukka,

Kulkija turvaton!

Yks olet niistä, joita

Maailma täynnä on.

Hetkinen lämpöä joskus,

Muuten pakkasta vaan,

Yksin ja ystävittä

Heitetty kulkemaan!

Pikku hiiren pakinoita.

Se ihminen, se vast' on jättiläinen,

Ja mua pienoista se vainoaa;

Sen kätyri on peto repiväinen,

Kismirri, jolt' en konsa rauhaa saa.

Mä mitä pahaa tein

Vihattu ollaksein?

Täytyyhän munkin toki syödä hiukan,

Kun muuten nälkähän mä kuolisin.

En paljon pyydä, juustopalan niukan

Tai talimurun taikka jotakin.

Kuin oikein hiukoan,

Niin puuta nakerran.

Saa ihminen ja kissa kyllin syödä,

Sen loukostani useasti näin,

Ei niitä ruoan tähden purra, lyödä,

Ei jäljissänsä juosta hätyyttäin:

Mut minä vapisten

Syön joka murusen.

Mä kuulin kerran, kuinka Mirrin harmaan

Tekoja mahtavia kiiteltiin:

Se tappoi yöllä kolme hiirtä varmaan —

Iloisna kyökkipiika kehui niin.

Vavahdin kauhussain:

Ne oli siskojain!

Niin, kuoli multa siskot, äiti parka,

Nyt ikävissä yksin vikisen,

Mut hengestäni sentään olen arka

Ja surman suuta aina pakenen.

Ei juuri hauskaa lie,

Kun kissa hampain vie.

Mua äiti ennen sanoi vilkkahaksi,

Ja iloinen mull' onkin luonto kai,

Mut tää jo käypi liian tukalaksi —

En tiedä mistä mulle aatos sai:

Miks lienen ollenkaan

Mä luotu maailmaan?

Varsalle.

Pikku Sievä, hopsis, hei,

Ensimatkalainen!

Sorja, norja jalkas ei

Paljon paina vainen.

Vanha äitis ponnistain

Kuljettaapi meitä.

Sinä kirmaellen vain

Kiidät pitkin teitä.

Lapsukainen, katsohan

Kuink' on mailma suuri!

Luulit kai sen loppuvan

Veräjälle juuri.

Tuonne, tänne teitä vie —

Voisi mennä harhaan.

Vilvakkain on metsätie,

Valitsemme parhaan.

Pehmyt ompi sammalmaa,

Mänty huminoipi,

Pieni puro pulppuaa,

Linnun laulu soipi.

Luonnon kieltä tutkimaan

Ruveta et huoli,

Riemastusta tunnet vaan,

Kiidät kuten nuoli.

Hyppele, kun hauskalta

Maailmasi näyttää!

Vielä "luonnon huokaus"

Sunkin rintas täyttää.

Kasvat, vartut, pienoinen,

Jätät äidin oman,

Tulet orjaks ihmisen

Ehkä tunnottoman.

Kaulas jalo, kaareva,

Ikeen alle taipuu,

Jalka kevyt, notkea,

Kuormatyössä vaipuu.

Ruoska, nälkä — niistä en

Malta sulle haastaa;

Enhän raahdi kertoen

Iloasi raastaa.

Kirmaele, vallaton,

Viel' et tunne niitä!

Lyhyt lapsuus-aika on,

Nauti, nauti siitä!

Pikku Sievä, hopsis, hei,

Ensimatkalainen!

Sorja, norja jalkas ei

Paljon paina vainen.

Haudan kuusi.

Nuor' immyt jouluna osti sen,

Vei armaan ystävän haudallen.

Lumi lenteli hiutehin pehmoisin,

Se peitti jo kentän ja kummunkin.

Nimi ristillä kirkasna kiilteli vaan,

Sitä kuusonen suojasi oksillaan.

Ja kuusi kuiski ja huminoi;

Niin oudolta korvissa immen se soi.

Hän muisteli menneitä joulujaan

Ja onnea, lempeä, armastaan.

Oli kynttilät silloin loistaneet,

Ei hiutehet oksia valkaisseet.

Ei kuusen kuisketta kuullut hän,

Vain äänen armahan ystävän.

Nyt kuusi oudosti huminoi,

Kuin ääniä, lauluja lehvistä soi.

Nimi ristillä kiilteli kallehin,

Se kuului oksilta kuusenkin.

Ja impi ymmärsi kuiskehet,

Ja tulvana vierivät kyynelet.

Hän itkikö surren ja kaivaten?

Vaan miksi on silmänsä loisteinen?

Hän itki helmihin oksat puun,

Ja rauhan mielehen murrettuun.

Hän itki, kuin jouluna itkeä voi,

Kun kuusesta enkelten lauluja soi.

Kihlattu ystävä.

Tyttö neuloi nyrpehillä mielin,

Vuotti viipyväistä ystäväänsä.

Tyytymättömänä virkki viimein:

"Sitte kuin on kihlattuna Anni,

Ei hän muita muista, yhtä yksin,

Sulhollensa suopi kaiken aian,

Ystäviltä viepi viimeisenkin.

Luokseni nyt tulevansa luulin,

Eipä jounnut, joutaneeko koskaan."

Nauruhuulin hälle veikko västas:

"Suotta, sisko, Anniasi vuotat!

Sydäntautinenko tulla taitais?

Hyvin nuoli sattui, jätti haavan:

Ei hän tänne pääse, hän on sairas."

Mutta äiti luona ikkunansa

Katsoi miettiväisnä kauvas, kauvas,

Aatoksissa väikkyi armas aika,

Kauvan, kauvan sitte kadotettu;

Ja hän kääntyi tyttärensä puoleen,

Silmä kosteana kyyneleistä.

"Ei hän ole sairas", äiti lausui,

"Häll' on juhla, juhannus on tullut.

Ihana on suven ilo-aika,

Mutta kiirehesti pois se kiitää;

Juhannus se kesässä on kerran,

Kerran vain on juhla sydämenkin.

— Lapsi, ällös ystävääsi soimaa,

Ällös riistä riemuhetkiänsä,

Häirimätön salli juhla hälle!"

Lapsi ja soittajavanhus.

Laps soittajan luokse hiipi

Ja kymmenpennisen vei,

Vain katsoi kirkkahin silmin.

Mut sanaa virkkanut ei.

Hän kuunteli, vanhus soitti;

He seisoivat vastuksin

Ja katsoivat toinen toistaan,

Ihan ääneti kumpikin.

Ja ukko, hän soittaa, soittaa,

Ei tauota muistakaan.

Laps nauttivi, niinkuin tahtois

Hän kuunnella ainiaan.

Vaan soittajan silmä kostuu,

Kuin kaste sen peittänyt ois,

Hän äkkiä taukoo, kääntyy

Ja näyttää lähtevän pois.

— Voi, loppuiko soitto? Jos kehtais

Luo hiipiä kiittäen...

Laps kainona ukkoa katsoo,

Käden tarjovi pienoisen.

Nopeasti hän siihen tarttuu

Ja painavi suutelon;

Taas tyttö kun silmänsä nostaa,

Jo poissa hän sieltä on.

Laps seisovi ihmeissänsä,

Ei ymmärrä ensinkään,

Vaan vanhus, hän kyyneleitä

Pois pyyhkivi mennessään.

Oi, kerran, aikoja sitten

Oli hälläkin tyttönen,

Ja kaukana tästä maasta

Oli syntymäpaikka sen.

Eteläisen päivyen hehku

Sen silmiin loistoa loi;

Isä soitti, hän seisoi, katsoi,

Ja tunteja kuunnella voi.

Nyt tumman laakerin alla

Hän nukkuvi kaukana,

Isä vanhana yksin kiertää

Maan vierahan tannerta.

Oli pohjolan routa jo melkein

Hänen rintansa peittänyt;

Mikä kumma, kun kyyneleinä

Sulamaan se pyrkivi nyt?

Oi, entinen aika, saapuu

Taas muistona kangastain...

Sen toivat viattomat silmät

Ja lämpöinen katse vain!

Lapsenhoitaja.

Tuudin, tuudin tuutuasi,

Kehtoasi keinuttelen,

Nuku jo, lapseni, lepohon!

Tuolta kuuluvi kadulta

Kaupungin meno meluinen,

Liike, huuto ja hälinä.

Siksikö sinäkin itket,

Kun se karkoitti unesi,

Pelästytti pienokaisen,

Säikytti sydänkäpysen,

Kuten valjun vaalijansa?

Millä lasta lohduttaisin,

Itkusi iloksi saisin?

Outohan olen ma täällä,

Toimissani tottumaton,

Itsekin ikävin mielin.

— Jos ma laulella laverran,

Kerron kehtovirsiksesi

Siitä mi ain' on muistossani,

Aatoksissani asuvi:

Siell' on kultainen kotini,

Äitini maja matala,

Kallioitten kaarroksessa,

Korpivuorien varassa

— Oi suloista hiljaisuutta,

Metsän rauhoa rakasta!

Yksin lintunen liversi,

Leivo taikka lehtokerttu,

Kyntörastas raksutteli,

Pääsky räystäällä pakisi.

Noita lintuin lauleloita

Kuuntelin kesäiset aamut,

Vielä illatkin ihanat,

Taikka kiipesin kiville,

Kalliolta kalliolle,

Mistä kauvas katseheni

Lensi lehtojen ylitse,

Kuusikoitten kukkuloitse.

Rinta oli riemusta rikasna,

Sydän onnesta sykähti,

Kilvan lintujen keralla

Lauleskelin lakkaamatta,

Taikka kaiun kumppalina

Huutelin huhauttelin.

Syksy sai, pimeni päivä,

Linnut lähtivät lehosta,

Kukat kuolivat kulohon,

Lehdet kaikki kellastuivat,

Mutta kaunis kallioni,

Tumma vuoreni vakava

Silloin vasta sirkistyikin,

Puhkesi punertamahan.

Kainoiset kukat kanervan,

Puolanmarjat maittavaiset

Hohtavina houkutellen

Luoksi kutsuivat minua...

Silloinpa läheni lähtö,

Ennätti ero etehen.

Itkin päivät, itkin illat,

Aamut aikaiset kujersin;

Ei se auttanut minua,

Poistanut poloisen huolta.

Tupa oli täynnä, pelto pieni,

Halla viljamme viannut,

Minä suurin siskosista,

Vanhin vieraalle menohon,

Maailmalle matkaamahan.

Murehtivi muuttolintu

Etäisen etelän mailla,

Lakastuvi lehtykäinen,

Kun se puustansa putosi.

Kevät luopi uudet urvut,

Tuopi linnutkin takaisin;

Vieneekö minua vielä,

Kuljettaako konsanansa

Äiti kultani kotihin?

Laulu loppui jo minulta,

Väsähti valitusvirsi.

— Uuvu nyt sinäkin ulpu,

Pienoinen, väsy välehen!

Tuudin, tuudin tuutuasi,

Kehtoasi keinuttelen,

Nuku jo, lapseni, lepohon!

Allin mietteitä matkalla joulukirkkoon.

Juokse, juokse,

Hepo vilkas, vikkelään!

Kirkon luokse

Joulu-yönä riennetään.

Hanki hohtaa sätehissä kuutamon,

Suuri metsä äänetön ja tumma on.

Juokse, juokse

Kirkon luokse,

Hepo vilkas, vikkelään! — —

Iltasella

Kuusen alla leikittiin,

Riemuella

Yltäkyllin saimme niin.

Äiti kertoi, mistä riemu runsahin:

Jeesus syntyi autuudeksi lastenkin.

Iltasella

Riemuella

Siksi kaikin saimme niin.

Laulut vienot

Sitte kaikui enkelten,

Siivet hienot

Suojas unta lapsien.

Niin en tiedä nukkuneeni milloinkaan,

Nytkin valvehella aina muistan vaan

Laulut vienot,

Siivet hienot

Joulun ihme-enkelten.

— — Kuule, tiellä

Kulkusia helkähtää!

Monta siellä

Kirkkohon on pyrkijää.

Kaikille on Herra Jeesus syntynyt.

Kaikki häntä kiittämähän käyvät nyt;

Siksi siellä

Onkin tiellä

Monta kirkkoon pyrkijää.

Reki liitää

Poikki kirkkojärven jään,

Hepo kiitää —

Määrähän jo ehditään.

Tuolla paljon kynttilöitä tuikahtaa!

Kirkossa on lämmintä ja loistavaa.

Reki liitää,

Hepo'kiitää,

Määrähän jo ehditään.

Ah, nyt kaikuu

Kaunis soitto urkujen,

Virsi raikuu

Ylistystä Jeesuksen!

Ristihin mä kädet lasken hiljaa vain,

Juhlallinen, outo tunne rinnassain.

Soitto kaikuu,

Virsi raikuu

Ylistystä Jeesuksen.

Pieni kipinä.

"Sä miksi siinä seisot, poika?

— Noin tielle tunkevat ne vaan.

Ne kerjäävät, ja sivumennen

Kentiesi leipä siepataan."

Ja neiti kääntyi kumppaniinsa,

Ja ärtyiseltä ääni soi;

Mut pojan punehtuupf poski

Ja tumma silmä salamoi.

"Kai neljänneksen tässä vuotin:

Mun aikaa vuoro ollut ois.

Kaks rinkeliä pyysin ostaa;

Kun saan ne, lähden kohta pois."

"Kas tuossa! — No, mut maksu myöskin!"

"Jo äskenhän mä maksoin sen."

"Sä maksoit? Kelle?" "Pöydällenne

Mä laskin viisipennisen."

"Oh, pöydällekö? Lörpötystä —

En sitä nähnyt ainakaan.

— Niin, tiesinhän: tuo poika tuossa

Ei tänne tullut ostamaan!"

Vihaisna neiti haasteleepi,

Epäillen lasta tarkastaa:

Mut taasen hehkuu pojan poski

Ja silmä iskee salamaa.

Hän äänetönnä kädestänsä

Heittääpi leivät pöydällen,

Ja huulet yhteen painettuina

Hän ulos astuu joutuen.

Vaan myyjähän hän mennessänsä

Nuo suuret, tummat silmät luo...

Ken selittää sen kaiken voisi,

Min lausuu synkkä katse tuo!

On siinä nöyryytyksen tunne,

Masennus köyhän, poljetun,

Ja itsetiedon harmi, uhka,

Ja lause: "Vielä kostan sun!"

Kentiesi kerran varttuneena

Tuo poika käykin kostamaan;

Siit' ehkei kärsi myyjäneiti,

Vaan moni syytön sijastaan.

Hän ehkä työmiesmelskehissä

Esille lapsuusmuistot tuo,

Hän kipinäisen pudottaapi,

Ja liekkihin se metsän luo.

Ja nuorukaisen hehkuu poski

Ja silmä taasen salamoi;

Kaikk' kumppaninsa häntä seuraa,

Ja "alas rikkaat!" ääni soi.

Oi, jospa taivon kaste puhdas

Sen liekin silloin sammuttaisi

Jos joukon toisen, taajan, suuren,

Nuo hurjat vastahansa sais!

Se joukko kertois huolistansa

Ja taisteluista puuttehen,

Vaan myöskin, kuinka kädet hellät

Sai torjutuksi kurjuuden.

Se kertois, kuinka nääntyvälle

Toi rikas leivän runsahan,

Ja langenneelle lohdutusta

Ja sairahalle hoitajan;

Ja kuinka tiedon aatelisto

Ei kätke kultasoihtuaan,

Vaan opin tenhotemppeleihin

Myös syvät rivit johdetaan.

Ja täänkin joukon silmät säihkyis

Ja sydän sykkis innostuin,

Ja rakkauden suurta työtä

Se ylistäisi riemusuin.

Tuo toinen parvi seisattuisi,

Sen johtajakin vaiti jäis,

Ja polttaville poskipäille

Vain kyynel kirkas vierähtäis.

Ja suuren lemmen lämmin virta,

Se katkeruuden huuhtois pois,

Ja silloin kaiken sorron kosto

Ylevä anteeks-anto ois.

Salokirkossa.

Soi kellot ja kansaa tulvii,

Jo kirkko on täytenään;

Näen nuoria reippaan parven,

Näen vanhoja kyyryssään.

Tuoll' ulkona tuuli raivoo,

Pyry riehuvi piiskaten.

He kulkivat pitkiä teitä

Lumen kautta ja pakkasen.

Ja kirkkokin on niin kylmä

Ja he istuvat värjöttäin,

Vaan katse ahmien tähtää

Ylös saarnastuolihin päin.

Oma kylmäni unhottuupi

Tätä joukkoa katsoissain.

— Katajainen kansani kallis,

Miten liikutat tunteitain!

Vähän sait sinä paistetta päivän,

Vähän kultia maailman;

Siks lämmön lähdettä etsit

Ja aarteita taivahan.

Ja niitä kun henkesi kaipaa,

Et köyhänä vaivukaan,

Ei jäädytä myrsky ja kylmyys,

Et sorru sä konsanaan.

Muna-Reeta.

Torin kulmassa tyynnä hän istui,

Oli pyylevä muodoltaan,

Hymyhuulinen, veitikkasilmä,

Munat parhaat vakkasessaan.

Hänen luoksensa rouvat ja piiat

Ne tunkivat kilpaillen;

Rahat helkkivät, eukko laski

Ja kiitteli niiaten.

Lumituisku kun kasvoja pieksi,

Vilun ärtyä kärsivät muut,

Hän reipasna leikkiä haastoi,

Sai nauruhun yrmeät suut.

"Hän on tottunut kylmään ja tuuleen",

Niin tuumivat ostajat,

Ja turkkia käärien kiinni

Kodin lämpöhön kiiruhtivat.

Vaan Reeta, hän istuu, istuu

Kädet kontassa, hytkyttäen,

Hymy huulilla kauppaa varten,

Sydän rinnassa poltteinen.

"Miten voinee Maijuni pieni,

Paha yskäkö ahdistaa?

Joko lienee markkoja kyllin,

Jotta Ilmari saappaat saa?

Ja Villelle uusi taulu

Ja Toivolle rukkaset...

Ja kohtahan varmaan loppuu

Taas Maijunkin lääkkehet...

Oven kunhan ne lapset sulkis

Ja hoitelis valkeaa...

Huh, kuinka nyt pakkanen pistää!

Ihan kauppakin seisahtaa."

Hän viittoo rouvia luokseen,

Kehuskellen myytäviään.

Käsivarsia huitoen haastaa,

Tai laskevi pennejään.

Vaan pakkanen kiihtyy, kiihtyy,

Käsi Reetan on niinkuin jää;

Hän myypi, hän ei sitä huomaa —

Sydän äidin se lämmittää...

Tuomenterttuja · 第 14 / 20 题