Kanaanin kukkuloilta.
"Minne majan rakennankin,
Vuoristoihin, laaksoihin,
Ikkunani laadin kohti
kukkuloita banaanin."
_K. Gerok_.
Köyryyttä ja rakkautta.
Fil. 2: 3-5.
Nöyrä Jeesus, mulle suo
Mieles nöyrä, kuuliainen,
Rintahani sydän luo
Uusi, taipuvainen!
Poista pyyntö kunnian,
Tyhjä, turha kiilto mainen!
Korkealla viittoohan
Kruunu taivahainen.
Rakastava Jeesus, oi,
Anna rakkautes tulta!
Sydämeni saada voi
Yksinään sen sulta.
Mieli kylmä, itsekäs,
Poista, Herra Jeesus, multa!
Hehkuvaksi liekissäs
Kirkastuta kulta!
Adventtina.
On lumihiuteita lentänyt,
Ja maa on valkoinen, puhdas nyt.
— Oletko valkoinen, sydänkin,
Kun vieras saapuvi puhtahin?
Et — musta, musta ja syntinen...
Kai pois hän kääntyvi inhoten...
Oi, mistä valkoista lunta sais,
Mi syämmen syntisen puhdistais?
Ei pesten valkene pilkut nuo,
Vaan vieras sittekin käypi luo,
Sisälle astuvi armoinen
Ja itse siistivi huonehen.
Ei lumi poistanut tahrojain,
Sen liekki taivainen voipi vain:
Sydämen syntisen puhdistus
On Herran Jeesuksen rakkaus.
— Ja lunta ulkona tuiskuaa,
Niin kaunis, valkea siell' on maa.
Ja puhdas myöskin jo sydän on,
Sen vieras puhdisti verraton.
Pitkäperjantai ja pääsiäinen.
Taivas itkee!
Pilvet tummina, kaihokkaina
Kulkevat pitkänäperjantaina,
Vuotavat viljalta kyyneleitä,
Itkien Jeesusta, itkien meitä.
Kolkko on korkeus, musta on maa.
— Syntinen, saatatko viipyä vielä?
Riennä jo ristille, itkeös siellä!
Tähtesi Jeesus kärsiä saa —
Oi itke, taivaskin itkee!
Taivas loistaa!
Aurinko nousevi välkkyväisnä
Riemun juhlana pääsiäisnä.
Herra on astunut haudastansa,
Voittanut kuoleman voimallansa;
Siksipä loistavat taivahat, maat.
— Syntinen, saatatko viipyä vielä?
Kiitosta laulaos hartaalla miellä!
Herrasi elää, sä elää saat —
Oi riemuitse, taivaskin loistaa!
Mestarin luona.
Luk. 4: 40.
On aurinko laskenut vuorien taa
Ja illan rauhaan vaipunut maa;
Jo työstään väsynyt
On Jeesus Mestari nyt.
Lepohetkeä jäljestä vaivojen
Hän nauttivi piirissä rakkaitten.
Käy kansaa Pietarin huonehen luo.
Mitä tahtoo tunkeva joukko tuo?
Oi, rauha on luonnossa vaan,
Ei tyynnä se tuskia maan,
Yhä jäytävät taudit ja puuttehet:
Avunpyyntöhön rientävät ihmiset.
"Oi Mestari, sairas on lapseni mun!"
"Me tuomme luoksesi halvatun."
"Oi auttaos, Mestari,
Luo valkeus silmiini!"
He pyytävät äänin kiihkehin,
He katsovat ilmein luottavin.
Rakas Mestari, etkö sä suutukaan,
Kun tunkevat rauhasi rikkomaan?
Ei, poissa on uupumus,
Vain jäljellä rakkaus.
Niin hellän katsehen heille hän suo,
Niin altisna astuvi kurjien luo.
Pään päälle raukkojen sairasten
Käden laskevi siunaten, auttaen;
Jo silmihin sokean
Valo loistavi taivahan.
Ja riemu kaikuvi rajaton:
"Hyvin Mestari kaikki tehnyt on!"
Jo päivä on laskenut vuorien taa
Ja illan rauhaan vaipunut maa.
Nyt, rakkahin Mestari,
Mä myös käyn luoksesi.
On sairas synnistä sydämein,
Ei löydä kasvojas katsehein.
Tule hellänä niinkuin muinoisin,
Ota vastahan helmoin avoimin,
Pane päälle sairahan pään
Käsi lempeä lepäämään!
Oi käske, ja silmäni aukenee!
Hyvin, Mestari, jälleen kaikki tee!
Yksi on tarpeellinen.
Luk. 10: 38-42,
"Oi Martta, Martta huolekas,
Miks noin sä häärit askartain?
Sä ällös moiti siskoas,
Jos ei hän auta puuhissas:
Yks tarpehen on vain!
Maria löysi luonani
Osansa hyvän, suloisen;
Pois täällä huoli haihtuvi —
Käy, lapsi, askareistasi,
Yks vain on tarpehen!"
Niin, sydän, sydän levoton,
Miks paljo pyrit sinäkin?
Miks kiinnyt tointen kiihtohon
Ja turhat pienet rientos on,
Kun yks on korkehin?
Suruni — kuinka vähäiset —
Ja niitä itkin kumminkin!
Ja riemut — kuinka lyhyet!
Ne miksi kietoi tuntehet
Ja "yhden" unhotin?
Sun luonas, Herra Jeesuksein,
Se pieneks käy, mi pientä on,
Saa viihdytystä sydämein
Ja kirkastuupi silmällein
Yks määrä verraton.
Oi, sinne jalkais juurehen
Mä tahdon tulla puuhistain,
Ja oppilaana kuunnellen
Mä onnellisna tunnen sen:
Yks tarpehen on vain!
Jeesus korvessa.
Mark. 1: 13.
Rotkot ja roukkiot jylhät,
Kalliot harmajat,
Vuorien huiput ylhät
Synkkinä seisovat.
Ei kasva kukka, ei nouse puu,
Ei paista päivä, on kätkössä kuu,
Vain tummana taivas kaareutuu
Ja raskahat pilvet kulkee.
Täällä ken tohtivi olla
Keskellä korpien?
Ken se on kalliolla
Seisoja ylhäinen?
Pedot kiljuvat äärellä rotkoissaan,
Kun valtias tyynnä hän viipyy vaan,
Hän taivasta etsivi katseillaan —
Mitä miettivi siinä yksin?
Ruhtinas ruhtinaiden,
Maan sekä taivahan,
Valtias korvenkin maiden,
Käskijä leijonan,
Hän on hengen kutsusta lähtenyt,
Ei muistele seutua synkkää nyt,
Isän luoksi on katsehet käännetyt,
Hän ääneti rukoileepi.
Hengessä tunteneeko
Saapuvan kiusaajan?
Voimia rukoileeko
Voittohon maailman?
Niin raskasna eessä on taistelun tie,
Se kolkkoa korpea synkempi lie,
Ja kautta tuskien vihdoin vie
Se kuolohon ristinpuuhun.
Kaamea ulvonta saapi
Kalliot kaikumaan.
Maahan jo lankeaapi
Seisoja paadeltaan.
Yö mustana laskevi laaksoihin,
Yhä yltyvi synkeys, taistokin;
Hän Herralle huokaa hartaammin.
Hän huokaa, ja vastaus saapuu.
Väistyvän pilven alta
Tähtiä välkkyilee,
Kirkkaus taivahalta
Hohtaen häikäisee.
Pedot luolihin hiipivät oudostain,
Suhu kuuluvi siipien valkeain,
Ja parvia enkelten palvelevain
Luo Jeesuksen laskeutuupi.
Herran työtä suuressa maailmassa.
(Helsingin N.N.K.Y:n ensimmäisen vuosijuhlan johdosta 25.3.1897).