"Asetumme aikaisin leiriin, että sinä voit nukkua kauan ja koota
voimia", sanoi Canim hellästi. "Ja jos lähdemme nyt, pääsemme
aikaisemmin maata."
Li-Wan ei sanonut mitään, mutta kömpi tottelevaisesti jaloilleen ja
ajoi koirat pystyyn. Koneellisesti seurasi hän Canimia majan ohitse,
tuskin uskaltaen hengittää. Mutta sieltä ei kuulunut ääntäkään, vaikka
ovi oli auki ja rautapeltisestä savupiipusta nousi sauhua.
He näkivät eräässä joen mutkassa vaaleaihoisen ja sinisilmäisen miehen,
ja hetkisen näki Li-Wan sen toisen lumessa makaavan miehen. Mutta hän
näki hämärästi, sillä hän oli heikko ja väsynyt äskeisten tapahtumien
tähden. Kuitenkin katsoi hän uteliaasti miestä ja pysähtyi Canimin
kanssa katsellakseen hänen työtänsä. Hän pesi soraa leveässä pannussa,
jota hän kallistellen heilutti, ja heidän katsellessaan hän taitavalla
liikkeellä kokosi kullan leveäksi juovaksi pannun pohjalle.
"Tämä on rikas, tämä joki", kertoi Canim Li-Wanille, kun he jatkoivat
matkaansa. "Joskus löydän minäkin tällaisen joen ja silloin minusta
tulee suuri mies."
Yhä useampia majoja ja ihmisiä tapasivat he nyt tiellään ja tulivat
sille paikalle, jossa joen levein kohta oli heidän edessään. Siinä
näkyi tavattoman hävityksen jäljet. Joka paikasta oli maa kaivettua ja
revittyä ikäänkuin jättiläisten taistelun jäljiltä. Missä ei ollut
lapioituja soraläjiä, ammotti suuria läpiä ja hautoja ja kuiluja joissa
paksu maakerros oli kuorittu kiviseen kamaraan asti. Joen uomaa ei
ollut olemassakaan, ja padottu, poisjohdettu vesi kulki pitkin
korkealle ilmaan rakennettuja viemäreitä, tippuen laaksoihin ja alaviin
paikkoihin ja käytti isoja vesirattaita ja joutui tuhat kertaa saman
käsittelyn alaiseksi. Vuorilta olivat puut raiskatut ja paljaisiin
kallioseinämiin oli porattu kaivosaukkoja ja rakennettu hirsiväyliä. Ja
jokapaikassa kuhisi ihmisiä, ikäänkuin jättiläismuurahaisia. --
Savisia, likaisia, rääsyisiä miehiä, jotka ryömivät kaivamistaan
lävistä ulos ja sisään, kiipeilivät uurnia pitkin kuin isot
koppakuoriaiset ja tekivät otsansa hiessä työtä sorakasoilla, joita he
koskaan eivät jättäneet rauhaan -- miehiä niin kauas kuin silmä näki,
vuorenhuippujen äärilläkin asti, kaivaen, repien ja pesten luonnon
kasvoja.
Li-Wan'ia kauhistutti tämä hirvittävä myllerrys. "Tosiaankin ovat nämä
miehet hulluja", sanoi hän Canim'ille.
"Se ei ole ihmeellistä. Kulta, jota he hakevat, on suurta", vastasi
tämä. "Se on suurinta maailmassa."
Tuntikausia vaelsivat he halki tämän ahneuden sekamelskan,
Canim tarkaten kaikkea mielenkiinnolla, Li-Wan väsyneenä ja
välinpitämättömänä. Hän tiesi että hän oli ollut saamaisillaan
salaisuuden selville, mutta hermojännitys oli väsyttänyt hänet, ja hän
odotti tyynesti että jotain tapahtuisi, vaikka hän ei tietänyt mitä.
Jokapaikasta saivat hänen aistinsa lukemattomia vaikutelmia ja jokainen
näistä kiihoitti hämärästi hänen uupunutta mielikuvitustaan. Jossakin
hänen sisimmässään oli jotakin, joka oli sopusoinnussa ympäristön
kanssa, unohtuneet ja ennen aavistamattomatkin yhdyssiteet uusittiin ja
hän pani kaiken tämän merkille olematta utelias, hän oli levoton, mutta
hän ei kyennyt niihin henkisiin ponnistuksiin, joita selittäminen ja
ymmärtäminen olisi vaatinut. Niin laahusti hän siis herransa
kintereillä, tyytyen odottamaan sitä, jonka hän tiesi jossakin, tavalla
tai toisella tapahtuvan.
Päästyään ihmisten mielettömän pahoinpitelyn ikeestä palasi joki
lopultakin vanhoille teilleen, jotka olivat likaantuneet ja samenneet
heidän työstään, ja kiemurteli laiskasti halki laajojen aavikoiden ja
metsämaiden laajenevan jokilaakson kautta laskuansa kohti. Tähän loppui
joen "maksava" osa ja miehet eivät viitsineet laiskotella siellä, josta
kulta ei ollut kaukana. Ja tässä Li-Wan, joka oli pysähtynyt
kurittamaan Olo'a kepillänsä, kuuli naisen hopealta helkkyvän naurun.
Erään majan edessä istui nainen, kaunisihoinen ja ruusuinen kuin lapsi,
hymyillen iloisesti ovessa seisovan toisen naisen puheille. Istuva
nainen ravisti hajalleen suuren, mustan, märän tukkansa, joka höyrysi
auringon lämpöisessä hyväilyssä.
Silmänräpäyksen seisoi Li-Wan jähmettyneenä. Sitten tunsi hän ikäänkuin
häikäsevän salamaniskun ja oli niinkuin jotain olisi ratkennut, ja
majan edessä oleva nainen katosi ja maja ja korkeat kuuset ja
aaltoileva taivaanranta, ja Li-Wan näki toisen naisen auringon
valossa harjaavan suurta, mustaa tukkaansa ja laulavan harjatessaan. Ja
Li-Wan kuuli laulun sanat, ja ymmärsi ja oli lapsi jälleen. Hän näki
näyn, johon kaikki levottomat unet sulivat ja tulivat yhdeksi ja haamut
ja varjot alkoivat tavallisen kiertokulkunsa mutta kaikki oli selvää,
yksinkertaista ja todellista. Monenlaisia näkyjä liiteli hänen
ohitsensa, ihmeellisiä kohtauksia ja puita ja kukkia ja ihmisiä; ja hän
näki ne ja tunsi ne kaikki.
"Silloin kun sinä olit pieni lintu, pikkunen metsälintu", sanoi Canim
kiinnittäen palavan katseensa häneen.
"Kun minä olin pieni lintu", kuiskasi Li-Wan niin väsyneesti ja hiljaa
että toinen tuskin kuuli. Ja hän tiesi valehtelevansa taivuttaessaan
päänsä hihnoihin yhtyessään kävelyn tahtiin.
Kaikki tuntui niin omituiselta, ja todellisuus muuttui epätodelliseksi.
Peninkulmainen vaellus ja leirin teko joen rannalla tuntui nyt
painajaisunelta. Hän keitti ruokaa, antoi koirille syömistä ja irroitti
kantamukset kuin unessa, eikä tullut entiselleen, ennenkuin Canim
rupesi puhumaan seuraavista matkoistaan.
"Klondyke joki laskee Yukon'iin", sanoi hän, "joka on mahtava joki,
mahtavampi kuin Mackenzie joki, jonka sinä tunnet. Me lähdemme siis,
sinä ja minä Fort o'Yukon'iin. Sinne on koirilla talvisaikaan
kahdenkymmenen päivän matka. Sitten seuraamme Yukon'ia länteen päin --
sata tai kaksisataa päivämatkaa -- en tiedä varmasti kuinka monta.
Hyvin kauaksi. Ja sitten tulemme me meren rannalle. Sinä et tiedä
mitään merestä, siis kerron sinulle siitä. Niinkuin järvi on verrattuna
saareen, on meri verrattuna maahan; kaikkien jokien vesi virtaa siihen,
ja se on ääretön. Olen nähnyt sen Hudson Bay'ssa, tahdon vielä nähdä
sen Alaskassa. Sitten ehkä lähdemme isolla kanootilla merelle, sinä ja
minä, Li-Wan, tai lähdemme maata myöten etelään, monia satoja
päivämatkoja. Ja sitten en tiedä mitään muuta, kuin että olen Canim,
Kanootti, kulkija maailman matkailija."
Li-Wan istui kuunnellen ja häntä rupesi pelottamaan, kun hän ajatteli
matkaa halki pohjattoman erämaan. "Se on väsyttävä matka", sanoi hän
ainoastaan, painaen päänsä polviansa vasten.
Sitten hänen päähänsä pälkähti loistava tuuma, ja hän tunsi verensä
polttavan tätä ajatellessa. Hän meni jokirantaan ja pesi kasvoistaan
kuivuneen saven. Kun vesi oli lakannut väreilemästä, katseli hän kauan
peilikuvaansa; mutta aurinko ja tuulet olivat tehneet tehtävänsä, eikä
hänen karkea ruskea ihonsa ollut ruusuinen kuin lapsen. Mutta tuuma oli
loistava ja hänen innostuksensa yhä palava, kun hän ryömi miehensä
viereen makuupeiton alle.
Hän makasi hereillään, katsellen sinistä taivasta ja odotellen, että
Canim vaipuisi ensimäiseen syvään uneen. Kun tämä nukkui, siirtyi hän
hitaasti ja varovasti vuoteesta, peitti miehensä ja nousi pystyyn. Jo
toisella askeleella murahti Bash vihaisesti, mutta hän kuiskasi sille
rauhoittavasti ja katsahti mieheensä, Canim kuorsasi ääneen. Sitten hän
kääntyi ja joustavin, nopein askelin lähti hän samaan suuntaan, mistä
he olivat tulleetkin.
Mrs. Evelyn Van Wyck oli juuri maata menossa. Kyllästyneenä kaikkiin
näihin velvollisuuksiin, joita hänellä oli seurapiireissä rikkautensa
ja lesken edullisen aseman tähden oli hän lähtenyt Pohjolaan ja
asettunut asumaan sievään majaan kaivosalueen rajalla. Ystävättärensä
Myrtle Giddings'sin avulla ja kiihoittamana leikki hän luonnonelämää,
harrastaen hienostuneella antautumuksella kaikkea alkuperäistä.
Hän koitti päästä irti sukupolvien liikasivistyksestä ja
salonkitavoista, ja saada jälleen sen otteen luontoon, josta hänen
esi-isänsä olivat hellittäneet. Samaten omaili hän sielullisia
olotiloja, jotka hänen toivonsa mukaan, olisivat lähennelleet
kivikauden ihmisten kantaa, ja nyt juuri kootessaan tukkaansa yöksi,
kuvitteli hän mielessään rakkausseikkailua paleolotiselta ajalta.
Yksityiskohtia olivat pääasiallisesti asuttava luola ja murskatut
ydinluut ja erinäiset kohtaukset, joissa esiintyi villipetoja,
karvaisia mammutteja ja taisteluita yksinkertaisilla kiviveitsillä;
mutta ne mielikuvat olivat ihastuttavia. Ja juuri kun Evelyn Van Wyck
juoksi pimeitä metsäpolkuja pitkin liian kovakouraisen, matalaotsaisen
ja nahkoihin puetun rakastajansa hyväilyjä pakoon, aukeni ovi ilman
naputusta ja alkuperäinen, villinnäköinen, nahkoihin puettu nainen
astui sisään.
"Voi, Herra varjelkoon --!"
Loikkauksella, joka olisi voinut tuottaa kunniaa luolanaiselle, pääsi
miss Giddins turvaan pöydän taakse. Mutta mrs. Van Wyck pysyi
paikoillaan. Hän huomasi, että tulija oli kovan mielenliikutuksen
vallassa ja katsahti taakseen oliko tie selvänä hänen sängylleen, jossa
tyynyn alla oli iso Colt revolveri.
"Terve, oi nainen, jolla on ihmeellinen tukka", sanoi Li-Wan.
Mutta hän sanoi sen omalla kielellään, kielellä, jota puhuttiin
ainoastaan pienessä maailman kolkassa, ja jota naiset eivät
ymmärtäneet.
"Menenkö hakemaan apua", ruikutti miss Giddins.
"Olentoraukka on varmasti vaaraton", vastasi mrs Van Wyck. "Ja katsos
hänen nahkavaatteitansa, kuinka kuluneet ja risaiset ne ovat. Ne ovat
varmaankin ainoanlaatuiset. Minä otan ne kokoelmaani. Otappas pussini,
Myrtle ja pane vaaka kuntoon."
Li-Wan seurasi hänen huultensa liikkeitä, mutta sanat olivat
käsittämättömiä ja nyt hän ensikertaa, jännityksen ja epätiedon
hetkellä ymmärsi, ettei löytyisi mitään tapaa, jolla he voisivat
vaihtaa ajatuksia keskenään.
Ja onnettomana mykkyydestään, levitti hän kätensä ja huudahti: "oi
nainen, sinä olet minun sisareni!"
Kyyneleet tippuivat hänen poskiaan pitkin, sillä hän tunsi kuinka nämä
naiset kiinnittivät häntä puoleensa ja hänen äänensä ilmaisi sen sanan,
jota hän ei voinut saada sanoiksi. Mutta miss Giddings vapisi ja mrs.
Van Wyck'kin oli hämillään.
"Minä tahtoisin elää, niinkuin te elätte. Sinun tiesi ovat minun
teitäni ja meidän tiemme ovat samoja. Minun mieheni on Canim, Kanootti,
ja hän on iso ja väkevä, ja minä pelkään. Koko maailma on hänen
tietään, eikä se koskaan lopu ja minä olen väsynyt. Minun äitini oli
teidän laisenne, ja hänen tukkansa ja silmänsä niinkuin sinun tukkasi
ja silmäsi. Ja minun elämäni oli silloin ihanaa ja aurinko niin
lämpöinen."
Hän polvistui nöyrästi ja painoi päänsä mrs. Van Wyck'in jalkojen
juureen. Mutta pelästyen hänen kiivauttaan, vetäytyi mrs. Van Wyck
poispäin.
Li-Wan nousi huohottaen seisaalleen. Hänen mykät huulensa eivät voineet
ilmaista hänen tulvehtivaa rotutunnettansa.
"Myydä? Te myydä?" kysyi mrs. Van Wyck yläluokan tavalliseen tapaan,
koittaen puhua "murretta."
Hän kosketteli Li-Wan'in kuluneita nahkavaatteita, näyttääkseen mitä
hän tahtoi ja pani vaakaan monen sadan dollarin edestä kultaa. Hän
sekoitteli kultajauhoa ja antoi sen viekoittelevasti valua sormiensa
lomitse. Mutta Li-Wan näki ainoastaan sormet, maidonvalkoiset ja
kauniinmuotoiset, jotka kapenivat ruusuisiin, jalokiviin verrattaviin
kynsiin päin. Hän pani oman känsittyneen ja työn tärvelemän kätensä
toisen käden rinnalle ja itki.
Mrs. Van Wyck käsitti väärin. "Hyvää kultaa! Te myydä? Te vaihtaa?" Ja
hän pani uudestaan kätensä Li-Wan'in nahkatakille.
"Kuinka paljon? Te myydä? Kuinka paljon?" hoki hän, silittäen kädellään
karvapeitettä, tunteakseen, olivatko saumat suonilla neulotut.
Mutta Li-Wan oli kaikelle kuuro, ja naisen sanat eivät merkinneet
hänelle mitään. Hän suri epäonnistumistaan. Kuinka voisi hän ilmaista
itsensä näille naisille? Sillä hän tiesi, että he olivat samaa rotua,
saman veren sisaria, samojen miesten ja heidän naistensa joukkoa. Hänen
silmänsä harhailivat levottomasti huoneessa, tarkastaen pehmeitä
verhoja, joita riippui joka paikassa, naisten vaatteita, isoa soikeaa
peiliä ja sen alla olevia hienoja toaletti-vehkeitä. Ja nämä esineet
kiusasivat häntä, sillä hän oli nähnyt samanlaisia ennen; ja
katsellessaan niitä, koittivat hänen huulensa muodostella sanoja, joita
hänen kurkkunsa ei voinut ääntää. Silloin hänen aivoissaan syntyi
ajatus ja hän suoristautui. Hänen täytyi tyyntyä. Hänen täytyi hillitä
itsensä, sillä tällä kertaa ei saanut tulla mitään väärinkäsitystä,
muuten... hän vavahti pidättäessään kyyneleitään ja suoristautui
jälleen.
Hän laski kätensä pöydälle. _"Pöytä"_, sanoi hän selvästi ja
kirkkaasti. Hän toisti vielä, _"Pöytä."_
Hän katsoi mrs. Van Wyck'iin, joka nyökäytti myöntäen. Li-Wan oli ylen
onnellinen, mutta ponnisti kaiken tahdonvoimansa ja pysyi rauhallisena.
_"Kamiina"_, jatkoi hän, "Kamiina."
Ja jokaisesta mrs. Van Wyck'in nyökkäyksestä kohosi Li-Wan'in ihastus.
Milloin epäröiden ja änkyttäen, milloin kuumeisella kiireellä, aina sen
mukaan palasivatko unohdetut sanat hänen mieleensä pikemmin tai
hitaammin, kulki hän ympäri huonetta nimitellen esineen toisensa
jälkeen. Ja lopulta hän pysähtyi ja pää voitonriemuisesti takanojossa
seisoi hän odottaen.
"Kissa", sanoi mrs. Van Wyck nauraen ja tavaili niinkuin
lastentarhassa: "Mi-nä nä-enkis-san-vie-vän-hii-ren."
Li-Wan nyökkäsi totisena. He alkoivat lopulta ymmärtää häntä, nämä
naiset. Hänen pronssinruskeat poskensa punastuivat tätä ajatellessa ja
hän hymyili ja nyökkäsi vielä innokkaammin.
Mrs. Van Wyck kääntyi ystävättärensä puoleen. "Hän on varmaankin saanut
jonkinlaisen sivistyskiillotuksen joltakin lähetyssaarnaajalta, ja
tulee nyt näyttämään sitä meille."
"Varmaankin", kikatti miss Giddings. "Pikku hupsu! Hän estää meidän
unemme turhamaisuudessaan."
"Sittenkin minä tahdon takin. Jos se on vanha, on se erinomaista työtä,
-- suuremmoista." Hän palasi vieraansa luo. "Vaihtaa? Te! Vaihtaa? Noh?
Kuinka paljon, te?"
"Ehkä hän mieluummin ottaisi puvun tai jotakin sellaista", arveli miss
Giddings.
Mrs. Van Wyck meni Li-Wan'in tykö ja osoitti eleillä, että hän
vaihtaisi aamunuttunsa Li-Wan'in takkiin. Ja helpottaakseen
sopimuksen tekoa, otti hän kiinni Li-Wan'in kädestä ja painoi sen
pitsien ja silkkiruusujen päälle huokuvalle povelleen, kuljettaen
sormia edestakaisin, että nainen tuntisi kankaan laadun. Mutta
jalokiviperhonen, joka piti nuttua koossa, oli huonosti kiinnitetty, ja
nuttu aukesi, paljastaen hänen kiinteät, valkoiset rintansa, joita
lapsen huulet eivät olleet koskettaneet.
Mrs. Van Wyck korjasi ilman muuta pukunsa; mutta Li-Wan huudahti
matalalla äänellä ja repi ja raastoi nahkapaitaansa, kunnes sai esille
omat rintansa, jotka olivat yhtä valkoiset ja kiinteät kuin Evelyn Van
Wyck'in. Epäselvästi mutisten ja nopeilla liikkeillä koitti hän näyttää
niiden yhtäläisyyttä.
"Puoliverinen", huomautti mrs. Van Wyck. "Sitä jo päättelinkin hänen
tukastaan."
Miss Giddings teki halveksivan liikkeen. "Ylpeilee isänsä valkoisesta
ihosta. Se on vastenmielistä. Anna hänelle jotakin, Evelyn, ja lähetä
hänet tiehensä."
Mutta toinen nainen huokasi. "Olento parka. Toivon, että voisin tehdä
jotakin hänen hyväkseen."
Raskaita askeleita kuului samassa ulkona. Sitten majan ovi avautui
selälleen ja Canim astui sisään. Miss Giddings luuli jo loppunsa
tulevan ja huudahti, mutta mrs. Van Wyck katsoi mieheen tyynesti.
"Mitä te tahdotte?" kysyi hän.
"Kuinka voida?" vastasi Canim kohteliaasti ja avomielisesti, samalla
osoittaen Li-Wan'ia. "Olla vaimoni."
Hän aikoi tarttua Li-Wan'iin, mutta tämä torjui hänet takaisin.
"Puhu, Canim! Sano heille, että olen --"
"Pow-Wah-Kaan'in tytär? Ei, mitä he siitä piittaisivat? Parempi on
minun sanoa heille, että sinä olet huono vaimo, joka ryömit miehesi
vuoteesta, unen raskaasti painaessa hänen silmiään."
Uudelleen hän koitti tarttua naiseen, mutta tämä pakeni mrs. Van
Wyck'in luokse, jonka jalkoihin hän heittäytyi, koettaen syleillä hänen
polviaan. Mutta rouva peräytyi muutaman askeleen, antaen silmäyksellä
luvan Canim'ille. Tämä tarttui Li-Wan'in kainaloihin ja nosti hänet
jaloilleen. Li-Wan taisteli epätoivon vimmalla vastaan, ja Canim
huohotti ponnistuksesta väsyneenä, heidän päästyään puoliväliin
lattiaa.
"Päästä minut, Canim", nyyhkytti nainen. Mutta Canim väänsi hänen
rannettansa, kunnes Li-Wan lakkasi vastustamasta. "Pienen metsälinnun
muistot ovat liian voimakkaita, ja saavat ikävyyksiä aikaan", alkoi
hän.
"Minä tiedän! Minä tiedän!" keskeytti nainen. "Minä näen lumessa olevan
miehen, ja niinkuin en koskaan ennen, näen hänen konttaavan. Ja minua,
joka olen pieni lapsi, kantaa hän selässään. Ja tämä on ennen
Pow-Wah-Kaania ja ennen aikaa, jona jouduin pieneen maailman kolkkaan."
"Sinä tiedät sen", vastasi Canim, pakottaen häntä ovellepäin, "mutta
sinä seuraat minua Yukonia alas ja unohdat."
"En ikänäni tule unohtamaan! Niinkauan kuin ihoni on valkoinen, tulen
muistamaan!" Hän tarttui suonenvedontapaisesti ovenpieleen ja katsoi
viimeisen kerran rukoilevasti mrs. Van Wyck'iin.
"Siis tahdon minä opettaa sinut unohtamaan, minä, Canim, Kanootti!"
Hän irroitti puhuessaan Li-Wan'in sormet ovenpielestä ja meni hänen
kanssaan ulos tielle.
Salaisuuksien Haltija.
Kylästä kuului valitusta. Naiset räkättivät keskenään, kimakasti
huutaen. Miehet olivat synkän ja neuvottoman näköisiä, ja koiratkin
kiertelivät epävarmoina pitkin leiriä, valmiina pakenemaan metsään
ensimäisen vaaran uhatessa. Ilma oli täynnä epäluuloa. Kukaan ei ollut
varma naapuristaan, ja jokainen tiesi, että hänen toverinsa olivat yhtä
epävarmoja hänestä. Lapsetkin olivat allapäin ja juhlallisia, ja pikku
Di Ya, joka oli kaikkeen syypää, oli saanut perinpohjaisen selkäsaunan,
ensin äidiltään Hooniah'ilta, sitten Bawn'ilta, isältään, ja nyyhkytti
nyt, maailman murjomana, suuren kumoonkäännetyn kanootin suojassa
rannalla.
Ja päälle päätteeksi oli shamaani Scundoo epäsuosiossa, eikä hänen
tunnettuun noituuteensa voitu vedota ilkityön tekijän selville
saamiseksi. Hän oli kuukausi takaperin luvannut toimittaa suosiollisen
etelätuulen heimolle, jonka piti lähteä _potlatch'iin_ Tonkinissa,
jossa Taku Jim'in piti tuhlata kahdenkymmenen vuoden säästöt; ja kun se
päivä tuli, katso, silloin puhalsikin iljettävä pohjatuuli ja
ensimäisistä kolmesta kanootista, jotka lähtivät matkaan, upottivat
suuret laineet yhden ja murskasivat kaksi kallioihin ja yksi lapsi
hukkui. Hän selitti avanneensa väärän säkin suun -- erehdyksessä. Mutta
kansa ei hänen sanojaan kuunnellut; hänen ovelleen ei enää tuotu
lahjoja, lihaa, kalaa ja turkiksia ja hänen luultiin pysyttäytyvän
sisällä surren ja paastoten ja katkerasti katuen; itse asiassa hän söi
vatsansa täydeltä mainioista varastoistaan, ajatellen rahvaan
epävakaisuutta.
Hooniah'n peitteet olivat kadonneet. Ne olivat erinomaisia peitteitä,
ihmeellisen paksuja ja lämpöisiä, ja hän oli niistä vieläkin ylpeämpi
sentähden, että oli saanut ne niin halvalla. Ty Kwan, joka asui
naapurikylän takana, oli ollut hullu, erotessaan niistä niin helposti.
Mutta Hooniah ei tiennyt, että peitteet olivat olleet sen murhatun
englantilaisen, jonka katoomisen johdosta Yhdysvaltain sotalaiva oli
nuuskinut jonkun aikaa pitkin rannikkoa ja sen höyrypurret savunneet ja
puhkuneet oudoissa lahdelmissa. Ja koska Hooniah ei tietänyt, että Ty
Kwan'in oli luovutettava peitteet, ettei hänen oma kansansa joutuisi
pulaan, jos hallitus niistä nostaisi kysymyksen, ei hänen ylpeyttänsä
oltu loukattu. Ja koska naiset kadehtivat häntä, oli hänen ylpeytensä
rajaton, kunnes se täytti koko kylän ja ulottui pitkin Alaskan
rannikkoa Dutch Harbour'ista St. Mary'yn. Hänen _totem'insa_ [vaakuna,
puumerkki. Suom.] oli tullut kuuluisaksi ja kaikki kalastajat tunsivat
hänen nimensä peitteiden tähden, ja niiden ihmeteltävän paksuuden ja
lämpöisyyden takia. Niiden häviäminen oli merkillinen asia.
"Minä ripustin ne vaan aurinkoon, majan seinämälle", vakuutti Hooniah
tuhannetta kertaa Thlinglet-sisarilleen. "Ripustin ne vaan ja käänsin
sitten selkäni, sillä Di Ya, senkin taikinanvaras ja raakojen jauhojen
syöjä, oli pistänyt päänsä isoon rautapataan ja pudonnut sinne, ja oli
näin jäänyt päälleen pataan, jalat heiluen ilmassa kuin puunoksat
tuulella. Ja minä vedin hänet vain siitä ylös, ja kopautin hänen
päätään oveen pari kertaa, että hän paremmin ymmärtäisi, ja katso,
peitteet olivat poissa."
"Peitteet olivat poissa", kertasivat naiset kauhuissaan kuiskaten.
"Se oli iso vahinko", lisäsi yksi. Ja toinen: "Ei koskaan ole vielä
löytynyt sellaisia peitteitä." "Me valitamme sinun häviötäsi", lisäsi
kolmas. Mutta joka ainoa nainen oli sydämessään mielissään siitä, että
nämä vihattavat, riitaa synnyttävät peitteet olivat poissa.
"Minä ripustin ne vain aurinkoon", alkoi Hooniah tuhatensimäistä
kertaa.
"Niin, niin", sanoi Bawn tuskissaan, "mutta eihän kylässä ollut
tuttavia muista paikoista. Sentähden on selvä, että joku oman heimomme
jäsenistä on luvattomasti anastanut peitteet."
"Kuinka se voisi olla mahdollista?" huusivat naiset harmissaan yhteen
ääneen. "Kuka se voisi olla?"
"Siis on se ollut noituutta", jatkoi Bawn tyhmän näköisenä, mutta
tarkkasi salavihkaa heidän kasvonilmeitään.
"_Noituutta_!" Tämän kankean sanan sanoessaan he alensivat äänensä ja
katselivat pelästyneinä toisiaan.
"Niin", sanoi Hooniah, ja hänen äänensä ilmaisi hänen luonteensa
pahuuden, "ja nyt on lähetetty sana Klok-No-Ton'ille ja väkevät
soutajat. Varmasti on hän täällä iltapäivällä."
Pienet joukkueet hajaantuivat ja kylän valtasi pelko. Kaikista
onnettomuuksista oli noituus kauhein. Ainoastaan shamaanit tulivat
toimeen näkymättömän maailman kanssa, eikä kukaan mies, nainen eikä
lapsi voinut tietää ennenkuin koettelemuksen hetki tuli, oliko hänen
sielunsa pahojen henkien vallassa vai eikö? Ja Klok-No-Ton, joka asui
naapurikylässä, oli kaikista shamaaneista julmin. Ei kukaan löytänyt
niin paljon pahoja henkiä kuin hän, eikä kukaan kiusannut uhrejaan
kamalammin. Kerrankin oli hän löytänyt pahan hengen, joka asui kolmen
kuukauden vanhan lapsen ruumiissa, -- hyvin itsepäisen pahan hengen,
joka ei suostunut lähtemään, ennenkuin lapsi oli maannut ohdakkeilla ja
orjantappuroilla viikon. Sitten heitettiin ruumis mereen, mutta aallot
heittivät sen yhä uudestaan takaisin kiroukseksi kylälle, eikä se
pysynyt poissa, ennenkuin kaksi väkevää miestä soudettiin luodeveden
aikaan merelle ja hukutettiin.
Ja Hooniah oli lähettänyt hakemaan tätä Klok-No-Ton'ia. Parempi olisi
ollut jos Scundoo, heidän oma shamaaninsa, olisi jälleen otettu
armoihin. Sillä hän oli aina ollut parempi tavoiltaan ja tiedetään
hänen karkoittaneen kaksi paholaista miehestä, joka myöhemmin siitti
seitsemän tervettä lasta. Mutta Klok-No-Ton! Kauheat aavistukset
puistattivat kylänväkeä häntä ajatellessaan, ja jokainen tunsi olevansa
syyttävien silmäysten maalina ja katsoi syyttäen tovereitaan --
jokainoa, paitsi Sime, ja Sime oli pilkkaaja, jonka tulisi käymään
hullusti, -- ja sitä käsitystä eivät hänen menestyksensä voineet
muuttaa.
"Hohhoh!" nauroi hän. "Perkeleitä ja Klok-No-Ton, -- jonka pahempaa
perkelettä ei ole koko Thlinket-maassa."
"Sinä mieletön! Hän tulee juuri nytkin tänne noituuksineen ja
taikoineen, niin että kavahda kieltäsi, ettei sinua paha peri ja
päiväsi tässä maassa luetut olisi!"
Niin puhui La-lah, Vehmuksi kutsuttu, ja Sime nauroi halveksivasti.
"Minä olen Sime, joka en pelkää vaaroja, enkä pimeyttä. Minä olen
väkevä mies, niinkuin isäni ennen minua ja minun pääni on selvä. Et
sinä enkä minä ole omin silmin nähnyt näkymättömiä pahoja, asioita..."
"Mutta' Scundoo on", vastasi La-lah. "Ja samaten Klok-No-Ton. Sen me
tiedämme."
"Kuinka sinä sen tiedät, sinä mielettömän poika", jyristi Sime, ja
hänen paksu häränniskansa punastui kiukusta.
"Heidän omista sanoistaan, -- juuri niistä." Sime hymähti
ylenkatseellisesti. "Shamaani on ainoastaan ihminen. Eikö hänkin voi
puhua kierosti, niinkuin sinä ja minäkin? Pyh! Pyh! Ja vieläkin, pyh!
Ja tämä sinun shamaaneillesi ja heidän piruilleen! Ja tämä! ja tämä!"
Ja näpäyttäen sormiaan oikealle ja vasemmalle lähti hän tiehensä halki
katselijajoukon, joka peloissaan ja innokkaasti teki hänelle tietä.
"Hyvä kalamies ja suuri metsästäjä, mutta paha ihminen", sanoi yksi
heistä.
"Ja sentään on onni hänelle myötäinen", tuumi toinen.
"Ole siis paha, niin sinunkin käy hyvin", vastasi Sime olkansa takaa.
"Jos kaikki olisivat pahoja, ei shamaaneja tarvittaisikaan. Pyh! Te
pimeätä pelkäävät lapset!"
Ja Klok-No-Ton'in saapuessa iltapäivällä, nauroi Sime yhtä uhmaavasti
kuin aikaisemminkin; eikä hän voinut olla laskematta leikkiä, kun
shamaani maihin noustessaan kompastui santaan. Klok-No-Ton katsoi
häneen vihaisesti ja meni tervehtimättä väkijoukon läpi Scundoon
majalle.
Klok-No-Ton'in ja Scundoo'n tapaamisesta heimon väki ei saanut tietää
mitään, sillä he pysyivät hyvän matkan päässä ja puhuivat kuiskaten,
sillä aikaa kun salaisuuksien herrat olivat yhdessä.
"Terve, oi Scundoo", jyrähti Klok-No-Ton, epävarmana siitä, kuinka
hänet otettaisiin vastaan.
Hän oli kasvultaan jättiläinen ja näytti tavattomalta pienen Scundoo'n
rinnalla, jonka ääni oli kuin heinäsirkan kaukainen, heikko sirkutus.
"Terve, Klok-No-Ton", vastasi hän. "Sinun tullessasi on päiväkin
kaunis."
"Mutta näyttää kuitenkin siltä kuin..." Klok-No-Ton epäröi.
"Niin, niin", keskeytti pieni shamaani kärsimättömästi, "että minä olen
joutunut pahoille päiville, sillä muuten ei minun tarvitsisi kiittää
sinua siitä, että sinä teet minun työni."
"Minun on mieleni paha, ystävä Scundoo..."
"Ei, minun on mieleni hyvä, Klok-No-Ton"
"Mutta tahdon antaa sinulle puolet siitä, mitä minulle annetaan."
"Ei niin, hyvä Klok-No-Ton", mutisi Scundoo, tehden torjuvan liikkeen
kädellään. "Minä olen sinun orjasi, ja korkein toivoni on voida
osoittaa sinulle ystävyyttä."
"Niinkuin minä..."
"Niinkuin sinä nyt osoitat minulle ystävyyttä."
"Tämä on siis ikävä asia, tämä vaimo Hooniah'n peitejuttu?"
Suuri shamaani teki kysymyksensä toista koitellakseen, ja Scundoo
hymyili kalpeasti, sillä hän oli tottunut lukemaan ihmisten ajatukset,
ja kaikki ihmiset olivat hänestä kovin mitättömiä.
"Sinä olet aina ollut suuri noita", vastasi hän. "Epäilemättä saat sinä
pian selville, kuka pahantekijä on."
"Niin, piankin, kun saan hänet vain silmieni eteen." Klok-No-Ton epäili
taaskin. "Onko muilta paikoilta käynyt vieraita?" kysyi hän.