"Kuolleet ihmiset eivät ole lihavia", päätteli Opee-Kwan. "Sinä olet
voinut hyvin, mutta se on merkillistä. Kenkään ei voi vastustaa
maatuulta ja tulla takaisin vuosien kuluttua."
"Minä olen tullut takasin", vastasi Nam-Bok ainoastaan.
"Ehkä sinä olet varjo sitten, entisen Nam-Bokin katoava varjo. Varjot
tulevat takaisin."
"Minun on nälkä. Varjothan eivät syö."
Mutta Opee-Kwan epäili ja pyyhkäisi hämillään otsaansa. Nam-Bok oli
myöskin hämillään ja katsoessaan ympärilleen, ei hän nähnyt tervetulon
katsetta kalastajaväestön silmissä. Miehet ja naiset kuiskailivat
keskenään. Lapset hiipivät arasti takaisin vanhempiensa luo ja koirat
ryömivät hänen luokseen nuuskien häntä epäluuloisesti, niskakarvat
pystyssä.
"Minä synnytin sinut, Nam-Bok ja imetin sinua, kun sinä olit pieni",
ynisi Bask-Wah-Wan tullen lähemmäksi, "ja oletpa sitten varjo taikka
et, tahdon minä antaa sinulle nyt syömistä."
Nam-Bok aikoi mennä hänen luokseen, mutta kauhistunut ja uhkaava murina
sai hänet pysähtymään. Hän sanoi jotakin vieraalla kielellä, joka
kuulosti samalta kuin 'piru vieköön' ja jatkoi: "Minä en ole mikään
varjo, minä olen ihminen."
"Kuka tuntee salatut asiat", kysyi Opee-Kwan puoliksi itseltään,
puoliksi heimolaisiltaan. "Me olemme olemassa, henkäys vaan, ja meitä
ei enää ole. Jos kerran ihminen voi muuttua varjoksi, niin miksei
varjokin voi muuttua ihmiseksi? Nam-Bok oli olemassa, mutta häntä ei
ole. Sen me tiedämme, mutta me emme tiedä, onko tämä Nam-Bok vai
Nam-Bokin varjo."
Nam-Bok karisti kurkkuansa ja vastasi: "Vanhaan aikaan kauan sitten
sinun isäsi isä, Opee-Kwan, lähti pois ja tuli takaisin vuosien
kuluttua. Eikä kukaan kieltänyt häneltä paikkaa leiritulen ääressä.
Sanotaan..." Hän keskeytti puheensa ja he heristivät korviaan
kuullakseen hänen sanansa. "Sanotaan", toisti hän, tahallisesti
korostaen, "että hänen _klooch'insa_ synnytti kaksi poikaa hänen
takaisintulonsa jälkeen."
"Mutta hän ei ollut missään tekemisissä maatuulen kanssa", vastasi
Opee-Kwan. "Hän lähti maan sydämeen ja onhan luonnollinen asia, että
mies voi vaeltaa kauaksi ja aina kauemmaksi sisämaahan."
"Samaten merellä on asian laita, mutta mitä se tähän kuuluu.
Sanotaan... että isoisäsi kertoi ihmeellisiä asioita näkemistään."
"Niin, hän kertoi ihmeellisiä asioita."
"Minäkin voin kertoa ihmeellisiä asioita", sanoi Nam-Bok houkutellen,
ja kun he epäröivät, jatkoi hän, "ja antaa lahjojakin."
Hän otti bidarkasta huivin, jonka kudonta ja värit olivat ihmeellisen
kauniit ja kietoi sen äitinsä olkapäille. Naiset huokasivat
ihastuneesti yhteen ääneen ja vanha Bask-Wah-Wan hypisteli ja silitteli
kangasta lapsen lailla leperrellen.
"Hänellä on kerrottavaa", mutisi Koogah.
"Ja lahjoja", lisäsi joku naisista.
Opee-Kwan tiesi, että hänen kansansa oli uteliasta, ja sitäpaitsi hän
itse tunsi palavaa halua kuulla näitä ihmeellisiä, ennen kuulemattomia
asioita. "Olemme saaneet paljon kaloja", sanoi hän harkiten, "ja meillä
on paljon öljyä. Tule siis, Nam-Bok, juhlikaamme."
Kaksi miestä nosti bidarkan hartioilleen, vieden sen leirivalkean
viereen. Nam-Bok käveli Opee-Kwan'in rinnalla ja kylän väki seurasi
heitä, lukuunottamatta muutamia naisia, jotka jäivät hetkiseksi huivia
hyväilemään.
Aterian aikana ei paljoa puhuttu, mutta monta uteliasta katsetta
kohdistettiin Bask-Wah-Wanin poikaan. Hän tuli tästä hämilleen -- ei
sen tähden, että hän olisi ollut ujo; itse asiassa oli hylkeenrasvan
haju vienyt häneltä ruokahalun ja hän tahtoi olla ilmaisematta
vastenmielisyyttään.
"Syö, sinun on nälkä", käski Opee-Kwan ja Nam-Bok sulki molemmat
silmänsä ja työnsi kätensä pilaantuneella kalalla täytettyyn astiaan.
"No, no! Älä teeskentele! Tänä vuonna oli runsaasti hylkeitä ja
väkevien miesten on aina nälkä." Bark-Wah-Wan kastoi erikoisen
pahentuneen lohen palasen öljyyn ja ojensi sen hemmoitellen tippuvana
pojalleen.
Koska hänen vatsansa kaikesta päättäen ei ollut niin vahva kuin
entisaikaan, täytti hän tuskaantuneena piippunsa ja veti muutamia
sauhuja. Väki söi maiskutellen edelleen ja odotti. Harvat heistä
tunsivat lähemmin tätä kallisarvoista yrttiä, vaikka silloin tällöin
voitiin kauppoja tehtäessä saada pienempiä määriä ylen huonoa lajia
pohjoisessa olevilta eskimoilta. Koogah, joka istui hänen vieressään,
huomautti, ettei hänellä olisi mitään haikua vastaan, ja kesken
syömistään, huulet paksussa öljyssä, imi hän ambrasta tehtyä suupalaa.
Sitten Nam-Bok piteli vapisevalla kädellä vatsaansa, eikä ottanut
tarjottua piippua takaisin. Koogah voisi pitää piipun, sanoi hän, sillä
hän oli ajatellut jo alusta lahjoittaa sen hänelle. Ja väki nuoli
hyppysiään ja kiitteli hänen anteliaisuuttaan.
Opee-Kwan nousi seisomaan. "Ja nyt, oi Nam-Bok, on juhla-ateria syöty
ja tahtoisimme mielihyvällä kuulla niistä ihmeellisistä asioista joita
olet nähnyt."
Kalastajaväki taputti käsiään ja ryhtyi töihinsä valmiina kuuntelemaan.
Miehet veistelivät keihäitä ja leikkasivat kuvia norsunluuhun, naiset
taas kaapivat ihraa turkishylkeen nahoista ja pehmensivät niitä tai
neuloivat tossuja suonilangalla. Nam-Bok katseli edessään olevaa
näytelmää, mutta siinä ei ollut sitä viehätystä, minkä hänen muistinsa
hänelle oli maalaillut. Kulkijavuosiensa aikana oli hän usein ajatellut
juuri tätä näkyä, mutta nyt kun ajatus oli toteutunut, tunsi hän
pettyneensä. Tämä oli hänestä tyhjää ja laihaa elämää, eikä sitä voinut
verrata siihen, mihinkä hän oli tottunut. Kuitenkin hän avaisi hieman
heidän silmiään ja hänen omat silmänsä loistivat hänen näin
ajatellessaan.
"Veljet", alkoi hän, sellaisen miehen teeskentelevällä
alentuvaisuudella, joka aikoo kertoa tekemistään urotöistä. "Kun lähdin
oli syyssuvi monta suvea sitten ja jotenkin samanlainen sää kuin nytkin
näyttää tulevan. Te muistatte kaikki sen päivän, jona lokit lensivät
matalalla ja kova maatuuli puhalsi, enkä päässyt bidarkallani
vastatuuleen. Minä käärin bidarkan peiton ympärilleni, ettei vesi
pääsisi veneeseen ja koko yön taistelin myrskyn kanssa. Ja aamulla ei
näkynyt mitään maata -- ainoastaan merta -- ja maatuuli puristi minut
syliinsä ja kantoi minua eteenpäin. Kolme tällaista yötä valkeni, enkä
sittenkään nähnyt maata ja maatuuli ei minua päästänyt.
"Ja kun neljäs päivä oli käsissä, olin kuin mielipuoli. En jaksanut
liikuttaa airoani ravinnon puutteessa ja jano pani pääni pyörälle.
Mutta meri ei ollut enään kiukuissaan ja lempeä etelätuuli puhalsi ja
katsoessani taakseni näin näyn, joka pani minut luulemaan tulleeni
hulluksi."
Nam-Bok vaikeni kaivaakseen hampaittensa välistä hiutaleen lohen lihaa,
joka oli sinne tarttunut, ja miehet ja naiset, unohtaen työnsä,
odottivat kurkottaen eteensä.
"Siellä oli kanootti, iso kanootti. Jos kaikki kanootit, mitä
elämässäni olen nähnyt, olisivat yksi kanootti, ei se sittenkään olisi
niin iso."
Kuului epäileviä huudahduksia ja Koogah, jolla oli niin paljon vuosia
takanaan pudisti päätään.
"Jos joka bidarka olisi sannanmurunen", jatkoi Nam-Bok uhmaillen, "ja
jos olisi niin monta bidarkaa, kuin tällä rannalla on sannan murusia,
ei niistä sittenkään tulisi niin suurta kanoottia kuin se, jonka näin
neljännen päivän aamuna. Se oli hyvin iso kanootti ja sitä sanottiin
kuunariksi. Minä näin tämän ihmeellisen vehkeen, tämän ison kuunarin,
tulevan perässäni ja näin siinä miehiä..."
"Odotas, Nam-Bok!" keskeytti Opee-Kwan, "minkälaisia miehiä ne olivat
--? isojako miehiä?"
"Ei, sellaisia kuin sinä ja minä."
"Kulkiko se iso kanootti kovaa vauhtia?"
"Kulki."
"Sen laidat olivat korkeita ja miehet lyhyitä", päätteli Opee-Kwan.
"Ja soutivatko nämä miehet pitkillä airoilla?"
Nam-Bok irvisti. "Ei heillä mitään airoja ollut", sanoi hän.
Kuulijat istuivat suut auki ja tuli pitkä hiljaisuus. Opee-Kwan lainasi
Koogahin piippua ja veti miettiväisesti pari sauhua. Yksi nuoremmista
naisista naurahti hermostuneesti, saaden osakseen kiukkuisia
silmäyksiä.
"Eikö heillä ollut mitään airoja?" kysyi Opee-Kwan hiljaisesti, antaen
piipun takaisin.
"Etelätuuli oli takana", selitti Nam-Bok.
"Mutta tuuli ajaa hitaasti."
"Kuunarilla oli siivet -- tällaiset." Hän piirsi santaan mastot ja
purjeet ja miehet tunkeilivat hänen ympärillään tarkastellen
piirustusta. Tuuli aikalailla, ja selittääkseen asian havainnollisemmin
tarttui hän äitinsä huivin kulmiin levittäen sen purjeeksi.
Bask-Wah-Wan torui ja harasi vastaan, mutta tuuli vei häntä kappaleen
matkaa rantaa pitkin, kunnes hän hengästyneenä kompastui ajopuukasaan.
Miehet äännähtelivät osoittaakseen, että olivat ymmärtäneet, mutta
Koogah heitti äkkiä harmaata päätään taaksepäin.
"Hah, hah!" nauroi hän, "onpa se naurettava kapine, se iso kanootti!
hyvin naurettava kapine! Tuulen leikkikalu. Mihinkä tuuli menee, menee
sekin. Ei kukaan, joka siinä kulkee, voi sanoa, millekä rannalle hän
joutuu, sillä hän kulkee aina tuulen mukana ja tuuli kulkee joka
paikkaan, eikä kukaan tiedä mihinkä."
"Niin se on", myönsi Opee-Kwan totisena, "Myötätuuleen kulkeminen on
helppoa, mutta vastatuuleen täytyy ankarasti ponnistella, mutta koska
heillä ei ollut airoja, eivät nämä ison kanootin miehet tehneet työtä
ollenkaan."
"Heidän ei tarvinnut tehdä työtä", huudahti Nam-Bok vihaisesti.
"Kuunari kulki myöskin vastatuuleen."
"Ja minkä sinä sanoit kuljettavan -- kuu-kuu-kuunaria?" kysyi Koogah,
kommeltuen outoon sanaan.
"Tuulen", oli kärsimätön vastaus.
"Siis tuuli kuljetti kuu-kuu-kuunaria vastatuuleen."
Vanha Koogah katsahti merkitsevästi Opee-Kwaniin ja jatkoi naurun
yltyessä hänen ympärillään: "Tuuli puhaltaa etelästä ja puhaltaa
kuunaria etelään. Tuuli puhaltaa tuulta vastaan. Tuuli puhaltaa yhteen
suuntaan ja yhtaikaa toiseen suuntaan. Se on hyvin yksinkertaista. Me
ymmärrämme, Nam-Bok. Me ymmärrämme erinomaisesti."
"Sinä olet typerä."
"Totuus tulee sinun huuliltasi", vastasi Koogah sävyisästi. "Minun
ymmärrykseni oli heikko ja asia oli yksinkertainen."
Mutta Nam-Bokin kasvot olivat synkät ja hän sanoi nopeasti sanoja,
joita he eivät olleet koskaan ennen kuulleet. He alkoivat uudestaan
veistää luita, ja kaapia nahkoja, mutta hän sulki tiiviisti huulensa
kielen eteen, jota ei uskottu.
"Tuo kuu-kuu-kuunari", kysyi Koogah yhtä tyynenä. "Oliko se tehty
yhdestä suuresta puusta?"
"Se oli tehty monesta puusta", tiuskasi Nam-Bok lyhyeen. "Se oli hyvin
iso."
Hän vaipui jälleen juroon hiljaisuuteen ja Opee-Kwan nyökkäsi
Koogah'ille, joka kummastellen pudisti päätään ja mutisi: "Se on hyvin
ihmeellistä."
"Tämä ei ole mitään", sanoi Nam-Bok välinpitämättömästi; "mutta
näkisitte höyrylaivan. Niinkuin hiekkajyvänen on verrattuna bidarkaan
ja bidarka verrattuna kuunariin, on kuunari verrattuna höyrylaivaan.
Sitä paitsi on höyrylaiva tehty raudasta, se on kokonaan raudasta."
"Ei, ei! Nam-Bok", huudahti päällikkö, "kuinka se voi olla mahdollista?
Rauta menee aina pohjaan. Katsokaas esimerkiksi, minä sain
vaihtokaupassa toisen kylän päämieheltä rautaisen veitsen ja eilen
luiskahti rautaveitsi kädestäni ja painui mereen. Kaikella on lakinsa,
ei ole mitään lakien ulkopuolella olevaa. Sen me tiedämme. Ja
sitäpaitsi me tiedämme, että samanlaatuisilla esineillä on sama laki ja
että kaikella raudalla on sama laki. Siis peruuta sanasi, Nam-Bok, että
me voisimme sinua vielä kunnioittaa."
"Niin se on", sanoi Nam-Bok itsepäisesti. "Höyrylaiva on kokonaan
raudasta eikä uppoa."
"Ei, se ei ole mahdollista."
"Minä näin sen omin silmin."
"Ei se ole luonnon mukaista."
"Mutta sano minulle Nam-Bok", keskeytti Koogah joka pelkäsi, että jutut
loppuisivat, "sano minulle kuinka nuo miehet löytävät tiensä merellä,
kun ei näy maata, jonka mukaan ohjattaisiin?"
"Aurinko näyttää tien."
"Mutta kuinka?"
"Keskipäivän aikaan ottaa kuunarin päämies esineen, jonka lävitse hänen
silmänsä katselee aurinkoa, ja sitten hän pakoittaa auringon kiipeämään
taivaalta alas maanäärelle."
"Ne ovat pahoja taikoja!" huudahti Opee-Kwan, kummastellen sellaista
jumalattomuutta. Miehet nostivat kauhistuneina kätensä ilmaan ja naiset
huokailivat. "Ne ovat pahoja taikoja. Ei ole hyvä johtaa harhaan suurta
aurinkoa, joka karkoittaa yön ja antaa meille hylkeet, lohen ja
lämpöiset ilmat."
"Mitä sitten, jos ne ovatkin pahoja taikoja?" kysyi Nam-Bok
uhkaavasti. "Olen minäkin katsellut tuon esineen lävitse aurinkoon ja
pakottanut sen kiipeämään taivaalta alas."
Ne, jotka olivat lähinnä, vetäytyivät äkkiä kauemmaksi hänestä ja yksi
naisista peitti lapsen kasvot, joka oli hänen rinnoillaan, ettei
Nam-Bokin katse sattuisi siihen.
"Mutta neljännen päivän aamuna, oi Nam-Bok", sanoi Koogah, "neljännen
päivän aamuna, kun kuunari tuli perässäsi?"
"Minulla oli vähän voimia jäljellä, enkä voinut soutaa tieheni. Siispä
minut otettiin laivaan ja kurkkuuni kaadettiin vettä ja minulle
annettiin hyvää ruokaa. Kahdesti, veljeni, olette te nähneet valkoisen
miehen, ja nämä miehet olivat kaikki valkoisia ja heitä oli niin monta,
kuin minulla on sormia ja varpaita. Ja kun minä huomasin, että he
olivat hyvin ystävällisiä, tulin rohkeammaksi ja päätin itsekseni
painaa mieleeni kaikki mitä näin. Ja he opettivat minut tekemään mitä
hekin tekivät, ja antoivat minulle hyvää ruokaa ja makuupaikan. Ja
päivän toisensa jälkeen kuljimme merellä ja joka päivä päämies otti
auringon taivaalta ja pani sen sanomaan, missä me olimme. Ja kun aallot
olivat hyvällä päällä, pyydystimme hylkeitä ja minä ihmettelin kovin,
sillä he heittivät aina pois lihan ja rasvan ja pitivät ainoastaan
nahan."
Opee-Kwanin suu värähteli kiivaasti ja hänen piti juuri ruveta
moittimaan tällaista tuhlausta, kun Koogah potkaisemalla sai hänet
vaikenemaan.
"Pitkän ajan päästä, kun aurinko oli kadonnut ja ilmaan oli tullut
purevaa pakkasta, käänsi päämies kuunarin keulan etelään. Päivän
toisensa jälkeen kuljimme kohti etelää ja itää, emmekä koskaan nähneet
maata ja olimme likellä sitä kylää, josta miehet olivat kotoisin -- --"
"Kuinka he tiesivät, että he olivat likellä?" kysyi Opee-Kwan, joka ei
enää voinut hillitä itseänsä. "Eihän maata ollut näkyvissä."
Nam-Bok katsoi häneen vihaisesti. "Enkö minä sanonut, että päämies
pakoitti auringon alas taivaalta?"
Koogah sovitteli ja Nam-Bok jatkoi.
"Niinkuin sanoin, ollessamme likellä sitä kylää puhkesi kova myrsky ja
yöllä olimme avuttomia, emmekä tienneet missä olimme -- --"
"Juurihan sanoit, että päämies tiesi -- --"
"Rauhoitu Opee-Kwan! Sinä olet typerä, etkä ymmärrä. Niinkuin sanoin
olimme yöllä avuttomina, kun myrskyn pauhinassa kuulin yht'äkkiä
aaltojen hyrskeen rantaa vasten. Ja sitten purjehdimme kovalla
ryskeellä päin rantaa ja minä jouduin veteen uimaan. Rannikko oli
kallioista ja monen peninkulman matkalla ei ollut kuin kappale
hietarantaa, ja siinä kaivoin käteni santaan, siten vetäen itseni
kuohuista. Toiset miehet olivat varmaankin murskaantuneet kallioihin,
sillä kukaan heistä, päämiestä lukuunottamatta, ei tullut maihin ja
hänetkin tunsin vain sormessaan olevasta sormuksesta.
"Kun päivä koitti, eikä kuunarista näkynyt jälkeäkään, käänsin kasvoni
sisämaahan päin ja lähdin vaeltamaan saadakseni ruokaa ja nähdäkseni
ihmiskasvoja. Ja tullessani erääseen taloon vietiin minut sisään ja
annettiin ruokaa, sillä minä olin oppinut heidän kielensä ja valkoiset
miehet ovat aina ystävällisiä. Ja se talo oli isompi kuin kaikki meidän
rakentamamme talot ja meidän isäimme ennen meitä rakentamat talot
yhteensä."
"Se oli mahdottoman suuri talo", sanoi Koogah, peittäen epäilyksensä
ihmettelevään äänensävyyn.
"Sellaisen talon tekemiseen tarvittiin paljon puita", lisäsi Opee-Kwan
ottaen opiksi.
"Se ei ole mitään." Nam-Bok kohautti halveksivasti olkapäitään.
"Niinkuin meidän talomme sen rinnalla, oli se talo niihin verrattuna
joita myöhemmin olin näkevä."
"Eivätkä ne miehet ole isoja?"
"Ei, sellaisia kun te ja minä", vastasi Nam-Bok. "Minä olin leikannut
itselleni kepin, jotta minun olisi kevyempi kävellä, ja muistaessani,
että minun tuli kertoa kaikki teille, veljeni, vedin keppiin viivan
merkitsemään jokaista siinä talossa asuvaa henkilöä. Minä olin siellä
monta päivää, tehden työtä, josta he minulle antoivat rahaa; -- Sitä te
ette tunne, mutta se on erinomaisen hyvää olemassa.
"Ja eräänä päivänä lähdin siitä paikasta kauemmaksi sisämaahan. Ja
kulkiessani kohtasin paljon ihmisiä ja minä leikkasin pienempiä
merkkejä keppiin, että kaikki siihen mahtuisivat. Sitten näin
ihmeellisen asian. Maassa edessäni oli käsivarteni vahvuinen rautatanko
ja pitkän askeleen päässä siitä oli toinen rautatanko -- --"
"Silloin sinusta tuli rikas", selitti Opee-Kwan, "sillä rauta on
arvokkaampaa kuin mikään muu maailmassa. Siitä olisi saanut monta
veistä."
"Ei, ei se ollut minun."
"Se oli löydettyä ja löydetty tavara on laillista omaisuutta."
"Eipä niinkään. Valkoiset miehet olivat asettaneet ne siihen. Ja
sitäpaitsi olivat nämä kanget niin pitkiä, ettei yksikään mies olisi
voinut kuljettaa niitä pois -- niin pitkiä että minä en voinut niiden
loppua nähdä."
"Nam-Bok, siinä oli paljon rautaa", varoitti Opee-Kwan.
"Niin, se oli vaikeata uskoa, vaikka sen omin silmin näin, mutta enhän
voinut kieltää silmieni todistusta. Ja katsellessani kuulin..." Hän
kääntyi äkkiä päällikköön päin. "Opee-Kwan, sinä olet kuullut
merileijonan vihoissaan karjuvan. Kuvittele mielessäsi, että löytyisi
yhtä monta merileijonaa, kuin meressä on aaltoja ja kuvittele, että
kaikki nämä merileijonat olisivat yksi merileijona ja tämä yksi
merileijona ärjyisi. Niin ärjyi kuulemani vehje."
Kalastajaväestö huudahteli suureen ääneen ja Opee-Kwan kuunteli suu
ammollaan.
"Ja kaukaa näin hirviön, joka oli niin suuri kuin tuhannen valaskalaa.
Sillä oli yksi silmä ja se sylki sauhua ja ähki suureen ääneen. Minä
pelkäsin ja juoksin vapisevin jaloin tietä pitkin, joka oli kankien
välissä. Mutta se tuli tuulen nopeudella, tuo hirviö, ja minä hyppäsin
rautakangen yli, tuntien sen kuuman hengityksen kasvoissani..."
Opee-Kwan sai taas vihdoinkin sanan suustaan. "Ja -- ja sitten, oi
Nam-Bok?"
"Sitten se kulki vierestäni pitkin kankia, eikä tehnyt minulle mitään,
ja kun jalkani taas kannattivat minua, oli se jo hävinnyt näkyvistä. Ja
se on hyvin tavallinen ilmestys siinä maassa. Eivät naiset eivätkä
lapsetkaan pelkää sitä. Miehet teettävät niillä hirviöillä työtä."
"Niinkuin me teetämme koirillamme?" kysyi Koogah epäluuloinen välke
silmissään.
"Niin, aivan niinkuin me teetämme koirillamme."
"Ja kuinka he kasvattavat noita -- vehkeitä?" kysyi Opee-Kwan.
"Eivät he kasvata niitä ollenkaan. Miehet tekevät ne osavasti raudasta
ja ruokkivat niitä kivillä ja antavat niiden juoda vettä. Kivestä tulee
tulta ja vedestä höyryä ja veden höyry on niiden sieramien hengitys
ja -- --."
"No, no! oi Nam-Bok", keskeytti Opee-Kwan. "Kerro meille muista
ihmeistä. Me kyllästymme tähän, jota emme ymmärrä."
"Ettekö te ymmärrä?", kysyi Nam-Bok epätoivoissaan.
"Ei, me emme ymmärrä", valittivat miehet ja naiset. "Me emme voi
ymmärtää."
Nam-Bok ajatteli monimutkaista leikkuukonetta ja koneita, joissa näki
elävien ihmisten kuvia ja niitäkin koneita, joista kuului ihmisten
ääniä, ja hän tiesi ettei hänen kansansa koskaan ymmärtäisi näitä.
"Uskallanko minä sanoa, että kuljin tällä rautahirviöllä halki maan?"
kysyi hän katkeralla äänellä.
Opee-Kwan levitti kätensä näyttäen avoimesti epäuskonsa. "Puhu pois,
mitä hyvänsä. Me kuuntelemme."
"Siis kuljin rautaisella hirviöllä ja tästä annoin rahaa --"
"Sinä sanoit, että sitä ruokittiin kivillä."
"Ja samaten, sinä tyhmyri, sanoin minä, että raha oli jotakin, josta te
ette mitään tiedä. Niinkuin sanoin, kuljin hirviöllä halki maan ja
monen kylän kautta, kunnes tulin suolaisen merenlahden rannalla olevaan
suureen kylään. Ja talojen katot ulottuivat taivaan tähtiin ja pilvet
ympäröivät niitä ja jokapaikassa oli paljon sauhua. Ja tämän kylän
pauhina oli kuin meren pauhina myrskyssä ja ihmisiä oli niin paljon,
että minä heitin pois keppini, enkä enää muistanut siinä olevia
viiruja."
"Jos olisit tehnyt pieniä viiruja", nuhteli Koogah, "olisit voinut
kertoa meille..."
Nam-Bok kääntyi kiukkuisena häneen. "Jos minä olisin tehnyt pieniä
viiruja! Kuule Koogah, sinä luunveistäjä! Jos olisin tehnyt pieniä
viiruja ei sittenkään siihen keppiin, eikä kahteenkymmeneen keppiin
olisi ne viirut mahtuneet -- ei, ei edes kaikkiin ajopuihin tämän ja
naapurikylän välillä. Ja jos teitä kaikkia, naisia ja lapsiakin, olisi
kaksikymmentä kertaa niin monta ja jokaisella teistä olisi
kaksikymmentä kättä ja jokaisessa kädessä olisi keppi ja veitsi, niin
kuitenkaan ei jokaista ihmistä kohti, jonka näin, voisi viirua veistää,
sillä niin monta heitä oli ja niin nopeasti he tulivat ja menivät."
"Koko maailmassa ei voi olla niin monta ihmistä", väitti Opee-Kwan,
joka oli aivan huumaantunut ja jonka järkeen ei mahtunut niin suurta
lukua.
"Mitä sinä tiedät koko maailmasta ja kuinka lavea se on?" kysyi
Nam-Bok.
"Mutta yhdellä paikalla ei voi olla niin paljon ihmisiä."
"Mikä sinä olet sanomaan, mitä voi olla tai ei voi olla?"
"Sehän on selväkin asia, että yhdessä paikassa ei voi olla niin paljon
ihmisiä. Heidän kanoottinsa täyttäisivät meren, kunnes siinä ei olisi
yhtään tilaa. Ja he tyhjentäisivät joka päivä meren, mutta kuitenkaan
eivät he kaikki saisi tarpeeksi kaloja syödäkseen."
"Siltä se voi näyttää", lopetti Nam-Bok, "mutta niin oli kuitenkin
asian laita. Ja näin sen omin silmin ja heitin keppini pois." Hän
haukotteli ja nousi seisomaan. "Olen soutanut pitkän matkan. Päivä on
ollut pitkä ja minä olen väsynyt. Nyt tahdon nukkua ja huomenna
juttelemme enemmän näkemistäni asioista."
Bask-Wah-Wan, joka liikkasi arasti edellä, ylpeänä, mutta kuitenkin
peläten ihmeteltävää poikaansa, vei hänet igloohonsa ja peitti hänet
rasvaisiin pahanhajuisiin nahkoihin. Mutta miehet jäivät nuotion ääreen
pitämään kokousta, jossa paljon kuiskailtiin ja kiisteltiin matalalla
äänellä.
Meni tunti ja toinenkin ja Nam-Bok nukkui ja keskustelua jatkettiin.
Ilta-aurinko painui luoteeseen ja kello yksitoista oli se melkein
pohjoisessa. Silloin päällikkö ja luunveistäjä erosivat
neuvottelukunnasta ja herättivät Nam-Bokin. Hän katseli silmiään
räpytellen heitä kasvoihin ja käänsi kylkeään nukkuakseen uudelleen.
Opee-Kwan kävi häntä käsivarteen ja ravisti hänet ystävällisesti mutta
päättävästi hereille.
"Tule, Nam-Bok, nouse ylös!" komensi hän. "On aika."
"Onko teillä uusi juhla?" huudahti Nam-Bok. "Ei, ei minun ole nälkä.
Menkää te syömään ja antakaa minun nukkua."
"Sinun on aika lähteä!" jyrisi Koogah.
Mutta Opee-Kwan puhui lauhkeammin. "Sinä olit minun bidarka toverini,
kun me olimme poikia", sanoi hän. "Yhdessä pyydystimme hylkeitä ja
koimme lohia padoista. Ja sinä pelastit minun elämäni, Nam-Bok, kun
meri minut peitti ja olin vajoamaisillani mustiin kalliokuiluihin.
Yhdessä näimme nälkää ja kärsimme vilua ja yhdessä ryömimme nahkapeiton
alle ja makasimme toisiimme painautuneina. Tämän takia ja sen
ystävyyden takia, jota kohtaasi tunsin, surettaa minua, että olet
tullut takaisin niin tavattomana valehtelijana. Me emme voi ymmärtää ja
meidän päätämme pyörryttää kaikki kertomasi asiat. Se ei ole hyvä ja
paljon on puhuttu neuvottelukunnassa. Me lähetämme sinut pois, jotta
päämme pysyisivät selvinä ja vahvoina, eivätkä menisi järjettömyyksiesi
takia sekaisin."
"Ne asiat mistä olet puhunut ovat varjoja", jatkoi Koogah puolestaan.
"Varjojen maailmasta olet sinä puheesi tuonut ja varjojen maailmaan
sinun tulee viedä ne takaisin. Sinun bidarkasi on valmiina ja
heimolaiset odottavat. He eivät nuku ennenkuin olet lähtenyt."
Nam-Bok oli hämmästynyt, mutta kuunteli päällikön puhetta.
"Jos sinä olet Nam-Bok", sanoi Opee-Kwan, "olet sinä kauhea ja
ihmeellinen valehtelija. Jos sinä olet Nam-Bokin varjo, niin puhuit
sinä varjoista, joista elävien ihmisten ei ole hyvä mitään tietää. Sitä
isoa kylää, mistä puhuit, pidämme me varjojen kylänä. Siellä liitelevät
kuolleitten sielut, sillä kuolleita on paljon ja eläviä vähän. Kuolleet
eivät tule takaisin. Kuolleet eivät koskaan ole tulleet takasin --
paitsi sinua, ihmeellisine juttuinesi. Ei ole koskaan vielä tapahtunut,
että kuolleet ovat tulleet takaisin ja jos me sen sallisimme, kohtaisi
meitä vakavat vastoinkäymiset."
Nam-Bok tunsi hyvin kansansa ja tiesi, että neuvottelukokouksen päätös
oli horjumaton. Hän antoi siis taluttaa itsensä veden partaalle, jossa
hänet sovitettiin bidarkaansa ja hänelle annettiin airo käteen. Parvi
villihanhia lensi eteläänpäin ja mainingit murtuivat pehmeästi ja
kumeasti santaan. Hämärä peitti maan ja meren, ja pohjoisessa hehkui
aurinko epäselvänä veripunaisessa sumussa. Lokit lensivät alhaalla.
Maatuuli puhalsi purevasti ja kylmästi ja kasaantuvat mustat pilvet
ennustivat rajuilmaa.
"Merestä sinä tulit", messusi Opee-Kwan ennustajan äänellä, "ja mereen
takaisin on sinun mentävä. Niin on tasapaino palautettu ja lakia
noudatettu."
Bask-Wah-Wan liikkasi alas vaahdon rajaan ja huusi: "Siunaan sinua
Nam-Bok, ettäs minua muistit."
Mutta Koogah työnsi Nam-Bokin ulos rannasta, kiskaisi huivin
Bask-Wah-Wanin hartioilta ja heitti sen bidarkaan.
"Pitkinä öinä on kylmä", valitteli vanha vaimo, "ja pakkanen puree
vanhoja luita."
"Tuo kappale on varjo", vastasi luunveistäjä, "eivätkä varjot voi sinua
lämmittää."
Nam-Bok nousi seisomaan saadakseen äänensä kuuluville. "Oi
Bask-Wah-Wan, äiti, jokas minut synnytit!" huusi hän. "Kuule poikasi
Nam-Bokin sanoja. Hänen bidarkassaan on tilaa kahdelle ja hän tahtoisi,
että sinä tulisit hänen kanssaan. Sillä hänen tiensä johtaa sinne,
missä on kaloja ja öljyä yllin kyllin. Sinne ei pakkanen tule ja elämä
on helppoa ja rautaiset vehkeet tekevät ihmisten työn. Tahdotko tulla,
oi Bask-Wah-Wan."
Vanha vaimo epäröi hetken, bidarkan nopeasti loitotessa, sitten hän
korotti äänensä värisevästi valittaen. "Minä olen vanha, Nam-Bok, ja
pian minun on lähdettävä alas varjojen joukkoon. Mutta minua ei haluta
joutua sinne ennen aikojani. Minä olen vanha, Nam-Bok, ja minä
pelkään."
Valojuova välähti yli tummuneen meren ja kietoi veneen ja miehen
kullanpunaiseen sädekehään. Sitten kalastajaväki vaikeni, ja kuului
ainoastaan maatuulen humina ja matalalla lentävien lokkien kirkuna.
Keesh, Keesh'in poika.
"Siis tahdon antaa kuusi peitettä, lämpöistä ja kaksinkertaista; kuusi
viilaa, pitkää ja kovaa; kuusi Hudson Bay-veistä, terävää ja pitkää;
kaksi kanoottia, Mogum'in tekoa, joka on taitava tekijä; kymmenen
koiraa, leveäharteista ja väkevää; ja kolme pyssyä, -- yhden on
liipasin rikki, mutta se on hyvä pyssy ja epäilemättä korjattavissa."
Keesh vaikeni ja silmäili tarkkaavien kasvojen piiriä. Oli Ison
Kalanpyynnin aika ja hän oli pyytämässä Gnob'ilta tämän tytärtä
Su-su'a. Paikka oli Yukon'in varrella oleva St. George Mission, ja
heimot olivat kokoontuneet satojen penikulmien alalta. Pohjoisesta,
etelästä, idästä ja lännestä olivat ne tulleet, Tozikakat'ista ja
kaukaisesta Tana-naw'stakin.
"Ja sitäpaitsi, oi Gnob, olet sinä Tana-naw'ein päämies; ja minä,
Keesh, Keesh'in poika, olen Thlunglet-heitnon päämies. Siksi, koska
minun siemeneni sikiää sinun tyttäresi kohdussa, vallitkoon myöskin
ystävyys heimojen kesken, suuri ystävyys, ja Tana-naw ja Thlunglet
olkoot valaveljeksiä tulevina aikoina. Mitä minä sanoin tekeväni, sen
teenkin. Ja mitä teet sinä, Gnob, asiaa auttaaksesi?"
Gnob nyökkäsi vakavasti. Hänen kyhmyinen ja vanhuudenryppyinen naamansa
peitti täydelleen sielun, joka sen takana oli. Hänen pienet silmänsä
paloivat kuin tuliset kekäleet hänen kimeästi kirkuessaan: "Mutta eihän
tämä ole kaikki."
"Mitä sitten vielä?" kysyi Keesh. "Enkö minä ole tarjonnut sinulle
täyttä hintaa? Onko kestään Tana-naw-tytöstä koskaan maksettu niin
paljon? Sano siinä tapauksessa hänen nimensä!"
Piirissä naurahdeltiin ääneen ja Keesh ymmärsi, että nämä ihmiset
pilkkasivat häntä.
"Ei niin, Keesh hyvä, et sinä ymmärrä?" Gnob teki anteeksipyytävän
kädenliikkeen. "Hinta on kohtuullinen. Hinta on hyväkin. Enkä myöskään
välitä rikkinäisestä liipasimesta. Mutta ei siinä kaikki. Kuinkahan on
miehen laita?"
"Niin, -- miehen laita?" ilkkui joukko.
"Sanotaan", piipitti Gnob kimeästi, "sanotaan, että Keesh ei kulje
isäinsä teitä. Sanotaan, että hän on vaeltanut pimeydessä, palvellen
vieraita jumalia ja että hänestä on tullut pelkuri."
Keesh'in muoto synkistyi. "Se on valhe", huusi hän. "Keesh ei pelkää
yhtäkään ihmistä."
"Sanotaan", inisi Gnob edelleen, "että hän on suostunut valkoisen
miehen puheisiin siinä Suuressa Talossa ja että hän kumartaa valkoisen
miehen jumalaa ja sitäpaitsi, että valkoisen miehen jumalaa ei veri
miellytä."
Keesh painoi silmänsä maahan ja puristi kätensä intohimoisesti
nyrkkiin. Raakalaisjoukko nauroi härnäävästi ja shamaani, heimon
ylipappi ja noita, kuiskutteli Gnob'in korvaan.
Shamaani meni valopiirin äärillä istuvien hahmojen joukkoon ja toi
sieltä esiin hintelän nuorukaisen, jonka hän työnsi Keesh'in eteen,
samalla antaen Keesh'in käteen veitsen.
Gnob kumartui eteenpäin. "Keesh! Oi Keesh! Uskallatko sinä tappaa
ihmisen? Katso! Tämä on Kitz-noo, orja. Iske! Oi Keesh, iske
käsivartesi täydellä voimalla!"
Poika vapisi, odottaen iskua. Keesh katsoi häneen, hänen mieleensä
muistui Mr. Brown'in korkeampi moraali ja hän näki silmäinsä edessä Mr.
Brown'in kummallisen, palavan helvetin loimuavat liekit. Veitsi putosi
maahan ja poika huokasi, lähtien huojuvin jaloin valopiirin taka.
Gnob'in jaloissa makasi susikoira, joka paljasti hohtavat hampaansa,
hyökätäkseen pojan kimppuun. Mutta shamaani potkaisi petoa ja siitä
Gnob sai uuden ajatuksen.
"Entäs, oi Keesh, mitä sinä tekisit, jos sinulle tehtäisi näin?" Gnob
tarjosi puhuessaan lohenpalasta Valkohampaalle, ja kun eläimen piti
tarttua palaseen, löi hän sitä kipeästi kepillä kuonoon. "Ja sitten
Keesh, tekisitkö senjälkeen noin?" -- Valkohammas ryömi vatsallaan
takaisin, heiluttaen Gnobllle häntäänsä.
"Kuulkaa!" Madwan'in käsivarteen nojaten oli Gnob noussut seisaalleen.
"Minä olen hyvin vanha ja juuri sen takia, että olen vanha, kerron
sinulle asioita. Sinun isäsi, Keesh, oli mahtava mies. Hän ihaili
jousenjänteen soinnahdusta taistelussa ja omin silmin olen nähnyt hänen
heittävän keihäänsä niin, että se lävisti miehen ruumiin. Mutta sinä
olet toisenlainen. Siitä pitäen kun jätit Korpin, palvellaksesi Sutta,
olet sinä peljännyt verta ja opettanut kansasikin sitä pelkäämään. Se
ei ole hyvä. Katsos, kun minä olin Kitz-noo'n kokoinen poika, ei koko
maassa ollut ainoatakaan valkoista miestä, mutta he tulivat,
yksitellen, nämä valkoiset miehet ja nyt heitä on paljon. Ja he ovat
levotonta sukua, jotka eivät koskaan malta levätä kylläisinä nuotion
ääressä, antaen huomispäivän pitää huolta omasta ruo'astansa. Näyttää
siltä, kuin heitä painaisi kirous, joka heidän on karkoitettava työllä
ja raadannalla."
Keesh hämmästyi. Hän muisti hämärästi Mr. Brown'in kertoneen jostakin
Adamista ennen vanhaan, ja Mr. Brown oli siis puhunut totta.
"Niin ottavat nämä valkoiset miehet kaiken mitä näkevät ja käyvät
kaikki paikat ja katselevat kaikkea. Ja yhä uusia tulee heidän
jäljissään ja ellei mitään tehdä, valloittavat he kaiken maan, ja
Korpin heimoille ei jää mitään sijaa. Sentähden on paras, että
taistelemme heitä vastaan, kunnes heistä ei ole yhtään jäljellä.
Silloin meillä on käsissämme tiet ja maat, ja ehkä lapsemme ja lastemme
lapset kukoistavat ja tulevat lihaviksi. On syttyvä uusi sota, kun Susi
ja Korppi ryhtyvät taisteluun, mutta Keesh ei taistele, eikä anna
väkensäkään taistella. Siksi ei ole hyvä, että hän ottaisi tyttäreni
luokseen. Minä olen puhunut, minä, Gnob, Tana-naw'n päämies."
"Mutta valkoiset miehet ovat hyviä ja suuria", vastasi Keesh.
"Valkoiset miehet ovat opettaneet meille paljon. Valkoiset miehet ovat
antaneet meille peitteitä ja veitsiä ja pyssyjä sellaisia, joita emme
me koskaan ole tehneet, emmekä taitaisikaan tehdä. Minä muistan kuinka
me elimme ennen heidän tuloaan. En ollut silloin vielä syntynyt, mutta
olen sen isältäni kuullut. Kun kävimme metsällä, täytyi meidän hiipiä
niin likelle hirveä, että keihäämme siihen kannatti. Nyt käytämme
valkoisen miehen kivääriä, joka kantaa kauemmaksi kuin pienen lapsen
parkuna kuuluu. Me söimme kalaa ja lihaa ja marjoja -- ei ollut mitään
muuta syötävää -- ja me söimme ilman suolaa. Kuinka moni teistä tahtoisi
jälleen syödä kalaa ja lihaa ilman suolaa?"
Tämä puhe olisi vaikuttanut, ellei Madwan olisi hypähtänyt pystyyn,
ennenkuin oli tullut hiljaisuus.
"Ensin kysymys sinulle, Keesh. Valkoinen mies Isossa Talossa sanoo
sinulle, että on väärin tappaa. Mutta emmekö me tiedä, että valkoiset
miehet tappavat? Olemmeko me unohtaneet Koyokuk'in suurta taistelua,
taikka Nuklukyeto'n taistelua, jossa kolme valkoista miestä tappoi
kaksikymmentä Tozikaka miestä? Luuletko sinä, että me emme enää
muistaisi niitä kolmea Tana naw'n miestä, jotka valkoinen mies
Macklewrath tappoi? Sano minulle, oi Keesb, miksi shamaani Brown
opettaa sinulle, että on väärin tapella, kun kaikki hänen veljensä
kerran tappelevat?"
"Ei, ei siihen kaivata vastausta", inisi Gnob, Keesh'in selvitellessä
näennäisiä vastakohtia. "Asia on vallan yksinkertainen. Hyvä Mies Brown
tahtoisi pidellä Korppia, hänen veljiensä kyniessä siltä höyhenet." Hän
korotti ääntään. "Mutta niin kauan kuin yksikään Tana-naw jaksaa iskun
antaa, tahi tyttö synnyttää poikalapsen, ei Korppia kynitä."
Gnob kääntyi nuotion takana istuvan tumman, nuoren miehen puoleen. "Ja
mitä sanot sinä, Makamuk, joka olet Su-Su'n veli?"
Makamuk nousi seisomaan. Hänen naamassaan oleva pitkä arpi piti hänen
huultaan alinomaisessa irvistyksessä, joka ei sopinut yhteen silmien
hurjan loisteen kanssa. "Tänään", alkoi hän poiketen tahallaan
aiheesta, "kuljin kauppamies Macklewrath'in majan ohitse. Ja ovessa
näin lapsen, joka nauroi auringonpaisteessa. Ja lapsi katsoi minuun
kauppamies Macklewrath'in silmillä ja peljästyi. Äiti juoksi sen luokse
ja lohdutteli sitä. Äiti oli Ziska, Thlunglet-nainen."
Hänen äänensä hukkui raivoisaan ulvontaan, mutta hän sai sen
vaikenemaan kääntymällä mahtavalla eleellä Keesh'iin päin ja hän nosti
kätensä, uhkaavasti osoittaen sormellaan:
"Vai niin, te Thlunglet'in miehet? Te annatte pois naisenne ja tulette
sitten Tana-naw'laisilta pyytämään uusia? Mutta me tarvitsemme itse
naisemme, Keesh, sillä meidän on siitettävä miehiä, paljon miehiä, sen
päivän varalle, jona Korppi taistelee Sutta vastaan."
Hyväksymismyrskyn läpi tunki Gnobin kimakka ääni: "Entäs sinä,
Nossabok, joka olet hänen rakkain veljensä?"
Nuori mies oli notkea ja sorjavartaloinen. Hänellä oli tyyppinsä
voimakas kotkamainen nenä ja korkea otsa, ja jonkin hermovian takia hän
silloin tällöin räpäytti toista silmäänsä omituisen miettiväisesti.
Nytkin, hänen noustessaan, painui hänen toinen silmänluomensa
hetkiseksi alas. Mutta sille ei naurettu niinkuin tavallisesti.
Jokainen naama oli totinen. "Minäkin kuljin kauppamies Macklewrath'in
majan ohi", alkoi hän pehmeällä tyttömäisellä äänellä, joka oli hyvin
nuorekas ja muistutti hänen sisarensa ääntä. "Ja minä näin indianeja,
joiden hiki valui silmiin ja joiden polvet vapisivat väsymyksestä, --
minä näin indianien ähkivän kaataessaan tukkeja aitan rakennukselle,
jonka Macklewrath aikoo teettää. Ja omin silmin näin heidän hakkaavan
puita, että shamaani Brown'in Iso Talo pysyisi lämpöisenä pitkien öiden
pakkasilla. Tämä on naisten työtä. Koskaan ei Tana-naw tekisi
sellaista. Me olemme miesten veriveljiä, emmekä naisten, ja
Thlunglet-miehet ovat naisia."
Syntyi syvä hiljaisuus ja kaikkien silmät kääntyivät Keesh'iin. Tämä
katseli tarkasti ja kylmästi ympärilleen, katsoen jokaista
täysikasvuista miestä suoraan silmiin. "Vai niin", sanoi hän tyynesti.
Ja toisti, "vai niin." Sitten hän sen enempää sanomatta kääntyi ja
poistui pimeyteen.
Konttaavien pikkulasten ja takkuisten susikoirien lomitse kulki hän
ison leirin läpi sen ulkolaitaan, jossa hän tapasi naisen, joka
nuotiotulen ääressä teki työtä. Köynnöskasvien juurista revityistä
kaistaleista punoi hän siimoja kalastusta varten. Hetkisen katseli mies
hiljaa, kuinka tytön taitavat kädet selvittelivät sotkeuntuneita
kuorensyitä. Kaunis oli hän katsella työhönsä kumartuneena,
vahvarakenteinen, korkeapovinen ja lanteilta leveä, äidiksi luotu. Ja
loimuava valkea kultasi hänen vaskenväriset kasvonsa, hänen tukkansa
oli sinisen musta ja hänen silmänsä kuin musta meripihka.
"Oi, Su-Su", sanoi hän lopulta, "sinä olet menneinä aikoina minua
ystävällisesti silmäillyt ja myöskin päivinä, jotka vielä ovat nuoria."
"Minä silmäilin sinua ystävällisesti siksi, että olit Thlunglet'in
päällikkö", vastasi tyttö nopeasti, "ja senkin tähden, että olit iso ja
väkevä."
"Niin --"
"Mutta se tapahtui vanhana kalastusaikana", kiiruhti hän lisäämään,
"ennenkuin shamaani Brown tuli opettaakseen sinulle pahoja asioita ja
ennenkuin hän johti jalkasi oudoille teille."
"Mutta minä tahtoisin sanoa sinulle --"
Tyttö nosti kätensä liikkeellä, joka muistutti hänen isäänsä. "Ei, minä
tiedän jo mitä sinä aijot sanoa, oi Keesh, ja tahdon nyt siihen
vastata. On säädetty, että veden kalat ja metsän pedot synnyttävät
jälkeläisiä, kukin lajinsa mukaan. Ja se on oikein. Sama on naisten
laita. Heidän tulee jatkaa lajiansa ja tyttö, impenäkin ollessaan
aavistaa lastensynnytyksen tuskat ja kivun rinnoissaan ja tuntee pienet
kätöset kaulansa ympärillä. Ja kun tämä tunne on voimakas, hakee
jokainen tyttö salasilmäyksin itselleen miestä, joka kelpaisi hänen
lastensa isäksi. Näin tunsin, kun katsoin sinuun ja huomasin, että sinä
olit iso ja väkevä, metsämies ja petojen ja miesten voittaja, joka
voisi hankkia ruokaa silloin kun minun tulisi syödä kahden puolesta,
joka voisi suojella minua vaaroilta avuttomuuteni lähetessä. Mutta tämä
oli ennen sitä päivää, jona shamaani Brown tuli maahan opettaakseen
sinua --"
"Mutta, se ei ole oikein, Su-Su. Sen minä tiedän varmasti --"
"Ei ole oikein tappaa. Minä tiedän mitä sinä tahdot sanoa. Siitä siis
lapsesi mielesi mukaan, siitä sellaisia, jotka eivät tapa; mutta älä
vaadi että Tana-naw't sen tekisivät. Sillä sanotaan ajan tulevan,
jolloin Korppi ja Susi taistelevat keskenään. Siitä en tiedä, sillä se
on miesten asia, mutta tiedän, että minun on sitä aikaa varten
synnytettävä miehiä."
"Su-Su", keskeytti Keesh, "sinun täytyy minua kuulla --"
"_Mies_ löisi minua kepillä ja pakottaisi minut kuulemaan", vastasi hän
halveksien. "Mutta sinä -- -- kas tässä!" Hän antoi tukun kuituja miehen
käteen. "Minä en voi sinulle antaa itseäni, mutta nämä kyllä. Sinun
käsiisi ne sopivat parhaiten. Se on naisten työtä. -- Ala siis."
Mies heitti ne luotaan ja hänen verensä kiehui vihaisesti vaskenvärisen
ihon alla.
"Ja vielä vähän", jatkoi nainen. "Löytyy vanha tapa, jonka sekä sinun
että minun isäni tunsivat. Jos mies kaatuu taistelussa, viedään hänen
päänahkansa voiton merkiksi. Hyvä on. Mutta sinun, joka olet Korpin
jättänyt, on tehtävä enemmän. Sinun tulee tuoda minulle, ei päänahkoja
vaan pääkalloja, kaksi pääkalloa, ja tuotuasi ne, en anna sinulle
kuituja, vaan koristellun vyön tuppineen ja pitkän venäläisen veitsen.
Silloin silmäilen sinua taas ystävällisesti, ja silloin on kaikki taas
hyvin."
"Vai niin", sanoi mies tyynesti. "Vai niin." Sitten hän kääntyi ja
poistui valon piiristä.
"Ei, oi Keesh." huusi tyttö hänen jälkeensä. "Ei kahta päätä, vaan
vähintäin kolme!"
Mutta Keesh oli uudelle uskolleen kuuliainen, eli vanhurskaasti ja
vaati heimonsa kansan tottelemaan pastori Jackson Brownin käskyjä. Koko
kalastusaikana hän ei välittänyt Tana-naw'sta eikä huolinut heidän
pilkastaan, eikä eri heimojen naisten nauruista. Kalastuksen jälkeen
lähti Gnob ja hänen kansansa, mukanaan suuret varastot sekä auringossa
kuivattua että savustettua lohta, metsästämään Tana-naw heimon
sydänmaille. Keesh näki heidän lähtevän, mutta kävi siitä huolimatta
Lähetyksen jumalanpalveluksissa, joissa hän säännöllisesti rukoili ja
johti laulua syvällä bassoäänellään.
Pastori Jackson Brown nautti tästä syvästä bassoäänestä ja katsoen
hänen eteviin ominaisuuksiinsa, piti hän Keeshiä etevimpänä
oppilaanaan. Siihen ei Macklewrath luottanut. Hän ei uskonut pakanoiden
kääntymisen pysyväisyyteen, eikä peitellyt mielipidettään. Mutta Mr
Brown oli tavallansa suuripiirteinen mies, ja hän todisti eräänä
pitkänä syysiltana kauppamiehelle kaiken tämän niin vakuuttavasti, että
kauppamies, jonka oli täytynyt luopua näkökohdasta toisensa jälkeen
tuskaantuneena sanoi lopulta: "Piru vieköön, Brown, käännyn itsekin,
jos Keesh pitää sekoittamattomana värinsä kaksi vuotta!" Mr. Brown ei
koskaan päästänyt tilaisuutta käsistään, siis löi hän vetoa
yksinkertaisesti lyömällä kättä, ja tämän jälkeen oli Keeshin
käyttäytymisen ratkaistavissa, mihinkä Macklewrathin sielu lopulta
joutuisi.
Mutta eräänä päivänä kun talven tullen lumi oli niin tarpeeksi kattanut
maan että päästiin kulkemaan, kuultiin uutisia. Tana naw-mies tuli St.
George Missioniin ostamaan ampumavaroja ja kertoi, että Su-Su oli
luonut silmänsä Nee-Koo'hon joka oli mainio, nuori metsästäjä ja oli
hänestä vanhan Gnobin nuotiolla tarjonnut suurenmoisen hinnan. Jotenkin
samaan aikaan tapasi pastori Jackson Brown Keesh'in joelle vievällä
metsätiellä. Keeshin parhaat koirat olivat valjastettuina hänen rekensä
eteen, johonka hän oli sitonut parhaimman lumikenkäparinsa.
"Mihinkä olet matkalla, oi Keesh? Metsästämäänkö?" kysyi Mr Brown
indianien tapaan.
Keesh katsoi häntä minuutin verran kiinteästi silmiin, sitten hän käski
koiransa liikkeelle. Sen jälkeen sanoi hän miettiväisesti katsoen
lähetyssaarnaajaan: "En! Suoraa päätä helvettiin."
* * * * *
Aukeamalla oli kolme yksinäistä, matalaa telttaa, jotka ikäänkuin
tahtoivat kaivautua lumen sisään, synkkää yksinäisyyttä pakoon. Tusinan
askeleen päässä oli jylhä metsä. Ylläkään ei nähnyt taivaan puhdasta
sineä, ainoastaan muodottoman, sumuisen lumitäytteisen pilvistön. Ei
tuulta, ei ääntä, ei mitään muuta kuin lunta ja hiljaisuus. Ei myöskään
leirin vilkasta elämää, sillä metsämiehet olivat yllättäneet
peuralauman sivultapäin ja saalis oli ollut suuri. Nyt oli paastoamisen
jälkeen vietetty suuret juhlat, ja sentähden makasivatkin kaikki
syvässä unessa peurannahkaisten kattojensa alla, vaikka olikin
keskipäivä.
Erään teltan ulkopuolella palavan tulen ääressä oli viisi paria
lumikenkiä ja nuotion vieressä istui Su-Su. Hänen päänsä, tukkansa ja
kaulansa olivat oravannahkaisen kaavun peitossa, mutta paljain
käsin piteli hän näppärästi neulaa ja suonilankaa, valmistellen
purppuranpunaisella vaatteella vuoratun nahkavyön viimeisiä koristeita.
Jossakin, jonkin teltan takana, haukahti koira terävästi. Kerran tytön
isä äännähteli unissaan hänen takanaan olevassa teltassa. "Pahoja
unia", hymyili hän itsekseen. "Hän vanhenee jo ja viimenen liha-annos
oli liian suuri."
Hän kiinnitti viimeisen helmen, solmisi langan ja kohensi tulta.
Katsottuaan kauan tuleen, nosti hän päätään ja kuunteli lumen
narskumista mokkasiineihin puettujen jalkojen alla. Keesh seisoi hänen
vieressään hiukan etukumarassa taakan tähden, jota hän kantoi
selässään. Se oli peitetty pehmeäksi parkittuun hirven nahkaan ja Keesh
heitti sen huolimattomasti lumeen ja istuutui. He katsoivat kauan
toisiaan puhumatta sanaakaan.
"Pitkä matka, oi Keesh", sanoi tyttö viimein, "pitkä matka on S:t.
Georg Missionista Yukonin varrella, tänne."
"Niin on", vastasi hän hajamielisesti, silmät tiukasti tähdättyinä
vyöhön, jonka suuruuden hän pani merkille. "Mutta missä on veitsi?"
kysyi hän.
"Tässä." Su-Su otti sen esiin parkastaan ja välähytteli sen
paljastettua terää tulen loimussa. "Se on hyvä veitsi."
"Anna se minulle!" komensi Keesh.
"En, Keesh", nauroi hän. "Ehkä et sinä ole syntynyt kantamaan sitä."
"Anna se minulle", toisti mies muuttamatta ääntään. "Olen siihen
syntynyt."
Mutta tytön silmät, jotka olivat kiemailevasti tähdättyinä
hirvennahkaan hänen takanaan, huomasivat sen alla olevan lumen
vähitellen punertuvan. "Onko se verta, Keesh?" kysyi hän.
"On, se on verta. Mutta anna minulle tuo vyö ja pitkä venäläinen
puukko."
Tyttö tunsi äkkiä pelkoa, mutta häntä vavistutti, kun mies raa'asti
riuhtaisi häneltä vyön, mutta tämä raakuus vavistutti häntä
miellyttävästi. Hän katsoi mieheen hellästi ja tunsi kaipausta
rinnassaan ja pienet lapsenkädet kaulansa ympärillä.
"Tämä on tehty pienemmälle miehelle", huomautti mies yrmeästi, vetäen
sisäänpäin suolivyötään ja kiinnittäen soljen ensimäiseen läpeen.
Su-Su hymyili, ja hänen silmänsä tulivat vielä hellemmiksi. Taas tunsi
hän nuo pehmoiset kätöset kaulansa ympärillä. Mies oli kaunis katsella,
vyö tosin oli pieni, tehty pienemmälle miehelle, mutta mitä siitä?
Voihan hän tehdä uusia vöitä.
"Mutta veri?" kysyi hän uuden kasvavan toivon elähdyttämänä. "Veri,
Keesh? Onko se... onko ne... päitä?"
"Ovat."
"Ne ovat varmaan ihan tuoreita, sillä muuten olisi veri jäätynyt."
"Niin, nyt ei ole kylmä ja ne ovat tuoreita, aivan tuoreita."
"Oi Keesh!" Hänen kasvonsa olivat lämpöiset ja kirkkaat. "Ja ne ovat
minulle?"
"Niin, sinulle."
Hän tarttui hirvennahan kulmaan, repäisi sen auki ja päät vierivät
tytön eteen.
"Kolme", kuiskasi Keesh hurjasti, "ei, vähintäin neljä."
Mutta Su-Su istui jäykistyneenä. Siinä ne nyt olivat, --
pehmeäpiirteinen Nee-Koo, Gnob'in vanha kyhmyinen naama, Mahamuk, joka
irvisti hänelle halkinaisella huulellaan, ja vihdoin Nossabok
tyttömäisine poskineen ja toinen silmäluomi vanhaan tapaan omituisen
miettiväisesti roikuksissa. Siinä ne makasivat tulenloimun valaistessa
niitä ja leikkiessä niiden kanssa ja jokaisesta päästä levisi punainen
piiri lumeen.
Tulen sulattama lumi painui Gnobin pään alta ja se vieri kuin olisi se
ollut elävä olento, pysähtyen tytön jalkojen juureen. Mutta hän ei
liikahtanutkaan. Keesh istui myöskin liikkumatta, hän ei räpäyttänyt
silmiään, katsoi vaan taukoamatta tyttöön.
Metsässä pudotti honka liian raskaan lumitaakkansa ja jymähdys kaikui
kumeana solassa, mutta kumpikaan ei liikahtanut. Lyhyt päivä oli äkkiä
mennyt mailleen ja pimeys peitti leirin, kun Valkohammas juoksi
nuotiolle. Se pysähtyi tunnustellakseen maaperää, mutta kun sitä ei
ajettu pois, tuli se likemmäksi. Se käänsi äkkiä kuononsa sivullepäin,
sen sieramet värisivät ja niskakarvat nousivat pystyyn; sitten se
seurasi vainuaan suoraan isäntänsä pään luokse. Ensin se haisteli sitä
varovasti ja nuoli sen otsaa punaisella roikkuvalla kielellään. Sitten
se äkkiä istui, nosti kuononsa kohti ensimäistä himmeätä tähteä ja
päästi pitkän sudenulvonnan.
Tämä herätti Su-Sun'in. Hän katsoi Keesh'iin, joka oli paljastanut
venäläisen veitsen ja katseli häntä tarkkaavaisesti. Miehen kasvot
olivat lujat ja järkähtämättömät ja hän luki niistä tuomionsa. Hän
heitti yltään parkansa pääkappaleen, paljasti kaulansa ja nousi
seisomaan. Hän seisoi hiljaa, pitkällä katseella katsellen ympärilleen
lumettunutta metsää, himmeitä tähtiä, leiriä, lumessa olevia lumikenkiä
-- viimeisellä, koko elämää käsittävällä katseella. Kevyt tuulahdus
puhalsi hänen tukkansa sivullepäin ja hengenvedon ajaksi käänsi hän
päänsä tuulta vasten.
Hän ajatteli lapsiaan, jotka eivät koskaan syntyisi, meni sitten
Keesh'in luo ja sanoi: "Minä olen valmis."
Kaunis Li-Wan.
"Aurinko laskee, Canim, ja päivän kuumuus on ohitse!"
Näin huusi Li-Wan miehelle, jonka pää oli oravannahkaisen vällyn
peitossa, mutta hän huusi matalalla äänellä, ikäänkuin olisi hänen
vaikea valita. Toisella puolella oli velvollisuus herättää hänet ja
toisella pelko nähdä hänet hereillä. Sillä hän pelkäsi isoa miestään,
joka ei muistuttanut keitään niistä miehistä, joita hän oli tuntenut.
Hirvenpaisti kärisi levottomasti ja hän siirsi paistinpannun hiilloksen
sivuun. Samalla hän piti tarkalla kahta Hudsonbay-koiraa, jotka kuola
tippuen punaisista kielistään, seurasivat hänen jokaista liikettään. Ne
olivat isoja, pörröisiä retkaleita, jotka olivat ryömineet nuotin
viereen, tuulen alle, siten ohuessa savussa ollen, ollakseen rauhassa
tuhansittain parveilevilta hyttysiltä. Li-Wanin katsoessa alas
jyrkännettä, jonka juurella Klondyken paisuneet vedet vyöryivät
vuorien lomitse, ryömi yksi koirista vatsallaan kuin käärme esiin ja
taitavalla, kissamaisella käpäläniskulla repäisi se palasen kuumaa
lihaa pannusta maahan. Mutta Li-Wan oli pitänyt tätä silmällä ja se
hypähti takasinpäin muristen ja koettaen purra, kun hän löi sitä
kuonoon tulikekäleellä.
"Ehei, Olo", nauroi hän ja otti lihan maasta, päästämättä koiraa
silmistään. "Sinun on aina nälkä, ja sen takia sinun kuonosi johtaa
sinut loppumattomiin ikävyyksiin."
Mutta Olon toveri liittyi siihen ja yhdessä uhmasivat ne naista. Niiden
niskakarvat nousivat kiukkuisesti pystyyn ja ne nostivat ohkoisia
huuliansa pahaa-ennustaviin ryppyihin, paljastaen kamalat ja uhkaavat
torahampaansa. Niiden kuono rypistyi ja värisi ja ne murisivat kuin
sudet, ja koko niiden suvun viha ja pahuus yllytti niitä käymään naisen
kimppuun, vetääkseen hänet nurin.
"Ja sinäkin, Bash, joka olet yhtä villi kuin isäntäsi, etkä tahdo elää
sovussa sen käden kanssa joka sinua ruokkii! Tämä riita ei kuulu
sinuun, niin että tästä saat! ja tästä!"
Näin huutaessaan ahdisti hän niitä kekäleellä, mutta ne välttivät
iskut, eivätkä väistyneet. Ne erosivat toisistaan ja lähestyivät häntä
ryömimällä ja muristen eripuolilta. Li-Wan oli tapellut vallasta
susikoirien kanssa aina siitä asti kun hän tepasteli nahkakimppujen
joukossa teltassa, ja hän tiesi että ratkaiseva hetki oli käsissä. Bash
oli pysähtynyt lihakset jännitettyinä ja valmiina hyppäämään; Olo ryömi
vielä eteenpäin, sopivalle välimatkalle päästäkseen.
Li-Wan tarttui kahteen kekäleeseen pidellen niitä hiiltyneistä päistä
ja katsoi eläimiä silmiin. Toinen pysyi poissa, mutta Bash ryntäsi päin
ja hän otti sen ilmassa vastaan palavalla aseellaan. Kuului
tuskanulvontaa ja tuntui väkevää palaneen lihan ja karvojen katkua, kun
se kiereskeli liassa ja nainen pisti hehkuvan halon sen suuhun. Purren
hurjasti ympärilleen heittäytyi se sivullepäin ettei hän siihen
ulottuisi ja lähti kauhusta suunniltaan pakoon. Olo oli toiselta
puolelta perääntynyt, kun Li-Wan huomautti sille paremmuudestaan
heittämällä sitä halolla, joka sattui sen kylkiluihin. Sitten pari
vetäytyi kekälesateessa pois ja leirin ulkolaidassa ne nuolivat
haavojaan, murisivat ja vinkuivat.
Li-Wan puhalsi tuhan pois lihasta ja istuutui uudestaan. Hänen
sydämensä ei sykkinyt yhtään kiivaammin ja asia olikin jo vanha, sillä
tällainen kuului elämän menoon. Canim ei ollut liikahtanutkaan
temmellyksen aikana, ainoastaan kuorsannut.
"Tule Canim!" huusi hän, "päivän kuumuus on mennyt ja tie odottaa
jalkojamme."
Oravannahkavällyt liikahtivat ja ruskea käsivarsi heitti ne syrjään.
Mies räpäytti silmiänsä ja sulki ne taas.
Hänen kantamuksensa on painava, ajatteli nainen, ja hän on väsynyt
aamupäivän työstä.
Hyttynen pisti häntä niskaan ja hän hieroi peittämättömään paikkaan
märkää savea, jota hän otti saapuvilla olevasta möhkäleestä. Koko aamun
kiivetessään vuoria ylös, kokonaisten hyttyspilvien heitä ympäröidessä,
olivat mies ja nainen hieroneet itseensä tuota sitkeää savea, joka
auringossa kuivattuaan peitti heidän kasvonsa naamiolla. Näitä
naamioita, jotka kasvojen lihaksien liikkeestä olivat toisin paikoin
halkeilleet, täytyi yhtämittaa paikkailla, niin että savikerros oli
eripaksuista ja merkillisen näköistä.
Li-Wan ravisteli Canimia varovasti, mutta itsepintaisesti, kunnes hän
heräsi ja nousi istumaan. Ensimäiseksi katsoi hän aurinkoa ja saatuaan
tältä taivaankellolta tiedon, laahusti hän valkean viereen ja rupesi
ahneesti syömään. Hän oli kookas indiani, runsaasti kuuden jalan
mittainen, leveärintainen ja vahvalihaksinen ja hänen silmänsä olivat
eloisammat ja todistivat suurempia henkisiä lahjoja kuin hänen
rodullaan ylipäänsä oli. Tahdonlujuutta osottavat syvät juovat uursivat
hänen kasvojaan, jotka ilmaisivat alkuperäistä vakavuutta, lujaa tahtoa
ja synnynnäistä kesyttymättömyyttä, joka ei luopunut aikeistaan ja
kohdatessaan vastusta voi yltyä tylyyn julmuuteen.
"Huomenna, Li-Wan, juhlitaan." Hän imi ytimen luusta, jonka hän sitten
heitti koirille. "Me teemme pannukakkuja, paistamme ne sianrasvassa ja
siroitamme sokeria päälle, jotta ne tulevat maukkaammiksi."
"Pannukakkuja?" kysyi nainen kummallisesti pureskellen sanaa.
"Niin", vastasi Canim ylimielisesti. "Ja minä opetan sinulle uusia
keittotapoja. Siitä, mistä juuri puhuin, sinä et tiedä mitään, etkä
monesta muustakaan asiasta. Sinä olet asunut koko elinikäsi pienessä
maailman kolkassa, etkä tiedä mitään. Mutta minä --" Hän röyhisti
rintaansa ja katsoi naiseen itsetietoisesti, -- "Minä olen suuri
matkamies ja olen käynyt jokapaikassa valkoihoistenkin luona, ja minä
tunnen heidän tapansa ja monen kansan tavat. Minä en ole puu, joka on
tuomittu aina olemaan samassa paikassa, ja joka ei tiedä mitä viereisen
kukkulan takana on; sillä minä olen Canim, Kanootti, joka olen luotu
kulkemaan sinne ja tänne ja matkaamaan poikki ja halki ja ristiin ja
rastiin maailmaa."
Nainen painoi päänsä nöyrästi alas. "Se on totta. Minä olen syönyt
kalaa ja lihaa ja marjoja koko elämäni ijän ja asunut pienessä maailman
kolkassa, enkä ole uneksinutkaan siitä, että maailma on näin avara,
kunnes sinä varastit minut kansani joukosta ja minä olen keittänyt
sinulle ruokaa ja kantanut tavaroitasi loppumattomilla matkoilla." Hän
katsoi äkkiä mieheen. "Sano minulle, Canim, eikö tämä matka koskaan
lopu?"
"Ei", vastasi hän, "minun matkani on niinkuin maailma; se ei lopu
koskaan. Minun matkani on maailma, ja siitä asti kuin jalkani minua
kannattivat olen minä matkustanut ja tulen matkustamaan kunnes kuolen.
Isäni ja äitini ovat ehkä kuolleet, mutta siitä on kauvan kun heidät
näin, enkä pidä väliäkään. Minun heimoni on sinun heimosi kaltainen. Se
pysyy yhdessä kohdin -- kaukana täältä -- mutta minä en välitä
heimostani, sillä minä olen Canim, Kanootti."
"Ja täytyykö minun, joka olen väsynyt, kulkea kanssasi kunnes kuolen?"
"Sinä, Li-Wan, olet minun vaimoni ja vaimon tulee kulkea miehensä
tietä, mihinkä ikänä se viekin. Niin on laki. Ja ellei laki näin
olisikaan, olisi se kuitenkin Canimin laki, sillä hän säätää lait
itselleen ja omaisilleen." Nainen painoi taas alas päänsä, sillä hän ei
tuntenut muuta lakia kuin että mies oli vaimonsa hallitsia.
"Älä kiiruhda", sanoi Canim kun nainen alkoi koota niukkoja
leirivarustuksia kantamukseksi. "Aurinko polttaa vielä ja tiemme
viettää alaspäin ja tie on hyvää."
Hän lopetti tottelevasti työn ja istuutui jälleen.
Canim katseli häntä ajatuksissaan. "Sinä et istu kykkysilläsi, niinkuin
muut naiset", huomautti hän.
"En", vastasi Li-Wan. "Se on aina ollut minulle vaikeata. Se väsyttää
minua enkä voi siinä asemassa levätä."
"Ja miksi eivät jalkateräsi ole suoraan eteenpäin?"
"En tiedä, tiedän ainoastaan että ne ovat erilaiset kuin muiden
naisten."
Miehen silmät välähtivät tyytyväisesti, mutta muuten hän ei
liikahtanut.
"Sinun tukkasi on musta niinkuin muidenkin naisten, mutta oletko
koskaan huomannut että se on pehmeä ja hienoinen, pehmeämpi ja hienompi
kuin muiden naisten tukka?"
"Minä olen sen huomannut", vastasi hän lyhyesti, sillä hän ei pitänyt
siitä, että hänen naisellisia heikkouksiaan tällä kylmällä tavalla
eriteltiin.
"Siitä on nyt vuosi, kun vein sinut kansasi keskuudesta", jatkoi hän,
"ja sinä olet melkein yhtä arka ja pelkäät minua melkein yhtä paljon
kuin ensi kertaa katsellessani sinua. Mistä tämä johtuu?"
Li-Wan pudisti päätään. "Minä pelkään sinua, Canim, sinä olet niin iso
ja ihmeellinen. Ja jo ennenkuin sinä minut näit, pelkäsin kaikkia
nuoria miehiä. En tiedä... en voi sanoa... mutta näytti siltä joka
tapauksessa, etten olisi heitä varten, niinkuin..."
"No", kehotti mies häntä, kärsimättömänä, hänen vitkastelustaan.
"Niinkuin he eivät olisi olleet minun rotuani."
"Eivät sinun rotuasi?" kysyi hän hitaasti. "Mikä on siis sinun rotusi?"
"En tiedä, minä..." Hän pudisti päätään hämmentyneen näköisenä. "En voi
sanoin kuvata mitä tunsin. Tunsin itseni vieraaksi. En ollut
samanlainen kuin toiset tytöt, jotka viekkaasti lähentelivät nuoria
miehiä. Minä en voinut sillä lailla välittää nuorista miehistä. Minusta
se olisi ollut suuri vääryys ja paha teko."
"Mikä on ensimäinen asia, jonka muistat?" kysyi Canim, siirtyen äkkiä
aiheesta.
"Pow-Wah-Kaan, äitini."
"Etkö mitään ennen Pow-Wah-Kaan'ia?"
"En mitään."
Mutta Canim, vangiten hänen katseensa omallaan, tutkiskeli hänen
sisintä sieluaan ja näki sen vavahtavan.
"Ajattele, ja ajattele tarkasti Li-Wan", käski hän uhkaavasti.
Li-Wan änkytti ja hänen katseensa oli surullinen ja rukoileva, mutta
miehen tahto voitti hänet ja pakoitti hänen huuliltaan vastahakoiset
sanat.
"Mutta ne olivat ainoastaan unia, Canim, pahoja lapsuuden unia,
olemattomien olojen varjoja, sellaisia näkyjä, joita auringonpaisteessa
lepäävät koirat ynisten näkevät."
"Kerro minulle", käski mies, "asioista, jotka tapahtuivat ennen
Pow-Wah-Kaania, äitiäsi."
"Ne ovat unohtuneita muistoja", vastusti nainen. "Lapsena näin
liereilläni unta, silmät kohti päivän valoa ja kertoessani niistä
ihmeellisistä asioista, joita näin, naurettiin minulle ja toiset lapset
pelästyivät ja pakenivat minua. Ja puhuessani Pow-Wah-Kaan'ille
näyistäni, torui hän minua, sanoen niiden olevan pahoja asioita ja hän
löi minua. Minä luulen, että se oli sairautta, samallaista kun
kaatuvatauti, joka tulee vanhoihin ihmisiin; ja aikaa myöten paranin,
enkä enään nähnyt unia. Ja nyt... en muista." -- Hän siveli
hämmentyneenä otsaansa -- "ovat ne täällä jossain, mutta minä en löydä
niitä, ainoastaan..."
"Ainoastaan", toisti Canim, pitäen kiinni hänestä.
"Ainoastaan yhden asian. Mutta sinä tulet nauramaan sen typeryyttä,
sillä se on niin epätodellinen."
"En, Li-Wan. Unet ovat unia. Ne voivat olla muistoja, toisten elämiemme
elämäin ajoilta. Minä olin kerran hirvi. Varmasti luulen, että kerran
olin hirvi, päättäen sen siitä, mitä unissani olen nähnyt ja kuullut."
Vaikka hän koitti peittää sitä, valtasi hänet kasvava levottomuus,
mutta Li-Wan, joka haki sanoja, selittääkseen näkyjänsä, ei sitä
huomannut.
"Minä näen puiden keskellä lumeen sotketun aukeaman", alkoi hän, "ja
poikki lumen miehen jäljet, joka on vaivaloisesti nelinkontin laahannut
itseään eteenpäin. Ja minä näin vielä lumessa olevan miehen ja tuntuu
kuin olisin katsellessani hyvin lähellä häntä. Hän ei ole oikeiden
miesten kaltainen, sillä hänellä on hiuksia kasvoissaan, paljon hiuksia
ja hiukset hänen kasvoissaan ja päässään ovat keltaiset kuin kärpän
suvikarva. Hänen silmänsä ovat kiinni, mutta avautuvat ja tirkistelevät
hakevasti ympärilleen. Ne ovat siniset kuin taivas ja katsovat minun
silmiini, eivätkä enään hae. Ja hänen kätensä liikkuu hitaasti,
ikäänkuin heikkouttaan..."
"Siis", kuiskasi Canim käheästi. "Sinä tunnet --?"
"En, en!" huudahti nainen. "En tunne mitään. Sanoinko 'tunnen'? En sitä
tarkoittanut. En voinut sitä tarkoittaa. Minä näen ja ainoastaan näen
ja kaikki mitä näen on -- lumessa makaavan miehen, jolla on silmät kuin
taivas ja hiukset kuin kärpän karva, olen nähnyt sen monta kertaa ja
aina se on samaa -- lumessa makaava mies --"
"Ja näetkö sinä itsesi?" kysyi mies, kumartuen eteenpäin ja katsoen
häntä kiinteästi silmiin. "Etkö sinä koskaan näe itseäsi ja lumessa
makaavaa miestä?"
"Miksi minä itseni näkisin? Enkö minä ole oleva olento?"
Miehen lihakset laukesivat ja voitonriemuinen tyytyväisyys loisti hänen
silmistään, jotka hän käänsi poispäin, ettei nainen sitä huomaisi.
"Minä kerron sinulle jotain, Li-Wan", sanoi hän päättäväisesti; "sinä
olit pikkuinen lintu jossakin edellisessä elämässä, pieni metsälintu
nähdessäsi nämä tapahtumat, ja sinä muistelet niitä vielä. Ei se ole
ihmeellistä. Minä olin aikoinani hirvi, ja minun isoisästäni tuli
kuoltuaan karhu -- niin sanoi minulle shamaani ja shamaani ei voi
valehdella. Näin kuljemme me jumalten teillä elämästä elämään ja yksin
jumalat tietävät ja ymmärtävät sen. Unet ja unten varjot muuttuvat
muistoiksi, siinä kaikki, ja auringonpaisteessa vingahteleva koira
epäilemättä näkee ja muistaa ennen elämiänsä tapahtumia. Bash tuossa on
ennen ollut soturi. Uskon varmasti, että se on ollut ennen soturi."
Canim heitti elukalle luun ja nousi seisomaan. "Tule, lähtekäämme nyt.
Aurinko lämmittää kyllä vielä, mutta tämän viileämmäksi ilma ei muutu."
"Ja ne valkoiset ihmiset, minkä näköisiä ne ovat", uskalsi Li-Wan
kysyä.
"Samanlaisia kuin sinä ja minä", vastasi Canim, "heidän ihonsa
ainoastaan on vaaleampi. Ennenkuin päivä on mennyt mailleen olet heidän
joukossaan."
Canim kiinnitti makuupeittonsa sadanviidenkymmenen naulan
kantamukseensa, siveli kasvoihinsa märkää savea ja istahti lepäämään
kunnes Li-Wan saisi koirien kuormat kuntoon. Olo painautui maahan,
nähdessään kalikan naisen kädessä, ja antoi vastustelematta sitoa
selkäänsä yli neljäkymmentä naulaa painavan taakan. Mutta Bash oli
ärtyinen ja levoton, eikä voinut olla murisematta ja vinkumatta, kun se
pakoitettiin ottamaan taakka selkäänsä. Se nosti niskakarvojansa ja
paljasti hampaansa kun Li-Wan kiristi hihnoja, ja näytti koko
pahansuovan luonteensa, hyökätessään naisen sivulle ja taaksepäin. Ja
Canim naureskeli ja sanoi: "Enkö minä sanonut, että se kerran on ollut
suuri soturi?"
"Näistä nahkoista saamme hyvän hinnan", huomautti hän korjaten
päähihnaansa ja nosti kantamuksen maasta. "Hyvän hinnan. Valkoiset
miehet maksavat paljon tällaisesta tavarasta, sillä heillä ei ole aikaa
metsästää ja ovat pakkaselle alttiita. Pian me juhlimme Li-Wan,
niinkuin et ole kaikkien ennen elettyjen elämäisi aikana juhlinut."
Nainen mutisi hyväksyvästi ja kiitollisena herransa
suvaitsevaisuudesta, pujottautui vetohihnoihin ja kumartui eteenpäin,
päästäkseen vauhtiin.
"Ensi kerralla syntyissäni tahtoisin syntyä valkoiseksi mieheksi",
lisäsi Canim, kääntyen tielle, joka johti alempana olevaan
vuorensolaan.
Koirat seurasivat miehen kintereillä ja Li-Wan muodosti jälkijoukon.
Mutta hänen ajatuksensa olivat kaukana, kaukana idässä olevien
jäävuorten takana, pienessä maailmankolkassa, jossa hän oli
lapsuusaikansa elänyt. Hän muisti, että häntä lapsenakin oli pidetty
omituisena, erikoisella tavalla vaivanalaisena. Hän oli tosin nähnyt
unia valveillaan ja saanut ihmeellisten näkyjensä takia toria ja
selkäänsäkin, kunnes hän jonkun ajan kuluttua niistä oli päässyt. Mutta
ei aivan täydellisesti. Vaikka ne eivät häntä enää kiusanneetkaan
valveilla ollessa, palasivat ne hänen uniinsa vielä täysikasvuisenakin
ja monena yönä painajainen ahdisti häntä ja hän näki hämäriä ja
tarkoituksettomia olentoja. Keskustelu Canim'in kanssa oli kiihoittanut
häntä ja koko ajan, heidän kulkiessaan kiemurtelevaa polkua alaspäin,
kuuli hän unikuviensa petollisia ääniä.
"Levätkäämme hiukan", sanoi Canim, kun he olivat tulleet puoliväliin
kuivanutta jokiuomaa.
Hän laski kantamuksensa kallion kielekkeelle, irroitti päähihnansa ja
istuutui. Li-Wan seurasi hänen esimerkkiään ja koirat heittäytyivät
läähättäen heidän viereensä. Heidän jalkainsa juuressa lirisi jääkylmä
vuoripuro, mutta sen vesi oli niin sameata ja liejuista, kuin olisi sen
maanjäristys sekoittanut.
"Miksi se on sellaista?" kysyi Li-Wan.
"Sentähden, että valkoiset miehet möyrivät maata. Kuule!" Hän kohotti
kättään ja he kuulivat rautakankien ja lapioitten kalsketta ja miesten
puheensorinaa. "Kulta on tehnyt heidät hulluiksi, ja he tekevät
uupumatta työtä löytääkseen sitä. Kulta? Se on keltaista ja sitä saa
maasta ja sitä pidetään suuriarvoisena. Sen mukaan lasketaan myöskin
hinnat."
Mutta Li-Wan'in harhailevat silmät olivat vieneet hänen huomionsa pois
miehestä. Muutaman yard'in päässä, osittain nuoren kuusiryhmän peitossa
oli hirsistä tehty suoja, ulkonevine savikattoineen. Hän vavahti, ja
kaikki hänen unikuvansa heräsivät ja liitelivät levottomina hänen
aivoissaan.
"Canim", kuiskasi hän pelokkaasti. "Canim, mikä tuo on?"
"Se on valkoisen miehen teepee, jossa hän syö ja nukkuu."
Hän katseli sitä jännitettynä, huomaten yhdellä katseella sen edut ja
vavahti jälleen omituisen tunteen yllättämänä. "Se on varmaankin hyvin
lämmin pakkasella", sanoi hän ääneensä ja tunsi outoja äänteitä
huulillaan.
Hänen teki mielensä ääntää niitä, mutta hän ei tehnytkään sitä ja
samassa sanoi Canim: "sitä sanotaan majaksi."
Hänen sydämensä sykähti. Sointu! juuri se sama sointu! Äkkiä pelästyen
katsoi hän ympärilleen. Kuinka tunsi hän tämän vieraan sanan, ennen kun
hän sitä koskaan oli kuullutkaan? Mitähän tämä merkitsi? Ja sitten hän
äkkiä samalla kertaa peloissaan ja iloissaan tunsi, että hänen
unelmillaan ensi kerran oli järkeä ja tarkoitusta. _"Maja"_, toisti hän
itsekseen. _"Maja." "Maja."_ Sekavien unikuvien tulva täytti hänen
aivonsa, kunnes hän meni aivan päästään pyörälle ja luuli sydämensä
pakahtuvan. Varjoja, muodottomia kangastuksia ja merkillisiä
ajatusyhtymiä lenteli, liiteli yltympäri ja hän koetti turhaan saada
niitä tajuntansa piiriin. Sillä hän tunsi, että tästä muistojen
mylläkästä tuli salaisuuden avain; jos hän vaan saisi ja voisi pitää
kiinni siitä, niin kaikki selviäisi ja kirkastuisi. -- --
Oi Canim! Oi Pow-Wah-Kaan! Oi varjot ja haamut, mitä oli tämä? Hän
kääntyi Canimiin, sanattomana ja vapisten, unikuviensa valtaamana. Hän
oli sairas ja puolipyörryksissä eikä jaksanut muuta kuin kuunnella
lumoavia säveliä, jotka tulvivat majasta.
"Hm, se on viulu", sanoi Canim suvaitsevaisesti.
Mutta nainen ei kuullut häntä, sillä hurmiossaan luuli hän että kaikki
nyt vihdoinkin selviäisi. Nyt! Nyt! ajatteli hän. Hänen silmänsä
kostuivat ja kyyneleet valuivat hänen poskiaan pitkin. Salaisuus oli
selviämäisillään, mutta väsymys oli voittamaisillaan hänet. Jospa hän
vaan jaksaisi! Jos vaan -- -- mutta maisema kiertyi ja kutistui, ja
vuoret kaatuivat taaksepäin ja hyppivät edestakaisin halki taivaan, ja
hän hypähti pystyyn huutaen "Isä! Isä!" Sitten rupesi aurinko
tanssimaan ja pimeys kääri hänet vaippaansa ja hän kaatui eteenpäin
pitkin pituuttaan kivikkoon.
Canim tarkasti, oliko hän taittanut niskansa, murahti tyytyväisesti ja
priiskoitti purosta vettä hänen päälleen. Vähitellen ja tukahtuneesti,
nyyhkyttäen tuli hän tuntoihinsa ja nousi istumaan.
"Ei ole hyvä, että kuuma aurinko paahtaa päälakea", sanoi Canim.