Elämän laki.
Valheellinen Nam-Bok.
Keesh, Keesh'in poika.
Kaunis Li-Wan.
Salaisuuksien Haltija.
Elämän laki.
Vanha Koskoosh kuunteli ahneesti. Vaikka hän jo aikoja sitten oli
menettänyt näkönsä, kuuli hän hyvin, ja heikkokin ääni tunki vielä
hänen ymmärrykseensä, joka kuitenkaan ei jaksanut enää hänen ryppyisen
otsansa takaa seurata maailman menoa. Aha! Sit-cum-to-ka siellä kiroaa
kimakasti koiria, piiskatessaan niitä valjaisiin. Sitcum-to-ka oli
hänen tyttärensätytär, mutta hänellä oli liiaksi työtä ehtiäkseen
ajatella vaivaista äitinsä isää, joka avuttomana ja hyljättynä yksin
istui huoneessa. Leivättä oli lähdettävä. Pitkä matka oli edessä ja
lyhyt päivä ei ottanut viipyäkseen. Elämä ja elämän, ei kuoleman,
velvollisuudet kutsuivat häntä. Ja Koshkoosh'in loppu ei ollut kaukana.
Vanhaa miestä kauhistutti tämä ajatus hetkisen ja hän koetteli
veltolla, vapisevalla kädellään vieressään olevaa pientä
polttopuuläjää. Tultuaan vakuutetuksi siitä, että puut olivat tallella,
piiloitti hän kätensä jälleen koinsyömän turkkinsa laskoksiin ja alkoi
taas kuunnella. Puoleksi jäätyneitten nahkojen vihaisesta ritinästä hän
ymmärsi, että päällikön peurannahkateltti oli hajotettu ja sitä nyt
koottiin eteenpäin kuljetettavaksi. Päällikkö oli hänen poikansa,
jäntevä ja väkevä heimonsa miesten päämies ja mainio metsänkävijä. Kun
naiset vitkastelivat kootessaan leirin irtainta, torui hän, korottaen
ääntään, heitä hitaudestaan. Vanha Koskoosh heristi korviaan. Viimeisen
kerran oli hän nyt kuuleva tämän äänen. Tuolla hajoitettiin jo
Geehow'in teltta. Ja tuolla Tuskan'in. Seitsemän, kahdeksan, yhdeksän;
ainoastaan shamaanin [noita, poppamies] asunto mahtoi enää olla
pystyssä. Kas niin! Nyt ne kävivät senkin kimppuun. Hän kuuli shamaanin
marisevan sovitellessaan sitä rekeen. Jokin lapsi itkeskeli ja nainen
tyydytteli sitä hiljaisilla, ynisevillä kurkkuäänillä. Pieni Koo-tee,
ajatteli vanha mies, ärtyinen lapsi, eikä juuri vahvakaan. Se kuolee
ehkä piankin, ja sitten sille sulatettaisiin kuoppa jäätyneeseen
tundraan ja ladottaisiin kiviä päälle ahmoilta varjelemaan. No niin!
Mitä se merkitsee? Korkeintaan muutamia vuosia ja sitä menoa menisivät
niin täydet kuin tyhjätkin vatsat. Lopuksi odotti nälkäinen kuolema,
nälkäisempänä kuin kukaan heistä.
Mitä nyt? Aha, miehet köyttivät rekiä, kiristäen hihnoja. Hän, joka
kohta ei enää kuuntelisi, kummasteli. Piiskat vinkuivat koiralaumassa,
ne kiljahtelivat. Kuinka ne vihasivatkaan työtä ja matkaa! Ne
loittonivat. Reki toisensa jälkeen painui hiljaisuuteen. Nyt ne olivat
poissa. Ne olivat hävinneet hänen elämästään ja hän eli yksin viimeisiä
katkeria hetkiään. Ei! Lumi narahti mokkasiinin alla; mies, joka seisoi
hänen vieressään, laski hellävaroen kätensä hänen päälaelleen. Hyvä oli
hänen poikansa näin tehdessään. Hän muisti muita vanhuksia, jokien
pojat eivät olleet jääneet heimosta jälkeen. Mutta hänen poikansa oli.
Hän ajatteli menneisyyttä, kunnes nuoren miehen ääni palautti hänet
nykyisyyteen.
"Onko sinun hyvä ollaksesi?" kysyi poika.
"Vallan hyvä", vastasi vanhus.
"Vieressäsi on puita", jatkoi nuorempi mies, "ja nuotio palaa
kirkkaasti. On pilvinen aamu ja pakkanen on lauhtunut. Kohta tulee
lumisade. Nyt sataakin jo lunta."
"Niin, nyt sataa jo lunta."
"Heimon miehillä on kiire. Heidän kuormansa ovat raskaat ja heidän
vatsansa ravinnon puutteesta kuopallaan. Matka on pitkä ja he kulkevat
nopeasti. Minä lähden nyt. Onko hyvä niin?"
"Hyvä on. Minä olen kuin syksyn lehti, joka juuri vielä pysyy kiinni
oksassa. Ensimäinen tuulenhenkäys minut pudottaa. Minun ääneni on
niinkuin vanhan vaimon ääni. Minun silmäni eivät minulle enää jalkojeni
tietä näytä ja minun jalkani ovat raskaat ja minä olen väsynyt. Hyvä on
näin."
Hän painoi päänsä nöyrästi alas, kunnes valittavan lumen viimeinenkin
narahdus oli häipynyt ja hän tiesi poikansa olevan kuulumattomissa.
Silloin hänen kätensä äkkiä ojentui puita kohden. Ainoastaan ne olivat
vielä hänen ja ijäisyyden välillä, joka kita ammollaan odotti häntä.
Hänen elämänsä mittana oli lopulta kourallinen puupalikoita. Yksi
kerrallaan ne katoaisivat tulen ravinnoksi ja samaten, askel
askeleelta, hiipisi kuolema hänen kimppuunsa. Kun viimeinen palikka oli
lämpönsä luovuttanut, alkaisi pakkanen koota voimiaan. Ensin kuolisivat
hänen jalkansa, sitten hänen kätensä ja jäykkyys siirtyisi hiljalleen
jäsenistä ruumiiseen. Hänen päänsä retkahtaisi eteenpäin, polville, ja
hän pääsisi lepoon. Sehän on helppoa. Kaikkien ihmisten on kuoltava.
Hän ei valittanut. Sellaista oli elämän meno ja se oli paikallaan.
Lähellä maata hän oli syntynyt, lähellä maata elänyt, eikä sen laki
ollut outo hänelle. Se oli kaiken lihan laki. Ei luonto hemmoitellut
lihaa. Ei se välittänyt siitä palasesta, jota kutsuttiin yksilöksi.
Suku ja rotu kiinnittivät sen mieltä. Tämä oli syvin abstraktinen
käsite, minkä Koskoosh'in barbaarinen järki voi sulattaa, mutta sen hän
täydellisesti omaksui. Hän näki siitä esimerkkejä koko elämässä. Mahlan
nouseminen, pajunkissan puhkeava vehreys, kellastuneen lehden
putoaminen -- siinähän yksinään oli jo koko juttu. Mutta yhden tehtävän
antoi luonto yksilölle. Ellei hän sitä täyttänyt, oli hänen kuoltava.
Jos täytti, niin sama asia, hänen oli kuoltava sittenkin. Siitä ei
luonto pitänyt väliä; moni totteli, mutta ainoastaan totteleminen -- ei
tottelija -- eli, eläen eteenkinpäin. Koskoosh'in heimo oli hyvin
vanha. Vanhat miehet, jotka hän oli poikasena tuntenut, olivat
tunteneet vanhoja miehiä ennen omaa aikaansa. Sentähden heimo eli, että
se takasi kaikkien jäsentensä tottelemisen, menneistä ajoista asti,
jäsenten, joiden lepopaikkoja ei kukaan enää muistanut. Ei heitä otettu
lukuun, he olivat vain välikohtauksia. He hävisivät kuin pilvet
suviselta taivaalta. Hänkin oli välikohtaus ja häviäisi. Luonto ei
siitä piitannut. Se antoi elämälle tehtävän ja sääti lain. Jatkaa sukua
oli elämän tehtävä ja sen laki oli kuolema. Tyttölapsi oli kaunis
katsella voimakkaana ja kehkein rinnoin, käyden joustavasti, valon
hohde silmissään. Mutta hän ei vielä ollut suorittanut tehtäväänsä.
Hänen silmiensä hohde kirkastui, hänen askeleensa tulivat nopeammiksi,
joskus hän oli ylpeä nuorille miehille, toiste arkaili hän heitä ja
hänen levottomuutensa tarttui heihin. Ja yhä kauniimmaksi tuli hän
katsella, kunnes joku metsästäjistä ei enää voinut hillitä itseään,
vaan otti hänet telttaansa keittämään ja työtä tekemään ja äidiksi
tuleville lapsillensa. Ja saatuaan jälkeläisiä, kadotti hän
kauneutensa. Hänen jäsenensä alkoivat kangistua, hänen silmänsä tulivat
himmeiksi ja rupesivat verestämään, ja ainoastaan pienet lapset
iloitsivat saadessaan leiritulella painautua vanhan vaimon ryppyistä
poskea vastaan. Hän oli tehnyt tehtävänsä. Vielä vähän aikaa, niin hän,
jos näkyisi nälänhädän merkkiäkään, tai jos lähdettäisiin pitemmälle
matkalle, jätettäisiin jälkeen niinkuin Koskoosh jätettiin nyt --
lumeen ja viereen kourallinen puupalikoita. Sellainen oli laki.
Hän lisäsi huolellisesti palikan nuotioon. Kaikki oli samanlaista,
jokapaikassa. Ensimäinen pakkanen hävitti sääsket. Pieni orava meni
piiloon kuollakseen. Kun jänis vanheni, tuli siitä hidas ja raskas,
eikä se enää päässyt vihollistaan pakoon. Itse iso, pitkäkuonoinen
karhukin tuli kömpelöksi, sokeaksi ja kiukkuiseksi ja lopulta sen
tappoi kourallinen haukkuvia koiria. Hän muisti, kuinka hän oli
hyljännyt oman isänsä eräänä talvena Klondyken ylämaassa, vuotta
ennen kuin lähetyssaarnaaja oli tullut puhuvine kirjoineen ja
lääkelaatikkoineen. Monta kertaa oli Koskoosh nuollut huuliansa
muistaessaan tätä laatikkoa, vaikka hänen kielensä nyt oli kuiva.
"Tuskienvaimentajasta" hän erittäinkin oli pitänyt. Mutta saarnaaja oli
sittenkin vaivaksi, sillä hän ei ollut tuonut eväitä leirille, mutta
söi tavattomasti ja metsästäjät napisivat. Hän kylmettyi Mayo'n
vuorilla ja myöhemmin koirat kaapivat kivet syrjään ja tappelivat hänen
luistaan.
Koskoosh pani toisen palikan valkeeseen ja yhä kauemmaksi menneisyyteen
vaipuivat hänen ajatuksensa. Hän muisti Ison nälän ajan, jolloin vanhat
miehet ryömivät nuotion ääreen vatsat tyhjinä, ja kertoivat hämäriä
taruja vanhoilta ajoilta, jolloin Yukon kolmena talvena vuolaana
virtasi ja sen jälkeen oli kolmena kesänä jäässä. Siihen nälänhätään
hänen äitinsäkin oli sortunut. Suvella ei lohi noussut ja heimo odotti
talvea ja hirvien tuloa. Talvi tuli, mutta hirviä ei. Ei koskaan, ei
edes vanhojenkaan miesten aikana, oltu näin kovia koettu. Mutta hirvet
eivät vaan tulleet ja oli jo seitsemäs vuosi ja jänikset eivät olleet
tehneet poikasia ja koirista ei ollut jäljellä muuta kuin luukasoja. Ja
kautta pitkän pimeyden ajan lapset valittivat ja kuolivat, samoin
naiset ja vanhat miehet; ja koko heimosta ei yksi kymmenestä elänyt
tervehtiäkseen aurinkoa sen keväällä palatessa. Se oli nälänhätää.
Mutta olihan hän elänyt runsaudenkin aikoja, jolloin ruoka mätäni
heidän käsiinsä ja koirat olivat lihavia ja kelvottomia työhön liian
syömisen takia, jolloin he jättivät metsänriistan tappamatta ja naiset
olivat hedelmällisiä ja teltat täynnä konttaavia poika- ja tyttölapsia.
Silloin miesten sisu yltyi ja uudistaen vanhoja riitajuttuja kulkivat
he yli eteläisten vuorten tappaakseen Pelly-heimon ja länteenpäin
voidakseen istua Pananamiesten sammuneitten leiritulien ääressä. Hän
muisti, kuinka hän poikasena, tällaisen runsauden aikana näki susien
kaatavan hirven. Zing-ha makasi hänen kanssaan lumessa katselemassa
leikkiä -- Zing-ha, josta sittemmin tuli metsänkävijöistä parhain ja
joka lopulta putosi Yukonin avantoon. Hänet löydettiin kuukautta
myöhemmin; hän oli kömpinyt puolittain pois avannosta, mutta jäätynyt
siihen.
Niin! Se hirvi. Zing-ha ja hän olivat sinä päivänä lähteneet kotoa,
leikkiäkseen metsästäjiä, matkien isiänsä. Joen rannalla he huomasivat
tuoreet hirven jäljet ja niiden ympärillä susien jälkiä. "Se on vanha",
sanoi Zing-ha, joka paremmin päätteli merkeistä, "vanhus, joka ei jaksa
seurata laumaa. Sudet ovat sen eroittaneet veljistänsä ja eivät sitä
päästä enää." Ja niin kävikin. Niin ne tekivät aina. Yötä päivää,
lepäämättä, näyskien sen kinttuja ja kuonoa seurasivat ne sitä loppuun
asti. Ja Zing-ha ja hän tunsivat verenhimonsa yltyvän. Loppukamppailu
olisi näkemisen arvoinen!
Kevein askelin lähtivät he matkaan ja hänkin, Koskoosh, jolla oli hidas
huomiokyky ja joka oli tottumaton hakemaan jälkiä, olisi helposti
voinut niitä seurata, sillä niin selviä ne olivat. He olivat aivan ajon
kintereillä, lukien joka askeleella tuota julmaa, juuri kirjoiteltua
murhenäytelmää. Nyt tulivat he paikkaan, missä hirvi oli ruvennut
puolustautumaan. Kolme kertaa aikamiehen pituuden levyiseltä
alalta joka suunnalle oli lumi tallattua ja potkittua. Keskellä
sorkkajalkaisen otuksen syvät jalansijat ja yltympäri, jokapaikassa oli
susien kevyempiä jälkiä. Muutamat olivat, sillävälin kuin heidän
veljensä ahdistivat uhriaan, paneutuneet syrjään lepäämään. Niiden
ruumiitten piirteet lumessa olivat yhtä selviä kuin jos ne hetkistä
ennen olisivat siihen tehdyt. Yhden suden oli raivostunut uhri saanut
potkittua kuoliaaksi. Sen näki muutamista puhtaaksi kalvetuista luista.
He jäivät lumikengilleen seisomaan seuraavan temmellyspaikan viereen.
Tässä oli iso eläin taistellut vimmatusti. Lumesta näki, että se
kahdesti oli kaadettu ja kahdesti taas ravistanut vainoojansa
kimpustaan ja taas päässyt jaloilleen. Se oli jo aikoja sitten
täyttänyt tehtävänsä, mutta sittenkin oli elämä sille rakas. Zing-ha
sanoi olevan merkillistä, että hirvi, joka kerran on kaatunut, on
voinut jälleen riistäytyä irti, mutta tämä oli sen varmasti tehnyt.
Shamaani selittäisi tämän merkitsevän ihmeitä, kun he hänelle siitä
kertoisivat.
Sitten he tulivat paikkaan, missä hirvi oli koettanut kiivetä
rantaäyräälle päästäkseen metsään. Mutta viholliset olivat käyneet
kiinni takaapäin ja niin oli se kaatunut selälleen niiden päälle,
murskaten kaksi, jotka hautaantuivat syvälle lumeen. Selvästi näki,
että leikki oli pian lopussa, sillä niiden veljet eivät olleet
kajonneet niihin. He juoksivat vielä parin pysähdyspaikan ohi, joissa
nähtävästi oli pysähdytty vähemmäksi aikaa ja jotka olivat hyvin
lähellä toisiaan. Nyt oli tie punaisena ja ison eläimen varmat askeleet
olivat muuttuneet lyhyiksi ja horjuviksi. Sitten he kuulivat
taisteluääniä, ei täysisointuista metsästyskuoroa, vaan lyhyitä
vihaisia ailahduksia, joista voi päätellä tapettavan hampaat lihaan
iskettyinä. Zing-ha ryömi vatsallaan lumessa, vastatuuleen, ja hänen
jäljissään ryömi hän, Koskoosh, josta sittemmin tulisi heimon päämies.
He työnsivät syrjään nuoren koivun alimmat oksat ja tirkistivät niiden
lomitse. He näkivät loppunäytelmän.
Kuva oli niinkuin kaikki nuoruuden vaikutelmat ilmi elävänä hänen
mielessään, ja hänen sokeat silmänsä näkivät näytöksen lopun yhtä
selvästi kuin olisi se tapahtunut nyt olevana kaukaisena aikana. Tätä
Koskoosh ihmetteli, sillä olihan hän myöhemmin miestensä johtajana ja
neuvostojen päänä ollessaan tehnyt mainetöitä ja saattanut Pelly-heimon
kiroamaan nimeään, puhumattakaan merkillisestä valkoisesta miehestä,
jonka hän oli tappanut avoimessa taistelussa, puukko puukkoa vastaan.
Hän ajatteli kauan nuoruutensa päiviä, kunnes nuotio rupesi hiiltymään
ja pakkanen tuli purevaksi. Hän lisäsi nyt tuleen tällä kertaa kaksi
palikkaa, uhraten siten kaikki, mitä hänellä oli jäljellä elämänsä
pitimiksi. Jos Sit-cum-to-ka olisi muistanut äitinsä isää ja koonnut
suuremman sylyksellisen puita, olisi hänenkin aikansa ollut pitempi.
Mutta hän oli aina ollut kiittämätön lapsi, eikä kunnioittanut
vanhempia sukulaisiaan senjälkeen kun Majava, Zing-ha'n poika, oli
häneen silmänsä iskenyt. Olkoon, mitä se teki? Eikö hänkin ollut tehnyt
samoin vilkkaina nuoruutensa aikoina? Hetkisen hän kuulusteli
hiljaisuutta. Voisihan hänen poikansa sydän heltyä ja hän tulla
hakemaan vanhan isänsä heimon mukaan, sinne, missä porot lihoivat niin
että rasva roikkui niiden kupeilla.
Hän heristi korviaan ja hänen levottomat aivonsa lepäsivät hetken. Ei
liikettä, ei mitään. Hän yksin hengitti syvässä hiljaisuudessa. Oli
hyvin autiota. Hiljaa. Mitä se oli? Häntä puistatti. Tuttu, pitkä
ulvonta katkaisi hiljaisuuden, ja se kuului aivan läheltä. Hänen
valottomat silmänsä olivat näkevinään hirven -- tuon vanhan uroshirven
-- rikkirevityin kupein ja kyljet verisinä, raadelluin kauloin ja isot
haaralliset sarvet maata kohti kuolemankamppailussa. Hän näki liitävät,
harmaat varjot, näki hehkuvat silmät, roikkuvat kielet ja kuolaiset
hampaat. Ja hän näki tuon armottoman piirin sulkeutuvan, kunnes siitä
ei erottanut muuta kuin tumman täplän keskellä sotkettua lumikenttää.
Kylmä kuono kosketti hänen poskeansa ja tästä kosketuksesta hänen
sielunsa palasi takaisin nykyisyyteen. Hän pisti kätensä nuotioon ja
veti sieltä palavan kekäleen. Hetkiseksi voitti peritty kammo ihmistä
kohtaan pedon ja se vetäytyi taaksepäin, pitkällä ulvonnalla kutsuen
veljiään, jotka vastasivat ahneesti, kunnes piiri hiipiviä, kuolaisia
hukkia oli kokoontunut joka taholta. Vanha mies kuuli, kuinka piiri
pieneni. Hän heilutti hurjasti kekälettään, ja huohotus muuttui
murinaksi, mutta läähättävät pedot eivät hajaantuneet. Nyt ryömi yksi
eteenpäin vetäen jalkoja perässään, nyt toinen, kolmas, mutta yksikään
ei vetäytynyt takaisin. Miksi hän siis pysyisi kiinni elämässä? kysyi
hän, heittäen palavan puun lumeen. Se sammui sihisten. Piiri murahteli
levottomasti, mutta ei päästänyt omaansa. Taas näki hän vanhan
uroshirven viimeisen taistelun, ja Koskoosh painoi väsyneenä päänsä
polvilleen. Mitä se loppujen lopuksi teki? Eikö se ollut elämän laki.
Valheellinen Nam-Bok.
"Bidarka, eikö olekin? Katsokaas! Bidarka, jota mies soutaa kömpelösti
yhdellä airolla!"
Vanha Bark-Wah-Wan nousi polvilleen, vapisten heikkouttaan ja
innostustaan ja katseli merelle päin. "Nam-Bok on aina hoitanut airoa
kömpelösti", murisi hän, varjostaen silmiään auringolta ja tuijotti yli
hopealta hohtavan veden. "Nam-Bok oli aina kömpelö. Muistan..."
Mutta naiset ja lapset nauroivat ääneen ja heidän naurussaan oli
hyväntahtoista pilkkaa, ja hänen äänensä hiljeni, kunnes huulet
liikkuivat kuiskaamattakaan.
Koogah nosti harmaata päätään luunveistotyöstään ja seurasi hänen
silmäinsä suuntaa. Ainoastaan silloin kun suuret mutkat veivät sen
tieltään, lähestyi joku bidarka rantaa. Soutaja souti enemmän
voimallaan kuin taitavasti ja lähestyi aikaa vievästi mutkitellen.
Koogah kumartui jälleen työhönsä ja kaiversi norsunhampaaseen, joka oli
hänen polviensa välissä, evän sellaisen kalan kuvaan, jonka kaltainen
ei koskaan ole meressä uinut.
"Se on varmasti toisen kylän mies", sanoi hän lopulta, "joka tulee
kysymään minulta, kuinka kuvia kaiverretaan luuhun. Ja se mies on
kömpelö mies. Ei hän koskaan tule siihen oppimaan."
"Se on Nam-Bok", toisti vanha Bark-Wah-Wan. "Enkö minä poikaani
tuntisi?" kysyi hän kimakasti. "Minä sanon ja sanon vieläkin, että se
on Nam-Bok."
"Niin sinä olet sanonut näinä monina suvina", sanoi yksi naisista
hieman nuhdellen. "Jäänlähdöstä asti olet istunut päivät pitkät
vahtimassa ja sanonut joka kanootista, 'tuo on Nam-Bok'. Nam-Bok on
kuollut, oi Bark-Wah-Wan, ja kuolleet eivät tule takaisin. Kuolleet
eivät voi tulla takaisin."
"Nam-Bok", huudahti vanha vaimo niin kovaa ja selvästi, että koko kylä
hämmästyen katsoi häneen.
Hän kömpi jaloilleen ja laahusti samassa rantaan päin. Hän kompastui
auringossa makaavaan lapseen, jota äiti koetti saada tyyntymään
itkustaan samalla huudellen kovia sanoja vanhalle vaimolle, joka niistä
ei välittänyt. Lapset juoksivat rantaan hänen edellään ja kun mies tuli
lähemmäksi melkein kaataen venheensä eräällä huonoista aironsa
vedoista, seurasivat naisetkin. Koogah pani pois norsunhampaansa ja
meni myöskin alas raskaasti nojaten sauvaansa ja hänen jälessään
tulivat miehet pienissä ryhmissä.
Bidarka kääntyi sivuttain ja mainingit olivat vähällä kaataa sen, mutta
alaston poika juoksi kauas veteen ja veti kokan rantahiedalle. Mies
nousi seisomaan ja katsahti kysyvästi kyläläisten joukkoa. Hänen
leveillä olkapäillään riippui löysänä likainen ja kulunut villapaita
ja hänen kaulansa ympärillä oli merimiesten tapaan sidottu
punainen nenäliina. Hänen kerityssä päässään oli kalastajalakki;
pumpulikankaiset housut ja raskaat kengät täydensivät hänen pukunsa.
Mutta sittenkin hän oli merkillinen ilmestys näille Yukonin suistomaan
yksinkertaisille kalastajille, jotka koko elämänsä olivat silmäilleet
Beringin merelle ja koko tänä aikana nähneet ainoastaan kaksi valkoista
miestä -- henkikirjurin ja eksyneen jesuiittapapin. He olivat köyhää
kansaa, jolla ei ollut kultaa maassaan eikä kallisarvoisia turkiksia
aitoissaan ja niin olivat valkoiset heidät kaukaa sivuuttaneet.
Yokonkin oli puolestaan vuosituhansien kuluessa tuonut kaikki Alaskan
vuorilta kerääntyneen soran ja liejun tälle rannikon osalle, kunnes
laivat laskivat karille maan näkymättömissä. Sen takia laivat
välttivätkin tätä rämeistä rannikkoa, pitkine merenlahtineen ja suurine
liejusärkkineen, ja kalastaja-väestö ei tietänyt sellaisia olevankaan.
Luunveistäjä Koogah perääntyi niin äkkiä, että hän lankesi keppiinsä
pitkälleen maahan. "Nam-Bok", huusi hän koettaen hurjilla
ponnistuksilla päästä pystyyn.
"Nam-Bok, jonka meri vei, on tullut takaisin." Miehet ja naiset
vetäytyivät poispäin ja lapset luikertelivat heidän jalkojensa
välissä. Ainoastaan Opee-Kwan oli rohkea, niinkuin kylän päämiehen
tulikin. Hän astui esiin ja katsoi kauan ja vakavasti tulijaa.
"Se on Nam-Bok", sanoi hän vihdoin, ja kun naiset kuulivat hänen
äänensä varmuuden, ruikuttivat he peljästyksissään ja pakenivat
kauemmaksi.
Vieraan huulet liikkuivat neuvottomasti ja hänen ruskea kurkkunsa
liikahteli hänen saamatta sanaakaan suustaan.
"La, la! Nam-Bok se on", rääkkyi Bask-Wah-Wan tukistellen häntä
kasvoihin. "Minähän olen aina sanonut, että Nam-Bok tulisi takaisin."
"Niin, se on Nam-Bok, joka on tullut takaisin." Tällä kertaa Nam-Bok
puhui itse, nostaen toisen säärensä bidarkan laidan yli ja niin hän
seisoi toinen jalka venheessä ja toinen rannalla. Ja taas hänen
kurkkunsa liikahteli ja väännähteli hänen hakiessaan unohtuneita
sanoja, ja kun sanat tulivat, olivat ne outokaikuisia ja hän
maiskutteli huulillaan ääntäessään kurkkuunsa. "Terve, oi veljet",
sanoi hän, "veljet vanhoilta ajoilta, ennen kuin lähdin maatuulen
matkaan."
Hän nosti toisenkin jalkansa rannalle, vaan Opee-Kwan viittasi häntä
takaisin.
"Sinä olet kuollut, Nam-Bok", sanoi hän