_Argillander_ tulee papillisessa puvussaan vasemmalta taka-alan ovesta,
kädessä kirja, keskinäyttämölle, panee kirjan kaappiin, avaa viittansa
ja panee tyytyväisen näköisenä kädet housuntaskuihin, lähestyy pöytää
ja ottaa hopeapikarista aimo kulauksen.
JÄGERHORN lähestyy taka-alalta.
ARGILLANDER (kääntyy tulijaan päin pikari yhä kädessä; ihmeissään).
Ö-höm... vanhoja tuttavia... Noo, koukistetaanpas tulomalja Herran
nimeen...
JÄGERHORN (torjuvasti). Tulen tärkeissä asioissa.
ARGILLANDER. Ja levottomalla mielellä, näen ma...
JÄGERHORN (kärsimättömästi; lyhyesti). Kuinka lienee... Asiallani on
joka tapauksessa kiire...
ARGILLANDER (muhoillen). No, sakramentti! Viini on rauhattomalle
sielulle puolet rippiä, etten sanoisi... tärkeämpi puoli.
JÄGERHORN. Haluan puhua kirkkorahvaalle isänmaan asiasta.
ARGILLANDER (epäilevästi; istuutuen samalla nojatuoliin). Tjaa — hm...
isänmaan asiasta...
JÄGERHORN. Puhun joka tapauksessa, mutta... mieluummin teidän
luvallanne.
ARGILLANDER. Täällä erämaassa emme oikein tiedäkään miten ovat tällä
hetkellä asiat siellä maailman turulla...
JÄGERHORN. Nyt on rauta kuuma, aika on takoa.
ARGILLANDER. Joopa-joo, mutta... onpa aikoja vierinyt vierailustani
autuaasti nukkuneen Anna-rouvan luona, ja jo silloin olivat käynnissä
sekä palkeet että moukarit. Sitkeätä rautaa, tarkoitan...
JÄGERHORN. Kuonaa oli liian paljon. Suomen aatelilla oli etsikkoaika.
Mutta se kykeni vain pettämään, ei kestämään, sillä se sairastaa
kuolemantautia. Se ei pysty enää koskaan tekemään tämän maan historiaa.
Kansan itsensä on otettava sen kohtalot käsiinsä. (Seurakunnan
virrenveisuu lakkaa.)
ARGILLANDER. Papiston ja kansan, tarkoitatte kai sanoa. Mutta... nyt on
jälkikuulutusten aika...
JÄGERHORN (estäen; jyrkästi). Ne kuulutukset kuulutan minä: olen
nostamassa Savon rahvasta aseisiin.
ARGILLANDER. Ohhoh, nuori mies. Mitäs sanoo kuningas sellaisesta?