_Jägerhorn_ tulee kiireesti portaita.
JÄGERHORN (ottaen Beata Kristiinan molemmista käsistä, vieden hänet
etualalle). Olin tulossa teitä etsimään. En voinut olla kuulematta
keskusteluanne... (Saatettuaan Beata Kristiinan sohvalle ja
istuuduttuaan itse tuolille hänen lähellensä.) Olkaa turvassa, tulin
oikeaan aikaan, kuulemaan hyveellisen sydämenne puhuvan jaloa kieltä.
Kuulin teidän äänenne värähtävän häpeästä toisen alhaisuuden tähden. Ja
tiesin, että olin lähetetty teidän pelastajaksenne.
BEATA KRISTIINA (alttiisti). Pelastus on jo täällä, sydämessäni.
JÄGERHORN (sydämellisesti). Tunnen, että se sydän on minulle
vilpittömästi avoin, kuin hiljainen puutarha taivasta kohti.
BEATA KRISTIINA (puoliksi itsekseen). Se lienee kuin nurmi ja
laidunmaa, joka kaipaa sadetta.
JÄGERHORN (vakavasti; tuskalla). Mutta, Beata Kristiina, te ette tunne
minua, ette tiedä, olenko...
BEATA KRISTIINA (hymyillen). Itseäni en taida tuntea.
JÄGERHORN. Olenko luottamuksenne arvoinen? Sitä ette kysele lainkaan.
BEATA KRISTIINA. Keneen luottaisin, ellen _mestariin_... minäkin,
nähkääs, rohkenen haastaa teille opetuslasten kielellä.
JÄGERHORN. Ja kuitenkin: tällä "mestarilla" on oma sairautensa, jota
olen luullut parantumattomaksi ja jonka tähden minulla ei ole ollut
oikeutta tunnustaa teille sydämeni herääviä ajatuksia. Mutta nyt,
äskeisen puhtaan tekonne edessä, se muuttuisi rikoksen taakaksi, jos en
kykene vilpittömyydessä olemaan teidän arvoisenne. Koko viheliäisyyteni
tahdon antaa tuomittavaksenne...
BEATA KRISTIINA (hymyillen). Luulen, etten jaksa tuomita, en oikein
enkä väärin...
JÄGERHORN. Teidän täytyy se kuulla, sillä teidän tulee tietää, että
sydämestäni on vain toinen puoli vapaa ja onneen arvollinen, toinen on
lumottu ja myrkytetty.
BEATA KRISTIINA. Sen lumoojatar myrkytti... niinkö?
JÄGERHORN. Kävin kolme vuotta sitten Tukholmassa. Olin tehnyt
työtä koko nuoruuteni innolla Savon rajamailla kenttäosastoissa,
ja esimiesteni suositusten piti taata minulle Tukholmassa upseerin
valtakirja tuotapikaa. Mutta siellä olivat kuninkaan suosikit, tuhlari
Armfelt etunenässä, panneet käyntiin häpeällisen valtakirjain ja
virkojen kaupittelun. Ja he vaativat lahjuksia eli akordisummaa, joksi
he häpeänsä hinnan olivat hienosti nimittäneet. Kokemattomuudessani
olisin ehkä tuon laittoman veron suorittanut, mutta minulla ei
ollut tarvittavaa summaa. Ja parin viikon kuluttua sain kylmän
ilmoituksen, että ansioni eivät riittäneet vakinaiseen virkaan. Olin
jo kokenut tarpeeksi häpeätä paetakseni kotiin. Mutta... isävainajani
nuoruudentuttavuuden nojalla olin saanut pääsyn erään ylhäisen
valtaneuvoksen perheeseen, jonka nuori tytär vangitsi sydämeni
kokonaan. Nyt hän lienee hovin juhlituimpia kaunottaria, mutta
silloin hän oli vielä liian nuori tuon hovikarusellin vietäväksi,
ja ihmeellisin neitseellinen kauneus oli kuin ruusuköynnös hänen
vyötäröillään. Hän oli kuin Jeanne d'Arc ilman sotisopaa, kuin
uudestisyntynyt Heloise... niin hän kuunteli ja vastasi, kun vietimme
iltoja hänen isänsä puutarhassa. Sen yökasteisilla nurmikkoaukeamilla
me tapasimme toisiamme salaa. Ja kun aamukylmä vavahdutti meidät
takaisin maailmaan, me erosimme, ja minä palasin yksinäiseen asuntooni
autuaasti riutunein jäsenin ja aivoissa lähtemätön kuutamon valo.
BEATA KRISTIINA (viehtyen mukaan). Ja se nainen nukkui
neitsytkammiossaan... eikä nukkunut kuitenkaan.
JÄGERHORN. Eräänä iltana, kun valtaneuvoksen kartanossa vietettiin
juhlaa, oli onneni korkeimmillaan. Illan näytelmässä näytteli
rakastettuni haltiatarta, joka pelastaa Rinaldon viettelijätär Armidan
noidanlumoista. Hän ratsasti valkoisella hevosella. Hänen käsivartensa,
jotka olivat minua onnellista — ja onnetonta — syleilleet, olivat
verhottomat, ja hänen vyötäisillään säteili timanttiketju. Minä sain
näytellä Rinaldoa ja seurata hänen ratsuaan. Ja huumaavien applodien
vaiettua saatoin hänet näyttämöltä pukusuojaan, jossa yhteisen ilomme
hurmiossa vannoimme toisillemme ikuista uskollisuutta, (katkerasti
lisäten) todellakin: uskollisuutta... Seuraavana aamuna astuin
valtaneuvoksen eteen, kosimaan korkean herran tytärtä, minä — viraton
kornetti, ylhäisiä suhteita vailla. Vanha herra julmistui. Hänen,
valtaneuvoksen, perheen ja maalaisaatelisten Jägerhornien kesken eivät
mitkään sukulaisuussuhteet voineet tulla kysymykseen. Niin hän pauhasi,
ja minä läksin talosta. Mutta ehdotin Magdaleenalle, rakastetulleni,
että pakenisimme Suomeen. Kuvasin hänelle pakomatkan hurmaavia
vaiheita, Suomen erämaita, sen kultaisia maanteitä ja ratsuani, jolla
minä — Rinaldo muka — pelastaisin haltiattareni, niinkuin hän oli
näytelmässä pelastanut ritarinsa.
BEATA KRISTIINA. Ja hän? Mitä hän sanoi?
JÄGERHORN. Puhuin, riemuitsin, avasin hänelle sylini ja olin valmis
häntä kantamaan, ajattelematta muuta kuin pyhää kantamustani. Mutta
hän, nyt hän avasi sokaistuneet silmäni. Hän naurahti lyhyesti ja
kylmästi, silitti hetken päätäni säälivästi hymähtäen: "Poika parka..."
Jäykistyin sanattomaksi. Hän helähti nauramaan siristävin silmin:
"Galanteriaa vain, hyvä herra. Lemmenleikki on aina sallittu tulevalle
hovinaiselle... Vain Suomen Sysmässä on, kuulema, aatelisjunkkareita,
jotka syöksyvät suoraa päätä isäukkojen luo tankkaamaan huonolla
kielellä lemmenvalojansa. Galanteriaa! Ajanvietettä ja — harjoitusta,
kukaties! Oppikaa toki tapoja, hyvä herra." En ymmärtänyt muuta,
syöksyin ulos, ja kun yötuuli herätti minut kauheasta unestani, tunsin
melkein nautintoa, olin kuin pelastunut tyhjyyden noidan, Armidan,
saarelta.
BEATA KRISTIINA. Ja niinhän pelastuittekin! Se oli vain heräämistä
oikeaan aikaan.
JÄGERHORN. Enkä pelastunut kuitenkaan. Täällä, kotona, tuo nainen
palasi muistoihini. Se syöpyi vereeni, paloi houkuttelevana tulena,
yllätti häpeänä, joka tulvahdutti veret kasvoihin. Usein se hiipi
mieleeni väsymyksenä ja uuvutti minut kuin keuhkotauti tuomitun miehen.
Se kalvoi vähitellen loppuun koko nuoruuteni ilon, ja minä tuijotin
pian kamarini akkunasta elämää kuin tylynharmaata seinää.
BEATA KRISTIINA (nousten; kiivaasti). Minä vihaan sitä naista! Hänellä
oli kyllälti tämän elämän antimia. Ja jalkojen juuressa puhtaan
nuorukaisen rakkaus, ja sen hän polkee häpeään... kuin kurtisaani
laihan kukkaron katulokaan.
JÄGERHORN (väsyneesti). Miten helppo teidän on tuomita.
BEATA KRISTIINA (hiljentyen; katuen). Ei, ei! Unohtakaa mitä sanoin. Se
lienee ollut vain unohdetun ja orvon katkeraa mieltä...
JÄGERHORN Mutta... jos olenkin häntä ikävöinyt kuin vanha kerjäläinen
lapsuutensa päiviä, olen tuon tunnottoman kuvan edessä myös rukoillut
yhtä ainoata ruhtinuuden päivää, jolloin hänen täytyisi polvistua
eteeni. Mikä saatanallinen riemu: kokea hänen näyttelevän nöyryyttä
edessäni ja nähdä hänen valheensa läpi. Pitää kämmenellään, tuossa
kourassa hänen henkeään ja... ruumistaan...
BEATA KRISTIINA (vavahtaen tuskasta, loitoten; puoliksi itsekseen).
Niinkö paljon te häntä rakastatte? (Koettaen puhua luontevan iloisesti,
mutta hätääntyen.) Miten minä viivynkään... Menen auttamaan armollista
rouvaa juhlavalmistuksissa. (Aikoo poistua.)
JÄGERHORN (on noussut; kiihkeästi). Jääkää! Kaikki mikä kuuluu teille,
on vielä sanomatta.
BEATA KRISTIINA (kahden vaiheilla). Hän on iloinnut jo viikkoja
herransa ja miehensä saapumisesta. Sillä voimalla hän nousi
tautivuoteelta. Hänen heikko sydämensä, joka on saanut niin monta
kertaa pettyä, sykkii ja iloitsee jälleen. Enkö kiirehtisi...
JÄGERHORN (pettyneenä). Tekin? Teidän minä uskoin kestävän armotontakin
totuutta, siksi juuri, että se on vilpitöntä.
BEATA KRISTIINA (kylmähkösti). Miksi vaivaatte mieltänne hetkeä varten?
Minähän matkustan huomenna ja...
JÄGERHORN (pidättäen hänet; ehdottomasti). Siksi juuri. Nyt on
puhuttava koko elämää varten. Tulkaa... (Vie Beata Kristiinan istumaan;
istuutuen hänen lähellensä.) Beata Kristiina, tämän saman, ramman
sydämen rohkenen tarjota teille...
BEATA KRISTIINA (katsomatta Jägerhorniin). Jalosukuinen ritari, suotte
minulle arvaamattoman kunnian. Mutta... kuulittehan, kasvatusisäni
jyrkkä vastarinta...
JÄGERHORN. Pelkäättekö? Ettekö usko tekään, että sydämellä yksin on
oikeus ratkaista ruumiistamme ja sielustamme?
BEATA KRISTIINA. Minä en pelkää mitään. Sillä minä rakastan teitä.
(Lähestyen, antaen molemmat kätensä Jägerhornille.) Olen rakastanut
ensimmäisestä päivästä saakka. Mutta en tahdo peittää niitä uhrauksia,
joita orvon-kohtaloni vaatii ritariltani.
JÄGERHORN (ihastuneena). Mitä suuremmat ne ovat, sitä onnellisempi
olen. Me tarvitsemme vain kestävyyttä, emmekä luonnottoman pitkäksi
ajaksikaan. Sillä jo on lähestymässä se hetki, jolloin aloitamme
taistelun vierasta tyranniutta vastaan. Sen vapauden ihmeen, jonka
Washington näytti maailmalle, me toteutamme, niin totta kuin
veljesvalamme sen käskee. Ja kuka voi meidän liittoamme silloin estää?
BEATA KRISTIINA (taipuen Jägerhornin puoleen). Ei kukaan, ei mikään,
sen tiedän... (Hetken vaitiolo; äkkiä, huolehtivasti.) Mutta oletko
varma veljistäsi?
JÄGERHORN (levollisesti). Kuin itsestäni. Vala veljeni Kaarle Henrik on
Tyrtaioksemme. Maan kaikilla puolilla on meillä uskaliaita tovereita.
Ei puutu kolmenkymmenen tyrannin murhaajia, jos tarvitaan. Ja minä
tahdon olla veljilleni omatunto, hellittämätön ja vakaa. (Vetäen Beata
Kristiinan puoleensa.) Mitä voi tämän kaiken keskellä rakkaudellemme
aika?
BEATA KRISTIINA (melkein leikkiä laskien). Aikaa en pelkää, jollei se
rumenna minua sinun silmissäsi.
JÄGERHORN Nyt on hyvä olla. (Levittää käsivartensa.) Sinä ojensit
puhtain käsin parantavan lääkkeen.
BEATA KRISTIINA (lähestyen). Synnintunnustus sen teki, en minä, heikko
nainen, joka kaipaan suudelmaa, vain suudelmaa... (On vaipumaisillaan
Jägerhornin syliin, mutta kavahtaa erilleen, sillä oikeanpuoliseen
oveen koputetaan.)