_Anna Elisabeth_ tulee, oveen koputettuaan, oikealta. Hänellä on toinen
avattu ja toinen suurikokoinen, suljettu ja sinetöity kirje kädessään.
Hän on itkettyneen näköinen ja kävelee väsyneesti; ojentaa huoahtaen
suljetun kirjeen Jägerhornille ja vaipuu tuolille, vasemmalle.
JÄGERHORN (siirtyy taka-alalle lukemaan kirjettä).
BEATA KRISTIINA (lähestyen Anna Elisabethia). Armollinen rouva,
oletteko sairas?
ANNA ELISABETH (puhjeten kyyneliin). En kestä enää...
BEATA KRISTIINA. Miksi itkette, hyvä rouva?
ANNA ELISABETH (kärsivänä; kiihkeästi). Hänen levotonta henkeänsä. Se
vaeltaa kuin jättiläisvarjo vieraita rantoja. Miksi hän ei koskaan
väsy, että saisin häntä kerran hoitaa kuin omaani. Ei, hän ajaa takaa
valtaa ja kunniaa ja kolkuttaa ruhtinasten ovilla.
BEATA KRISTIINA Mitä on tapahtunut... onnettomuusko?
ANNA ELISABETH. Herrani ei tulekaan kotiin. "Tärkeät asiat", hän sanoo,
estävät. (Katkerasti.) Ne ovat estäneet aina. Hän lupasi viettää täällä
viikkoja. Minä käskin sydämeni lyömään tasaisesti ja nuorentumaan.
Tahdoin viihdyttää hänet jäämään luokseni pitkäksi aikaa. Ja nyt,
ohi oman kotinsa ja vaimonsa, suoraan Porvooseen ja Tukholmaan ja
Hollantiin. Ei päivää hän välittänyt minulle uhrata.
JÄGERHORN (joka on lukenut kirjeen, lähestyen, innostuneena). "Savon
jumala" ei riitä enää. "Suomen jumala" on oleva hänen kunnianimensä.
(Erikoisesti Beata Kristiinalle tarkoittaen.) Mitä äsken ennustin, sen
täyttää everstimme tällä kirjeellään. Nyt joka miehelle kylkirauta. Tie
on auki. (Rientää kiirein askelin peräovesta, jättäen sen jäljessään
auki.)
BEATA KRISTIINA (Anna Elisabethille). Jotain iloista on tapahtunut!
ANNA ELISABETH. Kuulitko hänen ääntänsä? Se merkitsee kapinaa ja
vaaroja niille, joita rakastamme. En ole mitään niin hartaasti
rukoillut kuin lepoon pääsemistä ennen sen... kauheimman tuloa. Tämä
rikkinäinen sydämeni tuntuu kyllä tietävän, että se on kuultu. —
Saata minut huoneeseeni. (Nousee Beata Kristiinan auttamana; pysähtyy
keskinäyttämölle.) Ken antaa meistä rakkautensa suurelle miehelle,
hän saa valmistua uhraamaan itsensä pala palalta. Tämä on sinulle,
kasvinsisareni tytär.
BEATA KRISTIINA (intomielin). Ja jos sellainen rakkaus minut tuhkaksi
polttaisi, kiittäisin Jumalaa osastani...
ANNA ELISABETH. Lienet oikeassa, tyttäreni. Kärsimyskin voi olla,
meille naisille, armon järjestystä. Me tunnemme sen neitseinä, ehkä...
näemme sen selkeästi, kun vajaa meissä lakkaa ja täydellinen tulee.
(Kääntyy, poistuu oikealle Beata Kristiinan saattamana.)