araksi. Itseään häntä oli Pihlajaniemen myynti aina painanut aivan kuin
synti. Hän epäili silloinkin kun se myytiin. Mutta tottumus alistumaan
miehen tahtoon, ja kun talo oli sentään miehen eikä hänen kotitalo,
vaikutti sen, ettei hän juuri vastustanut silloin. Mutta mielestään ei
hän sitä koskaan saanut.
Martin kirjeiden tultua hän aina parina päivänä itki. Kaisua koetti
silloin aivan erityisesti kädestäpitäen vetää pieniin talousaskareisiin.
Ja kun Hermanni koulusta oli suven kotona, otti äiti tämän usein, kun
isä sattui olemaan poissa, puhuteltavakseen. Koulun jokapäiväinen työ
selvisi hänelle siten, ja joskus he jo haastelivat Hermannin
tulevaisuudestakin, niin vastahakoinen kuin Hermanni siihen olikin. Joka
tapauksessa näytti äiti olevan levoton, ja usein hän vakavasti kyseli,
oliko tuo puotipojan touhu niin hupaista? Siihen ei Hermanni, joka nyt
koko suven oli ollut erittäin innostunut urheiluun, sanonut juuri
mitään. Poika oli yhä edelleen harvapuheinen ja osoitti taipumuksia
äitiinsä. Iltasin, kun Hermanni pienen navetan päädyllä urheili ja isä
kivellä istuen poltti piippuaan ja katseli, teki äitiin oikein ikävän
vaikutuksen. Hänellä oli aina lapsuudesta asti ollut syvä kunnioitus
vakavaan työhön. Tuo roikkuminen ja hyppiminen tuntui hänestä olevan
aivan kuin vakinaista synnintekoa, jota tehtiin töikseen. Poika oli
kohta täysi mies, eikä päiväkausiin tehnyt mitään muuta kuin urheili ja
pyöräili. Se painosti äitiä. Hiljaiseen tapaansa hän joskus sanoikin,
että hänen mielestään tuo on niin kovin turhaa. Mutta eihän heillä ollut
työtä pojalle, eikä sitä voinut sentään palkkatöihinkään panna.
Näitä ajatellessa meni usein mieleen Kaisunkin kohtalo. Sille oli nyt
vielä, tuollaisena puolikasvavana tyttönä kotonakin mitä tehdä, mutta
kun kasvaa, mitä sillä teettää? Pannako palvelukseen, vai...? Äidin
sydän hytkähti omituisesti. Palveluspiiaksiko se Kaisu sitten? Eihän se
mitään muuten, mutta sittenkin... Ajatus painoi syvästi. Raha ei ollut
kertaakaan kyennyt äidin silmissä nostamaan tytön arvoa rahojen kera
siihen, mitä se olisi, jos oltaisiin vielä Pihlajaniemestä...
Ukko oli suvella sairastellut. Silloin oli emäntä kyllä usein luullut
havainneensa etteivät ne nekään kivut aina olleet oikeita jumalan
tauteja. Hän oli varma, että mies katuu. Olihan siitä puhuttu silloin
tällöin. Mutta asia oli molemmille niin kipeä, nähtävästi, että siitä
mieluimmin vanhaan, Pihlajaniemen viime vuosikymmenen tapaan vaiettiin.
Kumpanenkin kärsi yksin. Aina kun pyrki hiukankin puhkaisemaan pintaa
toiselle, yritti särkyä välit ja tulla riita.
Silloin kun Martilta tuli se Jobin-posti hänen tapaturmastaan, olivat
olleet oikein ikävät ajat. Isä oli sairastanut pari viikkoa ja hourinut
usein Martista. Äiti oli navetassa istunut yksin monta iltaa ja
ajatellut sitä, kun Martti häneltä kerran pyysi rahaa kihloihin, eikä
hän antanut. Jos äiti olisi antanut rahaa, kenties olisivat kaikki asiat
nyt toisin? Martti olis täällä ja... Jumala tietää, taitais olla
kotitalo myymättä, ja...
Se ajatus painoi lyijyraskaana Mäkitorpan emäntää niihin aikoihin.
Jonkun verran helpotti vasta sitten kun yhdessä päätettiin kirjoittaa
Martille ja Liisalle, että jos he tarvitsevat, voivat isä ja äiti kyllä
lähettää rahaa. Samalla kysyttiin, että jos tulisivat kotiin,
lähetettäisiin matkarahat.
Eivät he silloinkaan voineet puhua Pihlajaniemestä, kun tämä kirje
kirjoitettiin, vaikka keskinäinen tunnelma olikin paljon tavallista
herkempi.
Hermanni, joka kirjettä laati, sai kirjoittaa erikseen äidin ja isän
sanelemana, kumpasellakin kun oli Liisalle ja Martille joku lämmin sana.
Piti kirjoittaa juuri niin kuin he tahtoivat. Poika yritti muutella,
mutta se ei vanhempia tyydyttänyt, joten hän vaieten suostui.
Syyskesällä oli taasen ruvennut kirkonkylillä päin olemaan enempi
seuroja. Pihlajankylänkin akkoja joutui siten entistä enempi kulkemaan
Mäkitorpassa, niiden oikotie kun kulki siitä lähitse, mäen yli. Siten
pysyi emäntä pitäjään juorujen tasalla. Niissä oli aina mukana näitä
mäkitorppalaisiakin koskevia. Melkein tuntui siltä, kuin ne olisivat
syksyn lähetessä taas lisääntyneet. Emäntä joskus ajatteli sitä.
Ajatteli myöskin, että se voi näyttää vain sellaiselta, kun on tullut
sateiset ilmat ja mieliala on muutenkin painunut ja apea. Moni heitä
koskeva pikkujuoru tuntui siltä, kuin hyvä ystävä olisi sitä lisännyt ja
kääntänyt ilkeämmäksi juuri kertoessaan. Nämä puheet olivat saaneet nyt
aivan uutta vauhtia siitä, että Pihlajaniemi oli, muka, myyty noin 20
tuhatta halvemmasta kuin sen arvo oli. Saattoi havaita ihmisten ilkkuvan
mielialan, kun joitakuita oli saatu näin pettää. Eivätkä Mäkitorpan
emännän ystävätkään voineet tätä mielialaa aina peittää emännältä. Joku
tiesi, että Pihlajaniemi oli täytynyt myydä sen vuoksi, ettei asumisesta
enää tullut mitään, kun isäntä oli niin tarkka ettei malttanut ottaa
palkkatyöväkeä ja omat lapset pakenivat käsistä...
-- Niinkö ne sanovat, heh? Jaakko Jaakonpoika tätä asiaa ajatellessaan
usein itsekseen mutisi.
Mutta nuorenväen oma tahtohan se oli, tiesi kertoja, niin
Pihlajaniemessä kuin muuallakin. Kaikkihan nykyään kodistaan pakenevat,
talollistenkin lapset, rahatöihin ja rahanansioihin. Moni kertoi, miten
paljo pitäjällä nyt ihmiset puhuvat siitä, että Pihlajaniemi oli myyty
melkein puolilla hinnoilla. Onko se niin? kyselivät.
Sitte ne vaikeroivat omia vaivojaan. Kenellä oli tuskaa piioistaan,
kuka taas valitti tyttärensä kohtaloa, joka oli joutunut huonoon
palveluspaikkaan. Jotkut kantoivat miestensäkin päälle. Niistä muutamain
asiat vetivät liian usein oluttehtaalle eikä töistä tahtonut tulla
mitään. Toisilla oli taas muita, vielä pahempia vikoja. Sellaisten
kanssa ihminen tarkenee. Oli sellaisiakin, jotka kehuivat miehiään ja
sanoivat Jumalaakin kiittäneensä, kun on saanut sellaisen miehen että
saa edes olla kotona. Samaan suuntaan muutamat ylistivät lapsiaan, jotka
kyllä hyppäävät, niin kuin nuoret ainakin, mutta jättämään kotoaan,
menemään Amerikkaan tai puotipojiksi ei saisi vaikka käskis...
Kun tällaisia juteltiin, tuli avuksi Mäkitorpan emännän tyyni luonne.
Hän pisti sanotun muistiinsa vain ja ajatteli, että taitaapa sitä
sullakin, ystävä kulta, olla omat tuskas.
Kaikki nämä yhteensä tuottivat sittenkin niin paljon maallista murhetta,
että monasti alkoi syksynpuoleen jo tuntua siltä kuin parempaa asiaa ei
voisi nyt ajatella niinkään rauhassa kuin ennen. Kerran emäntä sortui jo
valittamaan ja neuvoa kysymään Kananteriltakin. Tämä sanoi että kaikki
sellaiset murheet ovat häjynhengen juonia, joita lunastettu sielu ei saa
laskea mieleensäkään.
Mutta niin vahva usko kuin emännällä olikin ollut jo monet herran
vuodet, nyt se usein horjui näiden kiusausten alla. Hänen järkensä, joka
nuoruudessa oli pyrkinyt vilkkaasti sekaantumaan talousasioihin, mutta
välillä pitemmän aikaa uskonelämän vaikutuksesta alistunut vaieten
Jumalan ja miehen tahdon alle, pyrki nyt olemaan yhtämittaisessa
levottomuudentilassa. Kyllä hän koetti vakuutella itseään, että kaikki
nämä maailmanmurheet ja epäilykset olivat peräisin valheenisästä, mutta
ei se auttanut. Järki mietiskeli yhtä myötään kaikellaista, m.*m.:
myytiinkö Pihlajaniemi liian helpolla? Eikö hän tehnyt väärin, ettei
estänyt miestä myymästä? Tuntui rikokselta, että he olivat myyneet
lapsilta kodin. Nyt Martti virui kolikaivannossa, eikä tiennyt vaikka
olis jo tällä hetkellä murskana... Hermanni roikkui kaiket päivät
navetan päädyllä tangossa ja polkupyörällä pitkin kyliä... Ei, ei
sellaisesta ikänä tule hyvää...
Äiti sai tällaisissa tapauksissa tuskanhien kohtauksia.
... Kaisu ei opi mitään...! piiaksi saa mennä ... muiden navettoihin
vettä riiputtamaan... Muiden pelloille kyntämään... Muiden riihenovelta
kurkistelemaan... Sitte saa jonkun häntäänsä joka vain katsoo rahoja,
sillä Kaisu ei ole talosta...
-- Minä olen syntiä tehnyt, sinun edessäsi, Herra, rukoili hän kamarissa
itsekseen. Lamppu pöydällä valaisi avoinna olevaa pikkukirjasta, jota
juuri oli lukenut. Silmälasit olivat ison virsikirjan päällä, ja silmät
tuijottivat ikkunasta pimenevään hämäryyteen, mistä pihlajan ääriviivat
hiljaa huojuen erottuivat.
-- Toivoin täällä maallista iloa ja lepoa, raukka, mutta tällaista
levottomuutta sain. -- Ja ajatuksissa jatkui, että tämä ei voi olla
muuta kuin Jumalan rangaistus rahanahneudesta ja laiskuudesta.
Ulkoa kuului rattaiden kolketta ja hevosen teräskenkien kavistelua
kivisellä torpantiellä.
-- Se nyt, Jaakkokin, saa ajaa rahtiajoja töikseen, niin kuin muutkin
mökinmiehet.
Ovi raottui. Kaisun pää pistäysi:
-- Isä tulee, keitänkö jo puuron?
-- Keitä vain.
Laitettuaan hevosensa tiloilleen tuli Jaakko Jaakonpoika tupaan. Emäntä
oli jo sillä välin tullut myöskin askareilleen. Hän ajatteli juuri että
saa nähdä, mitä se nyt valittaa ja nurkuu ensimmäisenä, kun mies astui
tupaan, pani kirveen ovenpäälle ja kintaat muurinotsikolle.
-- Hyvää iltaa.
Vaimo katsoi. Mikä sillä nyt? Tämä tervehdys oli erikoista, äänessäkin
joku uusi sointu.
-- Iltaa.
Vaimo jatkoi askareitaan, odottaen.
Mutta mies jutteli vain yhtä ja toista kylänkuulumia. Vasta kun oltiin
kolmisin pöydänympärillä puurolla, se puhkesi.
-- Tapasin tuolla Mikonperän Jaanun ja se sanoi kyllästyneensä jo jouten
olemaan, lupasi pian taas ostaa talon.
-- Jaanuko?
-- Niin se Jaanu, jonka poika on kaupungis, siellä...
-- Kyllä minä sen tunnen. Sehän ryyppää. Kehuvat aina istuvan olutpotun
ääres.
-- Sitä se sanookin, kehui itsekin jo moittivansa.
Kumpanenkin tunsi, että tässä nyt aivan tahallaan viivyteltiin
syrjäasioissa, kunnes emäntä vasten tapojaan puheliaalta näyttäen palasi
suoraa tietä pääasiaan.
-- Vai talon?
-- Kehui alkavan ikäväksi käydä, kun ei ole mistään kotoisin.
-- Niin, kunko ei ole mistään kotoisin? Emännän silmät kiiluivat,
pöytään nojaten tuijotti hän miestään silmiin.
-- Niin sanoi. Jaanu oli vähän ryypännyt.
-- Missä sinä tapasit?
-- Siinä kaupparistillä.
-- No mistä se meinaa ostaa?
-- Sanoi että kyllä niitä on. Kysyi että emmekö mekin jo osta.
-- Mekö?
Kaisun huomio kiintyi keskusteluun, sillä äidin kysymys tuli harvinaisen
kiihtyneellä äänenpainolla.
-- Niin?
Puolisot katsoivat toisiaan yli pöydän uteliaina, tutkivina, odottavina.
-- No ja mitä sinä sanoit? kysyi vainio.
-- Mitäs minä, vastasi mies, emmehän me ole siitä mitään ajatelleet.
-- Niin mutta, uteli vaimo.
... Tämäpä kummallista, ajatteli mies. Aikookohan se...? Ajatteleekohan
se...? aprikoi vaimo mielessään kun korjasi pöytää.
Silloin kuului takanluota Kaisun ääni:
-- Aikooko sitte isä ostaa talon?
-- Sanoakin! virkahti emäntä hymyhuulin.
-- Tiedä, mitä siihen sanois Kaisu? he ... heh.
Jaakko Jaakonpoika päästi taasen kerran tuon omituisen naurahduksen,
joka viimeaikoina oli käynyt yhä harvinaisemmaksi.
-- Ostakaa vain! huudahti tyttö.
-- Ostakaa vain, meinaa Kaisu, sanoi emäntä.
Jaakko Jaakonpoikaa yhä nauratti.
-- Kaisu taitaa tuumata, jotta talosta olis mukavee olla kuin torpasta,
jatkoi isä.
-- Niin oliskin!
-- Kukas työt tekis? Isä ja minä olemme jo vanhoja, etkä sinä yksin
pitkälle, lapsiparka.
-- Kirjotetaan Martti ja Liisa Amerikasta!
Kaisu puhui innostunein huudahdusäänin.
Äiti ajatteli: kyllä sen kuulee että lapsikin jo ajattelee.
Isä otti taskustaan lihamakkaran ja vehnäleivän jäännökset ja pani
hyllynreunalle.
-- Panen tuohon, sanoi.
Hän tunsi itsensä työstä väsyneeksi ja ajatteli jo makuullemenoa. Mutta
koko mielialan täytti omituinen tyydytyksen tunne siitä, mitä vaimo ja
tytär olivat tänä iltana jutelleet. Enimmin kiinnitti väsähtäneen
mielenkiintoa kysymys, mahtaisivatko Martti ja Liisa tulla takaisin?
Sekä vähän myöhemmin: mitähän patruuna nyt tahtois Pihlajaniemestä?
Ajatellessaan sitä, piiputteli hän jo vuoteenlaidalla. Tunnelma oli niin
elähyttävä, että hän kesken hiljaisuuden, emännän juuri riisuutuessa
virkkoi:
-- Se Jaanu kosi Pihlajanientä meille.
Emäntä pysähtyi uteliaana:
-- Kuinka Jaanu sitä?
-- Sanoi vain, eikö lie kuullut kaupattavan.
-- Nyt metsätönnä?
-- Kyllä siinä kuuluu vielä polttopuuta ja sellaista olevan.
-- Ja mitä se sellaisena nyt maksaa?
-- Ei Jaanukaan, enkä minäkään ole kysynyt.
Oltiin vähänaikaa vaiti. Jaakko Jaakonpojasta oli niin mukavaa nyt
jutella. Yht'äkkiä hän muisti ja sanoi sen kohta:
-- Huomenna on maamiesseuran juurikasvinäyttely ja kokous
seurahuoneella. Minä ajattelin mennä.
-- Sinnekö?
-- Niin, ajattelin.
-- Ethän sinä niis ennenkään? Emännän äänessä oli vastaanpaneva sävy.
-- Olis tainnut pitää enemmänkin, sanoi mies ja ähki. Vaimo katsahti
vuoteeseen, että mitä se Jaakko nyt? Vähäisen väliajan kuluttua sanoi:
-- Mene vain, mun puolestani.
-- Etkö sinäkin? kysyi taas vuorostaan mies.
-- Sinnekö turniksia katsomaan?
-- Niin ja kaalia.
-- Olis pitänyt viedä meidänkin kaalia.
-- Olisit vienyt.
-- Mitä ne näin mökkiläisten kaalit sitte...
-- Mökkiläistenkö? Entä jos oltaisiin vielä talosta?
-- Niin mutta nyt ei olla.
-- Onpa rahaa.
-- Mitä se raha sitte.
-- Saa sillä talon.
-- No saa. Mutta kun on kerta myyty niin...
-- Mitä siitä, moni myy ja ostaa taas ja rikastuvat sillä lailla kun
voittavat.
-- Ei meistä, isä, ole sellaisiksi! Vaimo laskeutui vuoteeseen
huoahtaen. Mies veteli savuja hetkisen, laski piipun vuoteen vieressä
olevan hyllyn reunalle ja vastasi:
-- Eipä ei, mutta jos ne Martti ja Liisa tulisivat Amerikasta niin kyllä
me talon asuisimme vielä.
Vähän ajan kuluttua äänsi vaimo:
-- Jos ne tulevat ... meille?
-- Pitää kysyä, jos...
-- Mitä?
-- Jos niin kuin talonpuuhiin tässä...
Jaakko Jaakonpoika veteli jo raskaita, syviä henkäyksiä, kun emäntä
vielä tuntui valvovan täydessä tajussaan.
-- Nukutko sinä?
-- Häh?
-- Arvelin vain, että sinähän voisit joskus kysyä patruunalta
Pihlajanientä?
-- Niin kuin piloillaniko?
-- Vaikka.
Vähänajan kuluttua molemmat nukkuivat.
16.
Heinosen puhe *Maamiehelle* oli herättänyt suurta hälinää. Koko
näyttely-yleisö puhui siitä. Muutamat olivat loukkaantuneet. Olihan
yleisö kirjavaa.
Hän oli sanonut, että yleinen havainto näistä maamiesseurojen
kokouksista oli monena vuotena ollut sellainen, että niissä tuli ikävä.
Ja missä ihmisten tulee ikävä, sinne menoaan he karttavat. Tämän ilmiön
syynä oli hänen luulonsa mukaan se, että pidettiin niin ylen paljo
maataloudellisia rippisaarnoja. Maanviljelijät kuormitettiin
taloudellisilla ja ammatillisilla syntitaakoilla aivan kuin erämaan
kameelit. Ahkerimmatkin maataloudellisen parannuksen tekijät alkoivat
väsyä ja uupua. Minkä tähden? Sentähden, kun jokaiselle, kuka vain oli
päässyt pujahtamaan pois tästä joukosta ja saanut toisen ammatin,
hänelle kohta loisti taloudellisen hyvinvoinnin-valo ja herraspäivät
aivan luvallisina. Jos talonpoika koettaa ruveta talonpoikana ollessaan
herrastelemaan niin kuin muutkin ihmiset, heti hänen edesottamisiaan
rupeavat murehtimaan kaikki: maa on vaarassa! Jos siis tahtoo
ajanvaatimusten mukaan sivistyä tahi ruveta olemaan ihmisten joukossa
eikä halua saada nuhteita, pitää myydä talo ja ruveta harjoittamaan
jotain liikettä. Tämä kasvatus on sanomattomasti valaissut maanmiesten
pimeitä älyjä. Maanviljelystoimi heidät on tehnyt arvottomiksi ja
kyvyttömiksi, eivätkä he voi kenenkään mielestä täyttää kutsumustaan.
Nyt vihdoin on maanomistus julistettu varkaudeksi, vaikka useimmat ovat
maksaneet tiloistaan korkeat hinnat...
Vähemmästäkin täytyy jo tomppelinkin herätä. Pitää myydä talo! Pääsee
ihmisten joukkoon. Se vain on paha, jos saa liian paljo, myyjä saa
huijarin-nimen; jos saa liian vähä, sanotaan hölmöksi. Mutta joka
tapauksessa ihminen, joka vapautuu maasta, pääsee pujahtamaan kuin koira
veräjästä siitä yhteiskunnallisesta ahtaastaportista, jonka toisella
puolella on ainaisilta kyvyttömyyden-ja laiskuudenmuistutuksilta
suojattuna. Maansa myymällä voi tulla paremmaksi ihmiseksi. Saa tehdä
mitä tahtoo: kantaa korkoja ja olla, ruveta porvaroimaan ja
keinottelemaan, tahi asioimaan, tai saarnaamaan, y.*m. Saa tehdä mitä
haluaa, eikä muilla ihmisillä ole niin suuria sanomisia, teki toimensa
hyvin eli huonosti. Tämän ovat maamiehet havainneet ja ruvenneet oikein
kilvalla myymään talojaan. Se on aivan yleisen herätyksen merkki.
Mutta äläs! Kun maamiehet myyvät maitansa, sitte he vasta kuolemansynnin
tekevät, sanovat ripittäjät. Ja nyt tulee viimeinen villitys pahemmaksi
kuin ensimäinen. Maamies ei saa myydä maatansa! huudetaan. Mihin isänmaa
joutuu, jos ei kukaan sitä viljele? Asukaa hyvät miehet talojanne!
Ymmärrättehän sen, että jos maaseutu tyhjäytyy väestöstä ja kaikki
tulevat kaupunkeihin eikä maantöitä enää tehdä, silloinhan koko kansan
perii hukka. Kuka maksaa palkat virkamiehille? Kuka ostaa ja myy pitäen
yllä liikemaailman, jos maatilat tulevat metsätiloiksi? Jos itsenäinen
talonpoikaisluokka häviää, missä silloin on maan turva? Maansa myyminen
on isänmaan kavaltamista, kuulitteko!...
Niin kaikuu uusi rippisaarna maanviljelijöille, jotka oman heikkoutensa
ja kykenemättömyytensä tunnossa jättävät maansa *parempainsa* käsiin.
Entinen maamies, joka luuli maansa myynnin kautta nousevansa oikein
20:nnen vuosisadan ihmisten joukkoon, saa kyyhöttää
»kuolemanodottajaismökissään» kuin karussa oleva maansa pettäjä
tietämättä itsekään kuuluuko hän tähän vai tulevaan ihmiskuntaan, tahi
onko hänet jo tuomittu, vai vastako tuomitaan.
Sellainen on maamiehen kohtalo näiden nykyisenpäivän malli-ihmisten
keskellä. Mistä tämä johtuu? Onko se Jumalan säätämä luonnonlaki, vai
vetääkö Herra tällä tavoin meitä puoleensa?
Minä luulen, sanoi Heinonen, että kaikki johtuu vain siitä, että
maamieskäsitteeseen, hänen elämänosaansa on periytynyt yleensä koko
paljon orjuusajoilta. Maamiehen tulee taata kansakunnan elossapysyminen,
sen sukujuuren terveys ja riittäväisyys. Myöskin tulee hänen kyetä
tyydyttämään kansakunnan elintarpeet. Voidaksensa täyttää kaiken tämän
tulee hänen olla tavoiltaan yksinkertainen, jotteivät elintavat pilaa
terveyttä, säästäväinen, jotta hänen tuotannostaan riittäisi
herrastelevien luokkien koreuteen ja ravintotuhlaukseen. Kun
maanviljelys nyt ei tuota riittävästi, jotta kukin saisi mielinmäärin
siitä lypsää kulutustarpeitaan, alkavat elätit parkua kuin pahankurinen,
iso poikakölli silloin, kun äidin rinta on tyhjä, nälkä naukuu vatsassa,
eikä luonto ole vielä pakottanut kölliä etsimään ja pureksimaan itse
leipää ja silakkaa. Äiti imettää ensin kölliä monen vuoden vanhaksi, ja
kun ei rinta enää lypsä, antaa parhaat palansa täytteeksi. Mutta köllin
ruokahalu kasvaa, ja kun ei äitiraukalta enää tule mitään, alkaa kölli
vihoissaan potkia, takoa, haukkua ja repiä äidinrintaa. Mitä äiti
silloin tekee? Aikansa tekiteltyään häätyy vihdoin panemaan mustia
villoja nänniinsä. Kölli mulkoilee ja kiukuttelee, mutta mustat villat
ovat siinä. Ne eivät kelpaa köllin suuhun. Hänen täytyy ruveta elämään
muullalailla, omin neuvoin.
Koko maamiehen aina haukutun aseman selvitys on tämä: hän on liian
vanhaksi antanut näiden yhteiskunnallisten köllien potkia sylissään ja
imeä rintaansa, antanut niille parhaat palansa, jopa puolet
purrustaankin. Äiti on nähnyt ilolla, että poikakölleistä on kasvanut
miehiä ja naisia, jotka ovat nostaneet päänsä ylemmäksi kuin äiti,
rakentaneet asuntonsa koreammiksi ja kynnykset korkeammiksi. Pukeuneet
silkkiin ja verkaan, varustaneet pöytänsä viinillä ja rasvalla ja
älynsä maailman viisaudella. Kaikkeen siihen on äiti antanut mehun
itsestään ja kuivunut. Katsokaa näiden vaimojen ja miesten poskia,
joiden elämä on kulunut maatöissä! Kuivuneita kurttuja, joiden pohjissa
tuhannet muistot vuotaneista hikipisaroista, pettyneistä toiveista,
kärsityistä puutteista. Kun halla kävi mailla, tai kuivuus, eli raesade
ja myrskyt ja maanhedelmän veivät, kuka näistä imetetyistä kärsi
maamiehen kera? Sitä samaa on tapahtunut samalla aikaa, kuin maamies on
jo ollut taloudellisten rippisaarnojen ammattikuulijana. Täällä on
paruttu ja kilpaa möykytetty äidinrintaa, josta ei enää voi herua
kaikille vatsantäyttä. -- --
Maamies on yhteiskunnallinen tuottaja. Mutta hän on ennen kaikkea
kansallisuutensa elinjuuri. Anna sille suurta elämäntehtäväänsä vastaava
vapaus, vapauta hänet olemasta kansallisen loiselämän elinjuurena ja
näet miten kansallisuus kukoistaa! -- --
-- Maanaiset, maamiehet! Katkaistaan orjuuden perintökahleet! Itseään,
omaa elämäänsä varten maaemon huoltajakin! --
Puheen loputtua oli salissa vallinnut muutaman silmänräpäyksen
vaikeneva, syvä hiljaisuus, mutta sen jälkeen räjähtänyt
kättentaputuksen myrsky. Siellä oli paljon syrjäkylienkin varsinaista
maamiesväkeä. Harvoin heitä tällaisissa maallisissa tilaisuuksissa
nähtiin niin paljoa. Arveltiin että heitä tällä kertaa veti
juurikasvinäyttely, sillä se yhdisti tähän monenkin omia harrastuksia.
Syrjäkylien miehet, joille monille kättentaputus oli aivan uusi
elämänilmiö, löivät vahvimmin. Sangen monen miehen silmistä loisti
tunnelma, joka avonaisesti kertoi heidän ajatuksiaan.
-- Kylläpä puhuu!
-- Vai osaa se Heinonen noin...
-- Kerrankin niin kuin asia on.
-- Justiin! Ei yhtään liikaa.
Peränpuolella salia oli istunut Pihlajaniemi ja -- emäntä vierellään.
Jaakko Jaakonpojan suu näytti jähmettyneen ihmettelevään hymyyn. Emäntä
istui totisena ja suljettuna. Heinonen vanhana naapurina tuli
kättelemään. Kumpasenkin mieli meni iloiseksi. Kun kuulumisia juteltiin,
nauroi emäntäkin ja sanoi aina väliin muutaman huomion, hillityllä
sävyllään.
-- Saarnaat kuin paras pappi! sai Jaakko Jaakonpoika tilaisuuden
kehahtaa.
-- Joutavia!
-- No se oli oikein oikeata puhetta, juuri tuolla tavalla se on, kehui
emäntä. Aivan siinä saa olla niin kuin aidanraos, kun ollaan talon edes,
ja jos talonsa myy niin sitte ihmiset vasta käsihinsä ottavat.
-- Mepä tuon tiedämme, sanoi Jaakko Jaakonpoika, sorvaten tupakkaa
piippuunsa.
-- Ei täällä saa polttaa, huomautti emäntä.
-- Ahah, sopiipa mennä pihalle.
-- Onpa siellä sievä ilma, lohdutti Heinonen ja jatkoi kysellen: Kuinka
se teidän aikanne nyt kuluu?
-- Siinähän se, sanoi Jaakko Jaakonpoika.
-- Kuluu niin kuin kuluu, lisäsi emäntä.
Heinonen havaitsi että kumpasenkin mieli meni alakuloiseksi.
-- Hm, mumisi hän.
-- Tässä on jo vähin -- Jaakko Jaakonpoika katsahti ympärilleen olisiko
tarpeettomia korvia kuulemassa -- kaduttu, kun tuli myydyksi.
-- Minä arvaan sen.
-- Siinä vain raha miellytti.
-- Niinkö?
-- Sehän se ... ja sittenkin taisi mennä halvalla. Mitä se Heinonen
arvelee, jos ostais sen takaisin?
-- Pihlajaniemenkö?
-- Niin sen.
-- Tekö?
-- Me.
-- Mitäs minä siihen osaan...
-- Ajattelen että jos Marttikin tulis kotipuoleen.
-- Tulisko hän?
Heinonen kiintyi nyt asiaan ja vei entisen naapurinsa hieman syrjempään,
emännän jäädessä puhelemaan Heinosen emännän kanssa, joka oli ryhmään
liittynyt.
Juurikasvinäyttelyn ympärillä hääri yhä tungeskellen ihmisiä. Monelle
näytti se tarjoavan sangen mielenkiintoista tarkastettavaa. Harvat
olivat tulleet tuotteitaan näytteille panneeksi, mutta sitä kiinteämmin
nyt vertailivat näytteilläolevia omiinsa. Kellä oli parempia kotona,
kuka taas ei ollut viitsinyt niiden kanssa niin suurta vaivaa nähdä,
joten olivat kasvaneet vain pienemmiksi. Mutta yleensä näyttely
innostutti. Kaikilla oli jo tietona, että ne karjanrehuna lisäävät
maidontuotantoa ja vähentävät heinäinmenoa. Maidon laihduttamisesta
jotkut, joiden turnipsiviljelykset oli rikkaruoho vallannut, puhuivat.
Mutta kun toiset kertoivat satua ketusta ja pihlajanmarjoista
vetäytyivät nämä toiseen huoneeseen piiputtelemaan ja juttelemaan muista
asioista.