kuormaa. Teki tälle uuden hyvänillan ja sai kirkasäänisen vastauksen.
-- Hauskaahan se on, sanoo vaimo, että joku meistäkin piittaa! --
Kuivat, jo hieman vanhentuneet rakennushirret liikkuivat naisen käsissä
kumman keveästi. Niitä liikutellessaan kertoi Mäkitorpparille, että hän
oli tavallisesti hakenut joka yö kaksi kuormaa. Mutta nyt oli
hevosparka, jolla täytyi ajaa sahanajoissa kiinteät päivätyöt, niin
väsynyt, ettei sopinut tänä iltana enää mennä. Jaakko Jaakonpojan
mielestä tuo nainen itse oli aivan kuin juuri ylösnoussut.
-- Tuossako te asutte? kysyi vieras, kummastelevana osoittaen
mäkirinteessä, aivan vieressä olevaa latoa, jossa hevosloimi toimitti
ovenvirkaa.
-- Siinä. Mikäs hätä näin ihanana kesänä. -- Vaimo pujahti latoon.
-- Tulkaa katsomaan! kuiskasi ovesta. Lato oli seiniltään tuulta vasten
verhottu niinimatoilla ja säkeillä, samoin lattia. Ovipielessä oli
pöytä, perällä vuode ja pari tuolia. Kesäyön lempeässä valossa näytti
ladonsisus hyvin somalle. Havaitsi heti että emäntä kykeni pitämään
siistiä.
-- Taavi nukkuu, virkkoi vaimo huolellisesti peitellen lasta, jonka
tukevat, terveet posket loistivat peiton alta.
-- Joo-o. -- Muuta ei ihmettelevä vieras osannut sanoa.
Vaimo siirtyi nyt puuroa keittämään.
-- Meidän navetta ja talli ovat tuolla tuon suuren kuusen alla, osoitti
vaimo. Siellä makasi pienessä aituuksessa kirjava, pieni lehmä. Sen
pieni kello kilahti silloin tällöin hiljaa märehtiessä. Hevonen söi
niityllä, hammas tuntui olevan vielä kunnollinen, sillä jokainen ote
rauskahti niin terävän somasti. Aurinko oli jo ammoin sitten laskenut,
mutta laskun jälellä näkyi vielä lämpöisen hohtava punainen auer.
Taavetti tuli rakennukseltaan, kun vaimo kaasi puuron vatiin, ja he
siirtyivät latoon illastamaan. Pihlajanientä pyydettiin sisään latoon,
mutta hän istui vain kynnykselle juttelemaan kun isäntäväki söi. Hän oli
niin kummasti mieltynyt tähän kaikkeen, ettei oikein tiennyt mitä sanoa.
Ja kun ei näillä ihmisillä ollut mitään kädestä lähtevää, muuta kuin se,
minkä Taavetti päivin ansaitsi sahasta. Lehmä oli ostettu vaimon
säästöillä ja hevonen Taavetin. Tupa-ainekset, samoin kuin maakin, oli
velkana, mutta Taavetti puhui siitä aivan levollisesti. Kertoi
suunnitelmistaan, miten hän päivät ansaitsee sahassa ja yöt asuu täällä,
hän ei tarvitse vielä aivan monta tuntia vuorokaudessa lepoa, kun on
nuori ja terve. Vaimo on kova ojantekijä. Hän tahtoi viedä isännän
katsomaan, minkälaisia ojia muija luo. Siellä oli todellakin ojia, joita
tekemikseen olisi viitsinyt omistaa vaikka mies.
-- Se on lemmon hyvä akka, sanoi Taavetti, kun katsoivat erään veto-ojan
reunalla.
-- On jumaliste! toinen todisti.
-- Ja sillä on hyvä luontokin. Se on niin mukava että, hymyili Taavetti.
Ihmiset luulevat muijaa löylynlyömäksi sen tähden kun se tekee raskaita
töitä! -- Taavetti nauroi niin hartaasti että hartiat nytkyivät.
Jaakko Jaakonpojan suu oli jäänyt auki, kun hän katseli ja kuunteli
ennen umpinaiseksi ja harvasanaiseksi tuntemaansa miestä. Hän oli äsken
tuolla rakennuksella lausunut jonkunlaisen epäilyksensä siitä että kun
pitää kaikki velaksi ottaa, niin mahtaako tässä pysyä jaloillaan. Mutta
hän oli nyt kuullut ja nähnyt ja melkein tuntenut että sellainen arvelu
oli näihin ihmisiin nähden naurettava. Niinpä hän tahtoi korjata sitä ja
virkkoi:
-- Niin, noo, kyllä te maanne pidätte.
-- Pidämme me, sanoi Taavetti ilman, että siinä oli yhtään uhmaa, mutta
kuitenkin sellaisella tavalla, kuin hänellä olisi ollut jo taskussaan
rahat, joilla aikoi maksaa sen viimeiseen penniin.
Mäkitorppari lähti vihdoin kotimatkalle omituinen tunne rinnassaan.
Ojan yli hypättyään katsahti taakseen, nauroiko Taavetti? Hänestä tuntui
aivan kuin Taavetti olisi hänelle nauranut. Joskus oli tuntunut Heinosen
läsnäollessa samallaiselle.
Eihän Taavetti nauranut. Meni vain pöllytellen hevostaan kohti, joka
höristellen tervehti.
Ihana rauha vallitsi metsässä. Jaakko Jaakonpoika asteli polkua
ajatuksiinsa vaipuneena. Yht'äkkiä alkoi kuulua naisen laulu. Sen somat
säveleet pysäyttivät hänet. Mutta sanoista ei erottanut muuta kuin:
»Penni on mulla perintöä
Ja kullallani on kaksi...»,
sillä samassa alkoi taas kuulua salvumiehen navakoita kirveeniskuja.
Joku pikkuinen lintu oli herännyt ja piipitti unisena lyhyen,
kummastelevan mielialansa, ja siihen vastasi aivan lähellä toinen, aivan
samassa tunnelajissa. Mutta sitten oli kaikki hiljaa. Ainoastaan
kirveeniskut kuuluivat silloin tällöin kajahtelevina ja läpileikkaavina.
Hevosenviejä saapui Mäkitorpalle sekavin tuntein. Omalle puolelle
päästyä alkoi kirkonkylältä kuulua ääniä. Ensin muuan yksinäinen
torvenääni, jolla harjoiteltiin, sitten harmonikansoittoa vähän
toisaalta. Muuten oli kaikki hiljaista.
Hermanni oli juuri tullut kylältä ja asetti pyöräänsä suojaan.
-- Tuleeko sinulta koskaan sitä pyörää siivotuksikaan? kysyy isä
nurisevalla äänellä.
-- Kyyllä minä sitä joskus...
Poika pujahti porstuasta yliselle, missä hän pitää kesäasuntoaan.
-- Joskus, matkii isä epäillen.
Emäntä nuhtelee, että kun koko yön on hevosenviennis. Hän jo oli aikonut
pukea ja lähteä etsimään, kun sillä lailla... Mutta mies kertoi harvoin
sanoin missä oli ollut. Ja sitte kertoi emäntä, hieman kiihtyneenä, että
Kaisu oli tullut itkien kylästä.
-- Mitä varten? uteli isä.
-- Noo, jotkut nuoret olivat pistelleet ja haukahdelleet.
-- Kaisulleko? Mistä?
-- Mistähän oli, joutavasta asiasta. -- Emäntä kertoi. Tyttö oli ottanut
itsekseen ja itki. Kun eivät edes mukulat pääse niiden ohi nälvimättä.
-- Nälvimättä, todella. Pistää niin vihakseni että... Lienevätkö
kelvottomat edes rippikoulua käyneet, pitäis oikein pastorilta kysyä.
-- Ruveta näiden kanssa sormikoukkusille meikäläisen, kyllä niistä
vastuksensa saa, lauhdutti emäntä.
-- Hmm, pani mies mumisten.
14.
Kirkonkylän liike oli viime vuosikymmenen kuluessa kasvanut niin että se
muistutti nykyään jo pientä kaupunkia. Moni sen taloista oli siirtynyt
liike- ja virkamiehille, palstottu, myyty palstat 3--4-kertaisista
hinnoista. Niille rakennettu asunto-ja liiketaloja, ja pelloista saatu
sopivia rahti-ja juoksuhevosten syöttöhakoja. Maanviljelystä ei näihin
aikoihin moni ajatellut kirkonkylillä. Entiset isännät olivat myytyään
talonsa joko siirtyneet hieman syrjään eläen nyt rahojensa koroilla ja
nauttien olemassaolostaan, tahi perustaneet uusia liikeyrityksiä ja
ryhtyneet mukana kilpailemaan. Ne, mitkä vielä pitivät
maanviljelystalojaan, näyttivät tekevän sen vain odottaakseen hintojen
nousua. He olivat väsähtäneet ammattiinsa eivätkä voineet saada
palvelijoitaan, enempää kuin lapsiaankaan siihen innostumaan. Kaikkia
veti vain Kirkonkylän valtakatu, jossa oli niin omituinen viehätys. Kun
tarvittiin puotipalvelijaa, porvarirenkiä, leipuripuotityttöä, sai kukin
valita kymmenistä. Talollisten tyttäret ja pojat kilpailivat
mökkiläisten tytärten ja poikain kera. Ken pääsi pääkadun varrelle, se
tunsi päässeensä elämässä tärkeän askeleen ylöspäin. Moni talonpoikainen
nuorukainen ja neitonen tunsi, tullessaan tänne puoteihin ostoksille,
kateuden kaivelevan mieltään, tavatessaan myymäpöydän takana jonkun
naapurin samanikäisistä nyt arkipäivänä niissä keväisissä kevyissä
pukimissa, joita kotona hellien ja vanhempien erikoisen valvonnan alla
pidettiin sunnuntaisin. Ja rahaa, rahaa niillä on nyt aina!
Toisille tarjosi saha töitä kesät, talvet. Siellä oli ilona verraton
vapaus kaikkina aikoina milloin työt lepäsivät, määrätyt työajat ja
palkka, joka pyytämättä laskettiin kouraan joka lauantai. Pane se pitkin
tai poikki, ei kellään ole mitään sanomista. Meni kotiin, vanhempainkin
suhteen omanarvon tunto nousi itsetietoisena. Ja niiden nuhtelemahalu
muutaman yrityksen jälkeen sammui huulille, kun poika nousi oikein
silmissä itsenäisenä miehenä, jolla nyt oli oma aika ja oma kukkaro.
Vielä 8--9 vuotta takaperin oli Kirkonkylässä olemassa vain Koistisen
iso ja Martikaisen pienempi kauppapuoti, sekä pari kolme sisäkauppaa.
Sitten tuli tienristeykseen ensimmäisenä osuuskauppa. Sen luultiin
ensinnä lopettavan Martikaisen liikkeen kerrassaan, se kun oli heikompi
ja lähempänä, sekä Koistisenkin pakottavan ainakin yhdelle
puotipalvelijalle. Mutta toisin kävi. Muutaman vuoden kuluttua pystytti
muuan arkangelilainen kaupan toiselle puolen maantietä ihan osuuskauppaa
vastapäätä. Samana vuotena avasi Vihtori Petäjäinen kaupan joen toisella
puolen, myytyään ensin talonsa sahayhtiölle. Hän oli pidättänyt
talostaan sopivan asuntopalstan, jolle rakensi uudenaikaisen,
taittokattoisen talon ja avasi siinä kaupan. Joitakin pienempiä
myymälöitä avattiin ja suljettiin joka vuosi, niin että oli usein vaikea
enää tietääkään kuinka moni kerrallaan harjoitti liikettä Kirkonkylässä.
Kylän läpi käyvä maantie oli kuin ainakin pikkukaupungin pääkatu. Paitsi
sekatavarakauppoja, jotka yksi toisensa jälkeen olivat hankkineet komeat
nimikilvet ja ahtaneet maantielle antaviin ikkunoihinsa mitä kirjavimman
näytevaraston kaikenlaista rihkamaa, oli siinä leipuripuoteja, räätälien
ja suutarien asuntoja, puusepän työhuone, jonka portin päällä oli muun
ohessa lapsen ruumiskirstu näytteenä. »Limunaatia» oli miltei jokaisen
asunnon nurkka- tai ovipielessä ja »Kahvila» oli maalattu upeilla
kullatuilla kirjaimilla siniselle pohjalle erään sievän näköisen
pikkuasunnon nurkkakilpeen.
* * * * *
Talojen ympärillä olevissa pienemmissä ja suuremmissa puutarhoissa oli
syksy jo ottanut sananvallan. Puitten lehdet pälyivät kirjavan
kellahtavina, toisissa toki vielä viheriä voitolla, toisten jo maassa
viruessa tuulen juoksuttamina, sateen pieksäminä. Kyökkikasvitarhoissa,
missä niitä sattui olemaan, upeilivat kaalit suurine lehtineen, joiden
takaa pienet vaivais-kuvut avuttomina yrittivät tirkistää.
Punajuurikkaiden komeat, väririkkaat varret antoivat eloa ja väriä
muuten jo lakastumaan pyrkivälle ympäristölle, samalla voimakkaasti
uhmaten syksyn kolkkoa lähenemistä. Karviais- ja viinimarjapensaat,
miltei lehdettöminä, näyttivät jo hortoilevan puolinaisessa
taintumustilassa. Kukkapengermät, joissa valmut ja asterit olivat
viikkokausia yhteen jaksoon kilpailleet loistavassa kauneudessaan,
muistuttivat nyt enimmin suven lopusta ja maallisen komeuden
katoovaisuuden armottomasta laista.
Maantie, joka edusti kirkonkylän pääkatua, oli sateisen ilman vuoksi jo
lokainen. Muuan mies taisteli lehmän kanssa, jota talutti nuorasta.
Lehmä ponnisti vastaan, peräytyi ja juonitteli. Parin vastakkain olevan
puodin rappusilla ja toisen avatun ikkunan takana seisoskeli ihmisiä
tätä katsellen ja nauraen. Keskenään ne juttelivat ja joskus
hikoilevalle lehmänkulettajallekin kompasanoja huikkaisivat. Miestä ja
lehmää läheni muuan paljassäärinen tyttö ja pari vähän suurempaa poikaa.
Kohta pysähtyi ryhmään muuan horjuva juoppo, olutpulloja taskut täynnä.
Lehmä työntyi yhä riivatummin takaperin ja oli jo vähältä takajaloillaan
työntää syvään ojaan erään naisen lykkäämät meijerivaunut kannuineen,
mutta väistyi samalla hieman syrjään. Lehmää taluttava mies sihisi
hampaitten välistä, yritti nuoranpätkällä lyödä lehmää takapuoleen,
mutta se onnistui perin huonosti.
-- Mikäs perttana...!
Se mies, jolla oli olutpulloja taskuissaan, läheni kiroillen, tieltä
temmattu seipäänkappale kädessään ja aikoi lyödä.
-- Ei saa! huusi lehmänkulettaja, se on kantava. Ei sitä saa lyödä.
Ohi ajoi hurjalla vauhdilla kauppias Martikainen, jonka raskaan painon
alla pieni ajoneuvo letkui ja huojui. Lihava mies nauroi.
-- Laske irti se lehmä ja aja edelläsi huusi ohiajaessaan.
Mutta samalla olutpulloja kantava mies, joka kuitenkin koki auttaa
työntämällä lehmää, livetti kuraisella tiellä jalkaansa, kaatui suulleen
tiehen ja särki yhden olutpullon. Poikaparvi, joka jo oli kasvanut
muutamilla uusilla tulokkailla, räjähti nauramaan, ja puodissa, jonka
ikkuna oli auki, yhdyttiin. Aivan kuin nauru olisi vaikuttanut lehmään,
alkoi se nyt kiltisti marssia taluttajansa mukana, joka takinhihallaan
pyyhki hikisiä kasvojaan. Mies, jolla oli olutpulloja taskuissaan, nousi
nopeasti ylös ja lähti nähtävästi hammasta purren tallustelemaan
tietään.
Häntä vastaan tuli pitkä jono sahan lautakuormia. Ne olivat seisoneet
tuolla toisessa päässä kujaa, ruokakaupan edessä. Nyt tulivat ajajat,
mikä istuen kuormallaan, kuka kävellen, kukin syöden ranskanleipää ja
lihamakkaraa, sekä sen ohessa kovaäänisesti, että kuului yli
kuormarattaiden ryskeen, keskenään jutellen.
Mies, joka kantoi olutpulloja, yritti kävellä tien äärimmäistä reunaa
vastakkaisella puolella kuin lautakuormain ajajat. Hän nähtävästi häpesi
äsken maantiessä likaantunutta asuaan. Mutta viimeisenä tuleva ajuri
tuli hevosineen kymmenkunta syltä toisten jälessä, kävellen samaa
puolta kuin olutpullojakin kantava mies. Tämäkin ajuri näkyi syövän
ranskanpullaa ja lihamakkaraa. Jo kaukaa seurasivat miehet silmin
toisiaan ja näyttivät tuntevan. Lauta-ajuri työnsi ranskanpullanjätteet
ja lihamakkaranlopun taskuunsa, pyyhki suutaan, ryähteli ja tavoitti
ryhtiään. Olutpullojen kantaja katsahti pitkin ruumistaan, hoivasi
vaistomaisesti rapaa vaatteiltaan ja pani takkinsa nappiin mutisten
itsekseen.
-- Ka, päivää, Pihlajaniemipä siinä, sanoi olutpulloja kanteleva mies,
kun tulivat vastakkain.
-- Päivää, päivää, onko se Jaanu? Mikonperän Jaanu...
Jaakko Jaakonpoika pysäytti hevosensa. Käteltiin.
-- Sinä olet ruvennut sahan ajomieheksi? alotti Mikonperän Jaanu.
-- Niin. Rupesi aika käymään niin pitkäksi siinä aina jouten, että... No
mitä se täälläpäin nyt?
-- Miitä...
Mikonperä luimisteli sivuilleen: -- Autoin tuolla tuon lehmää kun ei se
kulkenut, lempo, ollenkaan, ja kaaduin rapakkoon. Ne taisivat luulla
että mä oon juovuksis, vaikk' en oo täärännyt kuin kolme pulloa.
Jaakko Jaakonpoika ajatteli että hänelle olis kolme pulloa jo aivan
makuukuorma.
Sitte kysyi Mikonperä:
-- Eikö ole jo katunut, kun myi perintötalon?
-- Tiedä, sanoi Jaakko Jaakonpoika ja naurahti. -- Entä sinä?
-- Katunut olen, lemmosti! Mies väänsi päätä. Katsoi suoraan toista
silmiin ja jatkoi: -- Minä ostan pian talon, muuten tässä menee aika
aivan juomiseen.
-- Vai tuumaat sinä taloa? Jaakko Jaakonpoika kiinnitti katseensa
terävän kysyvänä Mikonperään.
-- Varmaan!
-- Soo'o.
-- Sinä taidat ajaa oman talosi metsistä sahattuja?
-- Niitä ne ovat.
-- Kuuluvat saaneen halvalla Pihlajaniemen. Kumma että sinä, joka olit
niin vanhanaikainenkin, niin helpolla?
-- Oletko sinäkin sitä kuullut?
-- Olen. Vaan minkäpä sille. Mitäs meikäläiset piisaavat niille
kaupanteos. Sehän on niiden voitto, minkä ne meiltä petkuttavat. Eikö
niin? -- Mikonperä nauroi.
-- Niinhän se... Jaakko Jaakonpoika oli taas joutunut alakuloiseksi, kun
jouduttiin puhelemaan Pihlajaniemen kaupasta.
-- On se niin! Mutta me talonpojat olemme sellaisia. Ei me osata edes
lehmäämme itse taluttaa, siinä pitää olla jo parempia. Katsos... Ja
sitte kun me ryyppäämme, niin aina nyrkit saves ... näin! -- Hän
näytteli itseään. -- Katso! Meinasin auttaa toista, mutta näin siinä
kävi. Ja puodinikkunasta ne nauroivat ... ja piru, etkö sinäkin edes?
-- En, mitäs minä.
-- Miksi et? Naura vain! Mikonperä puri hammasta. -- Sinä ookaat sahalla
ja syöt nisua ja lihamakkaraa, ja minä juon olutta!
Jaakko Jaakonpoika aikoi lähteä toisten perään, mutta Mikonperä pidätti
vielä:
-- Eivätkö ne pistele sinulle? Hän viittasi etäällä meneviin ajureihin.
-- Noo, ainahan ne, mutta mitähän siitä.
-- Kuule, Jaakko, ostetaan talot uudestaan. Ei me vielä olla liian
vanhoja. Mitäh?
Jaakko Jaakonpoika tuijotti ääneti, suu omituisessa hymyssä. Toinen
jatkoi juttuaan. Sanoi lopuksi:
-- Tule tuonne maamiesseuran kokoukseen huomenna, ja näyttelyyn!
-- Missä?
-- Seurahuoneella.
-- Minä en niissä ole ollut ikänä.
-- Olisit ollut, et olisi myynyt taloas, ainakaan puolilla hinnoilla.
-- Pitäis tätä ajoakin.
-- Viis! Ethän sinä niiden muutamain pennien vaivainen ole?
-- En suinkaan, mutta...
Jaakko Jaakonpojan täytyi nyt lähteä, ettei jäisi kovin kauas toisista.
-- Tuletko? kysyi huutaen Mikonperä.
-- Saa nyt nähdä, vastasi Jaakko Jaakonpoika. Mutta hän tunsi jo
itsessään heränneen valtaavan uteliaisuuden. Sillä samalla kun
Mikonperän huomautukset talonkaupoista kohlivat kipeästi vanhoja,
helposti avautuvia haavoja, samalla oli hänen epäselvissä
viittauksissaan jotain, joka pyrki ikäänkuin uudestaan avaamaan niitä
näköaloja, jotka häneltä olivat olleet useita viikkoja ummessa. Hän
katsahti taakseen Mikonperään päin, joka näkyi menevän hitaasti astellen
edelleen.
-- Se taitaa ryypiskellä, mutisi itsekseen. Ja kohta meni mieleen
kysymys, mahtoikohan se saada talostaan kylläkin hintaa? Onhan se ollut
uudenaikaisempi mies, lautamieskin, tottapa se ymmärsi lukea metsänsä.
Samalla ajatteli hän taas lihamakkaraa taskussaan, se oli maistunut
hyvälle, ilmanko ne niin sitä... Sellaisia ne syövät kun on hyvät
ansiot, ei talollisten kannattaisi...
Hän otti povitaskustaan ja haukkasi aika palan lihamakkaraa ja musersi
junttapullaa mukaan. Samassa johtui ajattelemaan: mahtavatko ne
Amerikassa syödä paljonkin lihamakkaraa, vehnänen niillä kuuluu olevan
leipänä.
Mutta yht'äkkiä meni taas ajatus maamiesseuran kokoukseen ja Mikonperän
juttuihin. Ostaako talo uudestaan? Sepä oli kumma ajatus. Taloko? Jos
sais helpolla? Talo? Mistä? Jaakko Jaakonpoika vavahti, kun ajatuksiin
meni yht'äkkiä: Pihlajaniemi. Hän pysähtyi tiellä ja suu täynnä
lihamakkaraa virkkoi ääneen:
-- Mitähän nyt tahtoisivat Pihlajaniemestä?
Hän ei ollut koskaan ennen joutunut tätä asiaa *sillälailla*
ajattelemaan.
Nyt rupesi muistelemaan erästä käyntiään sahanpatruunan luona, tässä
joku viikko takaperin, kun pahimmin vielä kiusasi se ajatus että
Pihlajaniemi oli liian helpolla myyty. Sahanpatruuna oli nauranut.
-- Teitä on narrattu, oli sanonut. Kyllähän Pihlajaniemen metsästä puita
on tullut, mutta eikö isäntä ymmärrä sitä, että siinä on suunnattomat
kustannukset, ennen kuin ne on saatu maailman markkinoille ja niistä
rahat takaisin.
-- Satoja miehiä pitää kesät, talvet, kaikki jupilaiskoja ja
kallispalkkaisia. Vai ilmanko te luulette niiden minulle työntävän?
-- Eihän toki! oli Jaakko Jaakonpoika hyväksi tehnyt.
-- Ja mitähän siitä talosta sitte metsätönnä saa! oli patruuna
huudahtanut.
Samalla kertaa kysyi patruuna häntä ajomieheksi ja hän suostui. Oli
kotiin tullessaan hyvällä tuulella. Hän tiesi nyt paremmin kuin muut,
miten oli sen talonkaupan laita ollut. Ei se ollut liian halpa ...
ymmärtäähän sen!
Mutta nyt, kävellessään Kirkonkylän läpi, rupesi hän oikein tosissaan
ajattelemaan että mitähän patruuna todella mahtaisi nyt pyytää
Pihlajaniemestä? Se ajatus oikein värisytti. Siinä tuntuivat yhtyvän
lukemattomain sisällisten tuskain ja aavistettujen toiveiden tiet. Sen
mahdollisuuden ajatus, että hän vielä voisi omistaa Pihlajaniemen,
tuntui siinä hetkessä niin onnelliselta, että oikein pyrki nauru
pääsemään. Ehkä Marttikin tulis takaisin mielelläänkin? Sais sitte asua
taloa mielensä mukaan. Ja emäntä, joka oli käynyt niin umpimieliseksi ja
kiukkuiseksi, ehkä hänkin...
Jaakko Jaakonpojan mielikuvitus toimi voimakkaasti. Hän unohti koko
maailman ympärillään ja kietoutui kokonaan näihin, kotoisiin.
Ilta oli jo alkanut hämärtää. Mies ei ollut huomata, kun hänen hevosensa
kulki kuormineen niin keskitietä, että sulki vastaantulevilta kulun.
-- Suistakaa sivuun! kuului tuttu ääni.
-- Kah!
Hänet sivuutti Heinonen, joka tervehti ohi ajaessaan. Tämän rattailla
istui vieras herrasmies.
-- Kukahan se oli? alkoi Jaakko Jaakonpoika arvailla.
-- Kaa, äkkäsi, sehän oli niitä agronoomeja!
Siinä paikassa tunsi mies omituisen ilon ja tuttavuuden tunteen
ailahtavan rinnassaan. Hän ei ollut ikänä kuullut agronomin puhuvan,
mutta nyt hän menee ... ja se kuuluu nyt hänelle, sillä hän ajattelee
ostaa talon. Mitä mahtanee Heinonenkin sanoa, kun minä sinne tulen?
ajatteli. Mutta mitä siitä! Jos minä ostan talon niin minä ostan...
Se ajatus tuntui tyydyttelevän kunnianhimoakin. Ääneensä hän mutisi
nyrkki puuskassa:
-- Ne eivät näy pitävän miehenä ei minään, kun ei ole taloa eikä
muutakaan hommaa ... vaikk' olis kuinka rahaa!
15.
Omat kuljetuksensa olivat olleet myöskin Mäkitorpan nykyisellä
emännällä. Ihmisten mielestä oli tie ollut aivan mutkaton ja murheeton:
Takakantolan sisar-kolmikosta ensin miniäksi ja sitten emännäksi
Pihlajaniemeen, sieltä Kotimäen Mäkitorppaan koroillaan elelemään ja
ijankaikkisuutta varten valmistelemaan. Olihan se, ihmisten mielestä
edelleen, vähän niin ja näin, myydä perintötalo, hajoittaa lapset
maailmankiertoon ja mennä itse torppaan kuolemaa odottamaan, kun ei
vielä ikäkään hätyyttänyt. Mutta omasta vapaasta tahdostaanhan he sen
tekivät, itsepä syynsäkin tiennevät, sanottiin. Asiaan oli vierasten
arka koskettaa, sen moni oli huomannut.
Emäntä oli tyyniluontoinen ihminen, joka ei mielellään kiistellyt, joka
halusta vaikeni valmistaakseen rauhalle tietä. Se ei merkinnyt sitä että
hän olisi samalla taipunut. Monasti hän itsekseen mietiskeli viikkoja,
jopa vuosia jälestäpäin sanoja ja ajatuksia, joita oli kuullut. Joskus,
kun muistojensa komeroista purki hiljaiseen tapaansa tällaisia
muistiinpanoja, saattoi kuulija joutua hämille. Silloin oli emäntä aina
voittajana.
Kun hänen elämäänsä kehuttiin, ei hän sanonut että se on hyvä, ei
myöskään, että se on ikävä. Ainoastaan uskostaan hän avonaisemmin
puhui, jopa kerskasi. Olihan Jumala häntä kuletellut omia teitään
uskonsatamaan, armoistuimen luo ilman omia ansioita, sanoi hän. Eikä
kukaan voinut sanoa, että se oli lörpötystä. Sitä vastoin vaikutti
melkein koomilliselta, kun joku kirkkovieraista uskonasioista
jututtaessa emännän kanssa, jotain sanoakseen isännällekin, kysyi tämän
uskoa.
-- Ei mitänä ole itselläni, sanoi tämä. Ja kyselijän suu saattoi mennä
nauruun. Ei sen vuoksi, ettei Jaakko Jaakonpojan tunnustusta olisi
uskottu. Mutta tiedonanto kuulosti, ettei hän siitä niin suuria
välittänyt, vaikka ei mitään ollutkaan itsellä sellaista, mikä olis
Jumalalle kelvannut, kun vain oli kädestälähtevää. Jumala sai tyytyä
Jaakko Jaakonpojan uskoon vain, sehän sopi hyvin molemmille...
Emäntää kävi kesänmittaan moni vanha tuttava tervehtimässä, varsinkin
kirkko- ja seuramatkoillaan. Itse hän sangen harvoin kävi missään
muualla kuin kirkossa ja seuroissa. Otti kuitenkin mielellään vastaan
kun joku tuli katsomaan, pani pannun tulelle ja kahvitti. Ne olivat
vaimoihmisiä Pihlajankyliltä, mökkien akkoja ja talojen emäntiä. Toiset
todellisia, toiset teeskenteleviä uskonsisaria. Tuttavuuden ja
ystävyyden perustuksena olivat elinaikaiset yhteiset olot ja muistot.
Toisensa oli tunnettu lapsuudesta alkaen, jo isät ja äidit ja niiden
vanhemmat kuinka kauas hyvänsä.
Siinä oli emännällä kuulemista mitä ne kukin sanoivat. Melkein kaikki
yhteen suuhun ylistivät tätä uutta olinpaikkaa ja huoneita, kuinka oli
mukavaa, sopivaa ja rauhallista. Kamaria muutamain kävi oikein kateeksi,
kun toiset ihmiset saavat maalliset elonsa tällaiseksi, mutta toisten
pitää koko ikänsä rääpystää ja riidellä. Hätäkö täällä on Jumalaansakin
ajatella, jollei vain liiaksi ala maailmankoreus vetää...