vapautunut. Kaikissa huoneissa vallitsi nyt korkeaääninen puhelu,
väittely, elämä ja nauru. Se pehmitti jo piintyneimmänkin erakon ja
liehdytti juroimmankin. Maamiesten silmiin ilmestyi vilkkaampaa eloa ja
päät kohosivat pystympään. Tämä heille vieras paikka oli täyttynyt
heidän hengellään. Hetki oli puhaltanut eloon yhteistunnon ammonaikoja
sitten sammuneet hiilokset. Heinonen oli loihtinut esiin voimia, mitkä
vuosia olivat kismitelleet ja haukotelleet miesten povissa, mutta sitten
väsyneinä laskeutuneet lepoon. Elämä oli mennyt menojaan ja sangen
monelle ujunut lopulta talonostajan odotukseksi.
Mutta nyt. Aivan kuin siunaus nousi maamiesten omanarvontunto perittyjen
muistojen takaa. Ainainen pilvi väistyi hetkiseksi syrjään, aurinko
pääsi valaisemaan ja maamies jouti kerran katsomaan itseään uudessa
kirkastetussa valossa: oman henkensä valossa.
Tämä tunnelma aiheutti ne aivan uudet kuohahtelevan elämäntunnon
ilmaukset, jotka nyt yhdessä synnyttivät salissa elinvoimaisen möyhyn.
Sähkökello soi. Ihmiset rientävät eri huoneista ja ulkoa puolijuoksua
paikoilleen. Kuulemisentarve vaikuttaa nyt kuin nälkä. Mitä nyt
sanotaan? Kuka nyt puhuu?
Heinonen astuu pöydän taakse maamiesseuran puheenjohtajana. Ilmoittaa,
että nyt jaetaan tämän kesäiset viljelyspalkinnot. Mutta ensimäisenä
annetaan kunnan lahjoittama 100 markan metsänhoitopalkinto. Se on
yksimielisesti määrätty Matti Kuusenlatvalle.
Kuusenlatva istuu maamiesseuran sihteerinä pöydänpäässä, nousee.
Heinonen ojentaa puheen johtajapaikaltaan uutta satamarkkasta.
Kuusenlatva astuu lähemmäksi, saa rahan, kumartaa. Yleisö yllättää
Heinosen edelle: »eläköön»-huudot täyttävät salin, täristäen
ikkunaruutuja. Koko pitäjä tietää ja tuntee että Kuusenlatvan metsiä on
ihana katsella. Harvoin ollaan palkinnoista niin yksimielisiä. Ihmiset
yrittävät kurkistella Mattia. Jaakko Jaakonpoikakin kurkistaa toisten
yli, minkälaiselta se nyt näyttää? Hän muistaa niin elävästi, kun Matti
maksoi hänelle isävainajansa velan, jonka tämä oli tehnyt hänen
isävainajalleen...
-- Niin ne ajat menee, mumisi itsekseen, alakuloisena ja vaivattuna.
Palkintojen jako jatkui. Tultiin viimeiseen numeroon. Maamiesseura oli
päättänyt 25 markan rahapalkinnolla muistaa kahta raatajaa, jotka nyt,
jo vanhuudenikäänsä lähennellen, oli katsottu sellaisen palkinnon
arvoisiksi.
Silloin vaihtuu mies pöydäntaakse, harmaahapsinen, kunnianarvoinen. Hän
puhuu kunniavieraille ikätoverina, työnantajana, maamiehenä. Puhe on
koruton, mutta asiallinen. Ja sydämiä hetkentunnelma koskettaa. Kun
raatajasankarit astuvat pöydän ääreen, kajahtaa taas ikkunoia täristävä
»eläköön!» Miehet joutuvat hämille. Kääntyessään menemään paikoilleen
toinen jo tyrskii, toinen on vielä totinen ja kova. Mutta kun
eläköönhuudot taukoovat, etsii moni nenäliinaansa ja kovalta näyttänyt
raatajasankari kumartuu.
17.
Alakuloisena astelee Jaakko Jaakonpoika väsyneesti tietään. Se on
Pihlajaniemeen vievä maantie. Ei ole sielläpäin kulkenut sitten kun
muutettiin. Ja siitä on kulunut kauan aikaa. Viime keväänähän se oli?
ajattelee hän ja kummastelee että aika on ollut niin lyhyt, vaikka on
olevinaan pitkä. Aivan kuin monta vuotta! Mikähän sen tekee? miettii.
Saapuu pienen metsätaipaleen yli taas asutuille vainioille, missä
ihmisiä häärii syystöissään. Kaikkialla, mihin silmänsä luo tapaa miehiä
auroineen sänkeä nurin kääntämässä. Toisilla pelloilla vielä kuhilaat
kyyhöttävät, mutta niidenkin pateilla näkyy ajajia ja kuormainpanijoita.
Riihistä kuuluu koneitten jyrinää ja ihmishuutoja. Riihten edustoilla
kiertävät hevoset uneksien pienten poikasten tai tyttöjen hoputtamina.
Tuolla jo muuan isäntä hyökkää riihestä, tempaa ajajalta suitset, lyö,
repii ja hosuu hevosia kiireempään kulkuun. Toisaalla jää elokuorma
pellonojaan, jonka yli on ajettu, eikä hevonen voi temmata ylös. Ajava
tyttö seisoo neuvotonna vieressä ja odottaa miestä, joka oli jäänyt
pellolle, saatuaan pannuksi kuorman. Mies tarttuu ensin vakaasti
suitsiin, hevonen tempaa, mutta samassa menee jotain rikki. Toiselta
pellolta astelee apuun auraaja. Ensimmäinen mies sitoo ja parantaa.
Sitte saa tyttö taas suitset ja miehet vääntävät kumpasestakin pyörästä.
Kuorma nousee pellolle. Tyttö alkaa ajaa päästyään nyt sarkatielle.
Korkea kuorma heiluu ja horjuu, epätasaisten raiteiden nousua ja laskua
noudattaen.
Jaakko Jaakonpoika seuraa kaikkea hartaalla mielenkiinnolla. Sehän on
niin tuttua ja ihmiset ovat tuttuja. Mutta hän ei tiedä mikä siinä on,
ettei viitsi poiketa kenenkään puheille, vaikka ne kyllä tuntee ...
aivan kuin pelkäisi että ne jostain pistelevät.
Riihten seutuvilla levisi eloista ja riihestä syksyinen riihihaju. Hän
ahmi sitä kuin muutamat akat kahvihajua, pisti piipun taskuun ja
hengitti syvään. Teki mieli poiketa muutaman riihenovelle ja vetää
oikein henkeensä, mutta sitä ajatellessa rupesi ujostuttamaan, että jos
ne katsovat pitkään ja kyselevät. Koetti sen vuoksi tiellä vain
hengittää kun kulki riihten ohi.
Mieli oli kotoa lähteissä ollut vähän reippaampi, kun nyt taasen näkee
Pihlajaniemen, ja saa sitte tuumata rupeaako takaisin ostelemaan. Mutta
kun täällä ihmiset olivat riihillään ja pelloillaan ja hänellä ei ollut
riihiä, eikä peltoja... Se tuntui aivan siltä, kuin olisi jäänyt
töittensä kanssa niin kauas jälkeen muista, että oli aivan toivotonta
yrittääkään enää mukaan.
Häntä kalvoi kaksi pelkoa rinnan. Toinen oli kysymys siitä, myykö
sahayhtiö Pihlajaniemen ja millä hinnalla? Toinen: mahtaisiko Martti
tulla isän kanssa vielä asumaan Pihlajanientä? Kaiken tämän rinnalla hän
tunsi jäsentensä kankeuden ja edistyvän kyvyttömyyden, sekä
Pihlajaniemen rappeutuneen tilan. Hän ei saisi aikaan enää yksin mitään,
jos ei Martti halua tulla apuun. Hermannista ei ole maatöihin, eikä se
tule, ja Kaisu on tyttöihminen, lapsukainen vielä ja emäntä on
väsynyt...
Tiellä astuessa oli kyllä aikaa ajatella. Mieleen meni keväälliset
muuttopuuhatkin. Hän myhähti.
-- Levollisia ja hupaisia päiviä odotin mökin koreassa kamarissa! Missä
ne nyt ovat?
Siellä ei kukaan kärtä rakentamiseen ja asumiseen aina rahaa, oli hän
ajatellut. Ja sitten oli hän luullut etteivät he kaksi vanhaa ihmistä ja
tyttö syö paljon mitään. Nyt hän hymähti niille ajatuksille:
-- Hmh!
Taas jatkui, että Pihlajaniemessä olis ollut pian monta huonetta
uusittavana, niin että säästörahat olisivat silloin menneet niihin,
olisivatko edes piisanneet. Uusi hevonen olis pitänyt ostaa ja siitäkin
mennyt 400--500 markkaa. Poikien kera aina riidellä pitänyt, ja jos ne
olisivat tiehensä menneet, olis saanut alkaa renkien kanssa... Sekös
niiden kanssa!
Hän muisti, istahtaessaan tienvieressä kivellä, miten tuo kaikki oli
luonnollista silloin. Muisti senkin miten pankkikirjat ja rahat olivat
isävainajan lompakossa hänen liivin povitaskussaan ja miten hän pani
vielä toisen liivin päälleen sitä varten, ettei vain lompakko putoaisi.
Ajatteli aina niitä rahoja, ja niitä oli niin paljo ettei voinut oikein
laskeakaan, niin paljo ettei ainakaan hänen nuoruudessaan koko pitäjässä
ollut kellään niin paljoa rahaista rahaa...
Ainoa, joka siihen aikaan kiusasi oli isävainajan muisto. Jaakko
Jaakonpoika ei koskaan voinut saada varmuutta siitä, olisko Jaakko
Matinpoika ikinä suostunut myymään Pihlajanientä. Hänestä aina vain
tuntui siltä, ettei äijä olisi siihen suostunut. Vaikka poika miten
koetteli mielessään tyydytellä haamuna lähentelevän ukon rahanahneutta,
aina isävainaja kuitenkin tuntui pitävän kiinni talosta, omastaan,
Pihlajaniemestä, joka oli kulkenut suvussa monta, monta miespolvea,
mutta jonka nyt tämä, Jaakko Jaakonpoika pani menemään.
-- Vaikka olihan siinä rahaa, oli ajatustensa hätyyttämä syyllinen
puolustautunut ja ajatellut samassa, että onhan se isävainaja jo
levännyt haudassa parikymmentä vuotta. Kun hän taas vuorostaan, Jumalan
järjestyksen mukaan menee pois, niin saavat lapset kukin periä häneltä
ja äidiltä laillisen osansa puhtaassa rahassa. Siitä on niin hyvä tehdä
tiliä! Mutta jos Pihlajaniemi olis Martillekin jäänyt, millä hän olis
toiset perilliset lunastanut?
-- Ei millään, eikä ikinä!
Jumalakin sen tietää, ettei hän tuhlaa penniäkään turhuuteen. Ja sitten
oli hän ajatellut kaikkien näiden puolustusten lisäksi, että oli
talonmyynnillä hankkinut armonaikaa, että ehtii itseäänkin vähän
valmistaa jokapäivä lähenevää ijankaikkisuutta varten. Se oli lopulta
pusertanut kyyneliä silmiin ja poistanut epäilykset. Hän muisti aivan
hyvin, miten sitte koetteli kädellään poveaan, oliko lompakko tallella,
nousi iloisin mielin muuttokuorman päälle ja huusi vapautuneena
hevoselle:
-- Ooo!
* * * * *
Nyt kulkivat ajatukset aivan toisessa äänilajissa. Silloin ajoi hän
hevosella pois Pihlajaniemestä ja istui muuttokuormalla autuudenpantti
sydämellä, jota pahanviettelyksiksi luullut epäilykset riitelivät pois.
Nyt hän jalkaisin astuskeli takaisin kuin synninsortama ja katuva
pyhiinvaeltaja, maailman hylkäämänä, rikkaudenilojen pettämänä,
ikävöiden takaisin kotiin, ei tällä kertaa niinkään paljoa ajatellen
taivasta kuin laimiinlyötyä, hylättyä sukukotia Pihlajanientä, missä
muuan yksinpuolin lapsia laitteleva akka kuului nyt olevan koturina ja
ainoana asukkaana...
Isävainaja oli pyhiinvaeltajan mielessä poistumatta, aivan kuin olisi
astuskellut tuossa vieressä ja tuon tuostakin vetänyt oikean kätensä
sinisten kesähurstihousujen lakkarista ja näyttänyt nyrkkiä. Vaeltajaa
kiusasi ja masensi niin kamalasti tämä haamu, että melkein pelkäsi sitä.
Ei hän mielessään yrittänytkään väittää, että olisi tehnyt viisaasti,
-- mutta niinpä se yksinkertainen ja oppimaton ihminen on tyhmä! Jumalan
pitäisi antaa se nyt anteeksi ja unohtaa hänen pahat tekonsa ja auttaa,
jos hyväksi näkisi, että Pihlajaniemi lunastettaisiin uudestaan
sukuun...
Hän joutui ajattelemaan kulunutta kesää. Se oli ollut senkin vuoksi niin
ikävä kuin ihmiset tuntuivat pitävän pilanaan. Syksyntullen näytti aika
käyvän vielä tukalammaksi. Eikä hän niin muuten, mutta kun emäntääkin
painoi murhe ja luuli että se oli Martin ja Pihlajaniemen vuoksi...
Eiköhän se ollutkin synti, että ihminen, joka on luotu tekemään työtä,
alkaa olla jouten? mietiskeli murehtiva mies. Jumala heittää laiskan
oman onnensa nojaan, ja sitte se menee pilalle. Niin kuin hänenkin nyt.
Ennen talon töissä oli terve kuin pukki, mutta nyt ... mistä milloinkin
porottaa. Jäsenet eivät ole tottuneet joutilaisuuteen, ja näin ne
nurkuvat. Samoin kuin sielukin. Ennen Pihlajaniemessä löysi jumalanarmon
niin helposti, mutta nyt, kun oli kyllin joutilasta aikaa, armokin
katosi, eikä tahdo löytää mistään... Kun yksi elämänmurhe jättää tulee
jo toinen... Kiusaaja kiertää ympäri kuin kiljuva jalopeura etsein
nielläkseen. Ja kun tästä tulevat pitkät syysyöt ja kylmät talviset
päivät, ruumista porottaa ja emännällä on aina pahamieli, niin...
Mutta nyt hän jo huomasi kääntyneensä Pihlajaniemen tielle. Siinä oli
syviä vakoja joita ei ennen ollut koskaan ja tie kovin kurjan näköinen.
Entinen isäntä ihmetteli, että mistä vaot olivat tulleet ja mitä täällä
oli ajettu, kunnes huomasi, että kartanolta oli viety se
liiterirakennus, jonka hän aikoinaan rakennutti. Astuessaan portista
pihaan, tuntui aivan kuin olisi käynyt asumattomaan erämaataloon, josta
kaikki mikä elävää henkeä kantaa on paennut. Eräässä nurkassa keksii
hänen silmänsä kaksi lasta, jotka siellä jatkavat kesäistä leikkiään.
Sulettu porstuanovi avautuu ja se nainen näyttäytyy.
-- Ka isäntäpä!
-- Päivää.
-- Päivää!
Jaakko Jaakonpoika aprikoi, että mitä hän selittää tulonsa syyksi.
Lapset nurkassaan ovat jo nekin huomanneet vieraan.
-- Isäntä on nyt hyvä ja tulee tupaan.
Ei hän jouda. Hän oli vain ohimennen pistäytynyt kartanolla katsomassa
mille täällä nyt näyttää, selittää, yrittäen naureskella.
Niin rientää hän kujaa takaisin ja panee pahoin hengessään, että ne
sinne sellaisen kotomiehen laittoivat. Hän ei menisi tupaan, ei
vaikka... Kuka tietää mitä juttuja vielä laittaisivatkaan!
Samaa tietä kuin oli tullutkin, missään käymättä, astelee hän raskain
askelin Mäkitorpalle päin.
18.
Patruuna oli valmis myymään Pihlajaniemen. Hänestä oli hauskaa että
isäntä tuli nyt jo, ennenkuin talvihakkuut järjestettiin, sillä ajatus
oli ollut ottaa Pihlajaniemen metsät loppuun tänä talvena. Monet tulevat
ostelemaan taloja vasta sitten kun metsät on viety kaikki. Mistä hän
niille silloin tarvepuuta hankkii. Eikä hän metsiä osta säästääkseen.
Hän on liikemies, joka ottaa talot, metsät, koko elämän omalta
kannaltaan. Ihmisissä, varsinkin metsänomistajissa on paljon
puolinormaaleja ihmisiä. Hän maksaa niille usein liika paljon metsistä.
Kaikki luulevat sitten että hän rikastuu joka talonkaupassa. Se on
naurettavaa. Mutta ihmiset nyt kerran ovat sellaisia. Hän nyt sanoo,
että monet metsät tulevat liian kalliiksi. Niiden kanssa saa koettaa
kaikkensa, jos saa omansa.
Mutta sen sanoo hän suoraan, että Pihlajaniemi oli ollut tavallinen
kauppa. Hän ei vielä sitä myisi niine metsineen, mitkä siinä nyt ovat,
vieraalle. Mutta kun isäntä itse tahtoo talon takaisin, niin hän myy,
koska on aikomus palauttaa se sukuun. Pihlajaniemi maksaa nyt 25 tuhatta
markkaa. Ja silloin on se helppo. Talossa on vielä polttometsää aivan
riittävästi ja vähin rakennuspuutakin. Kun kymmenen vuotta menetellään
taiten metsän kanssa, on jo sievä rakennusmetsäkin, taikka myytäväksi
kelpaavaa tukkimetsää.
* * * * *
Kirjoitettiin Martille, tahtoisiko hän tulla? Saisi kohta toisenpuolen
talonkirjat itselleen, omiin nimiinsä, mutta asuttaisiin yhdessä nyt
aluksi. Isä antaisi Martille komennon, kun Martti on nuorempi ja
muutenkin ymmärtää paremmin nykyajan viljelystapoja. Isällä ja äidillä
on niin ikävä Pihlajaniemeen. He ovat sairastelleet ja luulevat että
siihen on pelkkä ikävä ja työnpuute syynä. Kallis on Pihlajaniemi.
Kehutaan että sen metsistä on jo saatu talonhinta. Mutta siinä on metsää
vielä. Ja isä ja äiti arvelevat, että olis parempi elää sittenkin
Pihlajaniemessä, vaikka vähemmilläkin rahoilla. Tietäisihän edes mistä
ollaan. Ja kun Martilla oli niin halu maahan, niin isä ja äiti
ajattelevat, että jos Martilla ja Liisalla on vielä halua, ostetaan
Pihlajaniemi.
Martti vastasi viipymättä. Hän ja Liisa kyllä tulevat mielelläänkin, jos
vain niin voidaan järjestää asiat kuin oli luvattu. Hän ei pidä
Amerikasta, vaikka taloudellisesti häntä on onnestanut. Kesällä kyllä
oli se onnettomuus, mutta parannuttuaan hän taas pääsi työhön. Liisalla
on koko ajan ollut ikävä. Jos he saavat varmuutta siitä, että saavat
omiin nimiinsä puolen taloa, he kyllä mielellään tulevat yksiin leipiin.
Sopiihan erota sitten, jos ei sovita. Talon hinta on kyllä nyt, kun
parhaat metsät meni, kovin kallis. Mutta samoin kuin vanhemmillakin, on
heilläkin se mieli, että se on koko elinajan mielenpainona jos suvun
perintötalo saa mennä. Martti oli kyllä ollut aikanaankin sitä mieltä,
mutta ei tahtonut nyt silti ruveta isää nuhtelemaan, kun huomaa että isä
jo katuu. Hänen oma rakkautensa kotiseutuun ja maanviljelykseen on aina
vain kasvanut. Kolimaini on hyvä kasvattaja.
* * * * *
Kun asiat oli kirjevaihdon kautta näin saatu selviksi, syntyivät kaupat.
Pihlajaniemi siirtyi taas takaisin entisille omistajilleen melkein
samasta hinnasta kuin aikoinaan myytiin. Mutta suurimmalla osalla
erinomaisesta metsästä oli sahayhtiö lisännyt pääomiaan.
He siirtyivät kohta takaisin entiseen kotiinsa. Jaakko Jaakonpoika tunsi
rupeavansa elämään uudestaan. Hänen silmänsä saivat terävämmän ilmeen ja
kirkkaamman loisteen. Jalka astui nopeammin, vartalo suoristui. Emäntä
ei nytkään paljon puhunut, mutta päänkipu hävisi ja kasvoille asettui
asumaan taas entinen puuhakas hymy.
Talvi tuli aikaisin. Lokakuulla oli jo kylmännyt maat ja marraskuulla
oli täysi talvi. Talonkaupat tehtiin marraskuun lopulla. Joulukuulla
meni lumi ja sade sulatti maan. Auraajat ilmestyivät silloin
Pihlajaniemen maille. Ihmiset sanoivat ihmeissään:
-- Kas kas!
Seuraavana vuotena sattui Vapunpäivä sunnuntaille. Kevät oli ollut
varhainen. Vapun edellä satoi useita päiviä, ilmat olivat ihanat,
ruohonpää nousi maasta.
Vappuaattona Jaakko Jaakonpoika suoritti kunniapalvelustaan talon
pihalle ja kujalle. Syksyiset jäljet tukittiin ja päälle levitti hän
talvella ajettua keltaista, valittua hiekkaa. Hän osasi heittää hiekkaa!
Hänen käsissään oli sitä varten olemassa aivan erityinen sielullinen
ponnin, jolla oli jotain sukulaisuutta taiteellisten taipumusten kanssa.
Kasvoille oli levinneenä nauttiva hymy, jolle helppo hiki lisäsi
tunnelmaa.
Naapuri Heinonen oli tullut siihen, Pihlajaniemi pysähtyi pakinoimaan.
Juttu meni heti Marttiin jota molemmat odottivat. Ilmat yleensä olivat
olleet tyvenet, joten ei ollut kumpasenkaan mielestä syytä pelätä
myrskyjä.
-- Te olette jo ehtinyt tietä korjaamaan, ettekö saattanut nähdä sahan
jäleltä? kiusasi Heinonen.
-- En, en minä, tuota ... kun Marttikin pian tulee. Pyörtäis pian tuosta
tienhaarasta.
-- Katsoa vain, etteivät tule Vapuksi.
-- Tulisivat nyt! Alkoi taas levittää hiekkaa, ja Heinonen poistui
vihellellen.
Samaan menoon hiekoitettiin pihakin. Naiset olivat pesseet koko talon.
Tarhaan levitti isäntä jostain välysestä löytämiään puolivanhoja olkia.
Vappu sai tulla. Pihlajaniemessä oltiin kotona.
Vappu tuli iloisesti loistelevan auringon kera.
Pihlajaniemen isäntä ja emäntä valmistautuivat kirkolle. Isäntä panee
jo hevosta aisoihin. Palvelustyttö tuo heiniä häkkirattaille ja Kaisu
juoksuttaa tuvasta puna-valkoraitaista tyynyä. Mutta keskipihassa
pysähtyy tyttö, tuijottaa portin läpi tielle, huudahtaa:
-- Liisa ja Martti tulevat!
Palvelustyttökin heittää heinät siihen ja juoksee portille. Jaakko
Jaakonpojan huulet vavahtelevat ja hänen on vaikea osata tampin-naulaa.
Emäntä juoksee tuvasta kirkkopuvussa, pyylevänä ja sädehtien, pysähtyy
portaille ja katsoo silmät sirrillään portin läpi kujalle.
Pihaan ajaa kaksi hevosta. Edellisessä istuvat Liisa ja Martti,
jälkimmäisillä rattailla on pari isonlaista matka-arkkua. Liisan sylissä
on punakolttuinen, kukoistava poika.
Syntyy iloinen hälinä.
-- Päivää, terveisiä Amerikasta!
-- Jumala antakoon, terve tuloa vain!
-- Väinö, Väinö! Liisa, anna mulle Väinö! Kaisu huutaa ja kurottaa
käsiään.
-- Pudotat sinä, älä... hätäilee emäntä.
-- Vaarille, vaarille! huutaa Liisa nauraen kun havaitsee vaarinkin
kurottelevan poikaa.
Toiset väistyvät ja tytöt katselevat nurjin silmin vaaria, joka huulet
liikutuksesta mutuellen ojentaa kätensä saadakseen pojan.
-- Siinä on vaarille talonkanto, laskee Liisa leikkiä, antaessaan pojan
hieman vapiseviin ja hätäileviin käsiin. Martti nauraa ja Kolimainissa
kellastuneet posket saavat rusoa.
Poika katsoo pitkään ja juhlallisen totisena vaarin silmiin. Tämä
ajattelee ruvetakseen sille puhelemaan, mutta ei löydä sanoja.
-- Talonkanto, kuiskaa vihdoin itsekseen, puristaa lasta rintaansa
vasten ja lähtee viemään saalistaan tupaan sisällinen hymynhohde
silmissä.