saatavansa, mutta ota maalles sellaisia pirun sosialisteja kuin se
Villekin...
-- Joilla ei ole muuta kuin suu omaa.
-- Suu omaa ja aina hampaat irvillänsä.
-- Ja se on niin imehellistä niiden, innostui Jaakko Jaakonpoika
sanomaan ja otti piipun suustaan, -- niin imehellistä, että vaikka olis
omaisuutensa kuinka perinyt tai itse koonnut, niin ne pitävät sitä aivan
niin kuin varastettuna ja väärin saatuna! Se on vähä imehellistä se.
Jaakko Jaakonpoika tuijotti yhä jatkuva ihmetyksen ilme silmissä
Kotimäen nuorta isäntää, joka hänen purkaukseensa sanoi vain:
-- Niin se on.
Mutta siitä lähtein tunsi Jaakko Jaakonpoika erityistä mieltymystä
Kotimäen isäntää kohtaan. Usein muisti hän tämän keskustelun. Kertoi
siitä aina kun jonkun kanssa puhe sattui hänen oloihinsa.
-- »Suu omaa ja hampaat irvillänsä», sanoi Kotimäki. Vaikka mitähän
multakaan täs niin suuria on, mutta tullaanhan tuota sentään ominsa
toimehen Jumalan armon avulla, kun ei ole kovin suuri suu, heh.
Jaakko Jaakonpojan istuessa ja katsellessa majansa ovelta kylään päin,
oli emäntä juossut edestakaisin tuvan ja navetan väliä. Laittanut
laitumelle lehmän, jonka Kaisu oli vienyt. Käynyt jo kääntämässä tuvan
takana perunamaatakin, joka lämpöisenä huokui ja tuoksusi.
Tuvan takalla porisi perunapannu. Tältä Villeltä oli saatu erinomaisen
hyvinä säilyneitä perunoita. Avonaisesta ikkunasta luuli mies tuntevansa
niiden tuoreen hajun ja kävi keihästämässä yhden pannusta.
-- Kyllä nämä ovat erinomaisia perunoita, kehui kuuma peruna suussa.
-- Mäkimaas tulevat hyviä, todisti emäntä.
-- Oliko se suutarin akka eilen meillä kahvilla?
-- Oli. Entä sitten?
-- Minä vain tässä tuumasin mennä sinne suutarin juttuihin. Se on mukava
mies, vaikka onkin sellainen jumalaton ja sosialisti.
-- Sinun pitäis joutessas laittaa tuo aidankulma tänä päivänä. Siitä
aina pakkaa perunamaahan Kotimäen sika ja eilen omat lampaat siitä
menivät mäkeen.
-- Kyllähän minä, onpa täs nyt päivää, eikä suuret touhut, aioin vain
siellä suutaris käydä sitte kun on syöty.
Hän pujahti kamariin.
Jaakko Jaakonpojan oli hyvä olla. Pienoinen kamari oli kuin äsken
tekijän kädestä päässyt nukkekammio. Lattia oli keltaiseksi maalattu, ja
vahva liinöljyn haju täytti huoneen. Tapetit olivat vaaleat. Katto
valkoinen. Ikkunan edessä oli pieni pöytä ja siinä Kaisun hoivaamia
kukkasia, kukkaruukkujen ympäri käärittynä seinistä jääneitä
tapetinjäännöksiä. Nurkassa oli vanhanaikainen piironki ja sen päällys
peitettynä virkatulla liinalla. Lamppu, pullo puolillaan punaiseksi
värjättyä öljyä. Lamppua vasten nojallaan isokokoinen valokuva Martista
ja Liisasta amerikkalaisissa hääpukimissa ja posliiniasetilla muutamia
kuvakortteja. Vuoteen yläpuolella seinässä kiiltävä venäläinen
pyhimyskuva. Lattialla muutamia vääräjalkaisia tuoleja. Hurjistunut
kärpänen pompotti kamarin kattoa ja piti suurta ääntä, parvi surisi
ikkunassa, jonka toinen puolikas oli avoinna.
Jaakko Jaakonpoika pysähtyi silmäilemään kukkaspöydän yli ulos
avonaisesta ikkunasta. Pari uljasta pihlajaa kasvoi juuri ikkunan alla
ja huojuttelivat hiljaisen aamutuulen henkäilyn mukaan oksiaan, jotka
leikkivät äsken puhjenneen lehtipukunsa kera.
Miehen oli hyvä ja levollinen olla. Hän kaivoi vuoteen vaatteiden alta
käsiinsä piirongin avaimen, avasi sen oven, veti eteensä erään laatikon
ja rupesi katselemaan papereita. Siinä oli useampia pankkitalletuksia,
joita hän vuorontiestä katseli. Sitten jokunen velkakirja ja vihdoin se
puolikas.
Hän katselee kaikkia niitä omituinen, tunnelmallinen hymy huulillaan.
Samalla lyö soittaja kirkonkellolla läppäyksen.
Jaakko Jaakonpoika vavahtaa. Tunnelmissa on tapahtunut jonkunlainen
häiriö. Kokoo papereita takaisin isävainajan vanhaan lompakkoon ja
sulkee piirongin.
Emäntä kutsuu syömään. Kaisun ääni kuuluu pihasta, kun hän avonaisen
ikkunan kautta juttelee sieltä jotain äidilleen.
11.
Vahvasti heräävällä uteliaisuudella alkoi Pihlajaniemen entinen isäntä
tutustua uuteen ympäristöönsä. Ennen ei hän vuosikausiin käynyt
naapureissa, eikä tullut sairaaksi vaikka ei tiennyt yhtään mitä ne
ajattelivat. Mutta nyt hän tuijotti jokaista vastaantulijaa silmiin
aivan kuin aikeessa yrittää saada heitä puhumaan. Usein hän alotti itse
puhelun, varsinkin jos tunsi. Ja kun sai sanan vaihtaa, meni mielihyvin
edelleen. Tuntui kuin olisi jonkun velvollisuuden täyttänyt ja saanut
siitä iloa.
Hän joutui tätäkin seikkaa ajattelemaan:
Minkä tähden mun nyt tekee niin mieleni puhumaan kaikellaisille ... enkä
minä ennen välittänyt?
Hän oli sitä ajatellut jo monet kerrat itsekseen ja kerran johtui siitä
puhumaan emännälle, arveli että jos emäntä ymmärtäisi.
-- Työn puute, sanoi vaimo.
-- Häh, ajatteletko jotta, tuota...
-- Ajattelen, jotta laiskuudesta se tulee, kun ei ole mitään tekemistä,
niin on kuin kipeä.
Muorin ääni oli tavallista kimakampi. Olikohan hän itsekin tuntenut
samaa? Mies jo katsoi tarkemminkin, että mitä se muori ajattelee ja
sanoo.
-- Ja sitte se on niin imehellistä, että kun tuttu ihminen menee, niin
jää mieleen kuin ikävä.
-- Laiskuudesta se tulee. Kun ei ole mitään työtä, eikä ajattelemista.
-- Niin puhuu edes ja kyselee ihmisiltä.
-- Joutavia mailman juttuja.
-- Mielelläsipä sinäkin sitte kuuntelet kun sullekin kerron mitä ihmiset
puhuvat.
-- Mihinkäpä ne korvansa.
-- Ja jos sitä nyt menis ihmisten ohi mitään puhumatta, niin kopiaksi ne
sanoisit kohta, kun tietävät että meillä vähä on.
Muorilla näytti olevan pahantuulen hetki, joka hänelle muuten sattui
harvoin. Viimeiseen miehensä huomautukseen pyöri kielellä jo terävä
vastaus, mutta painoi sen alas ja äänsi vain:
-- Hmm.
-- Mitä aioit sanoa? uteli mies, joka oli huomannut.
-- En mitään! Emäntä tarttui saaviin ja lähti ulos. Toinen jäi
tuijottamaan jälkeen, mielessä polttava uteliaisuus.
Hän saattoi tällaisessa tapauksessa joutua omituiseen
levottomuudentilaan. Tarve saada tietää mitä ihmiset ajattelivat juuri
silloin kun ne käänsivät selkänsä ja jättivät viimeisen sanansa hieman
umpikuljuiseksi ja hämäräksi, tuntui kasvavan kuin nälkä. Hän koetti
seuraavalta onkia tietoonsa sitä, mikä edellisen kanssa jäi hämäräksi.
Mutta kun ei voinut suoraan kysyä, täytyi yrittää kiertotietä.
Toisinaan tuntui siltä, kuin kaikki tämä olisi tarkoittanut kysymystä:
pitävätkö ihmiset minua rikkaana? Jos ne eivät pidä, jos niiden mielestä
minulla on liian vähä, niin.
Se oli hänestä pulmallinen ja kiusallinen kysymys. Jos vain sen saisi
selville, niin...
Mutta ihmisten puheet olivat välinpitämättömiä ja epäsuoria. Mikä sanoi
»Hooperkin äijäksi» ja nauroi, mikä taas puhui verenimijöistä ja luki
hänet niiden joukkoon.
Se verenimijäkin? Verenimijä...? Sahanpatruunaa oli kuullut sellaiseksi
sanottavan ja muuatta kauppiasta, ja ne olivat rikkaita.
Toisinaan taasen tuntui tätä levotonta uteliaisuutta nostattavan
kysymys: mitähän mahtavat ihmiset tuumata kun myin Pihlajaniemen, isän
perintötalon, ja nyt olen torpasta?
-- Torpasta, ajatteli hän. -- Vaikka on rahaa, mutta mitä ne siitä!
Kun joku kosketti puheissaan näitä asioita, kuunteli tarkemmin ja koetti
arvata puhuttiinko peitetyin sanoin. Mutta tässäkin oli aina edessä se
vanha juttu, että yksi sanoi sitä, toinen tätä, eikä Jaakko Jaakonpoika
pitänyt oikein mukavina juuri kenenkään puheita.
Naapuriston mökkiläiset olivat melkein kaikki sosialisteja. Siivoja
ihmisiä muuten, eikä Jaakko Jaakonpoika saattanut ymmärtää miten se oli
mahdollista, että he olivat sosialisteja melkein kaikki.
Eräänä iltana istui hän suutarin mökillä ja katseli kun mestari ompeli
pieksuja ja kuunteli samalla tämän jutuja. Siihen tuli Ville, jolta hän
oli ostanut asuntohuoneensa. Villellä olivat rikkinäiset pieksusaappaat
kainalossa ja toisen varrensuusta näkyi paikkanahkaa. Mies oli
keski-ikäinen ja tanakka, liikkui rohkeasti, puhui korkealla äänellä.
Näytti olevan alkuhumalassa. Sanat olivat piikkisiä ja saivat ketään
väistämättä lennähdellä.
Pihlajaniemen entinen isäntä tunsi itsensä hiukan turvattomaksi. Hänelle
meni aina, kun joutui lähelle viinan rohkaisemaa sosialistia, arka
pelkuruudentunne mieleen. Varsinkin tämä Ville tuntui kantavan jotain
häntä vastaan, vaikka oli saanut mökistään mitä pyysi ja kohta puhtaat
rahat käteensä. Mutta Jaakko Jaakonpoika oli havainnut että sen
katkeruus kuohui niiden maiden tähden. Kadehti niitä! Näytti olevan
mieli pahana jo tuvastakin. Mutta miksei ollut ihmisiksi isännän kanssa!
Enkä minä riidalla ostanut, itse tuli tuppaamaan. Ja millä se,
sellainen, tuollainen sitä vuokraakaan olis niin paljo maksanut kuin
isäntä tahtoo? Hyväthän sillä ansiot on, kuuluu sahan ajotöis
tienailevan 6--7 markan päiviä. Siinä on palkkaa! Mutta mitähän siitä on
siunausta tällaisille ... läpi kurkun menee viinana ja lihamakkarana ja
taitavat sittekin mukulat nähdä nälkää...
-- Hou! Pihlajaniemen faariko se siinä...
Puhuteltu säpsähti. Ville istui hänen viereensä. Suutari katsahti
kumpaankin, mutta jatkoi työtään.
-- Villekö se siinä? koetti Jaakko Jaakonpoika, tavoitellen leikkisää
sävyä.
-- Niin, Ville se siinä, Ville vain!
-- Ville vain.
-- Ville vain!
Jaakko Jaakonpoika hiplaili itseään edemmäksi, silmissä jo arastava
ilme.
-- Joudatko sinä suutari paikkaamaan nämä mun rajani?
-- Olisko niillä kiire? Mestari pysähtyi työssään ja asettui puhelemaan.
Suutari oli vähäinen, keski-ikäinen mies, jolla oli lempeästi sointuva
ääni, täsmällinen puhetapa ja kauniit siniset silmät.
-- Kohta ne pitäis ... ei proletaarilla ole kenkiä pankolla.
Suutari oli ottanut kengät ja katseli niitä.
-- En suinkaan minä jouda niitä korjaamaan ennen kuin ylihuomenna.
Ville kiroili.
-- Mikä sua sitte nyt niin kovin kiirehtii?
-- Kotimäen töitä nämä tässä ovat ja ne on luvattu huomisiltaan.
Ville alkoi uudestaan kiroilla.
-- Ja sinäkin teet sellaisille ennen kuin tällaisille! Onko sen vietävän
verenimijän raha parempaa vai mitä armoa sinä siltä odotat? Minä en
sellaisille tekisi ollenkaan!
Ville vannoi sen päälle.
Suutarin kasvoille levisi hyväntahtoinen hymy, rauhallisesti hän
selitteli:
-- Armonosotuksien nälässäkö sinä sahayhtiön puutavaraa ajat?
-- En, vaan sen tähden että nälkä pakottaa.
Hän kiroili taas.
-- Sama se on tässä muiden.
-- Se on pirun järjestelmä tämä kapitalistinen järjestelmä.
-- Älä niin jumalattomasti kiroile, kielsi suutarin vaimo, joka lakasi
lattiata. Ville ja hän olivat sisar ja veli.
-- Ahdistaako se muoria?
-- Ahdistaa. On aina niin ilkeätä kuulla kun köyhä ihminen pitää
tuollaista tyhjää melua.
-- Meluaa edes köyhyydessään.
-- Niin, mutta se on justiin sellaista kun hampaaton ämmä puris
hammasta.
-- Piru kun tuolla Annikalla on suuri suu, totesi veli naurussasuin.
Suutari oli ruvennut uudestaan neulomaan ja Jaakko Jaakonpoika kopisti
hopeahelaisestaan suutarin työpöydännurkalle poroja suu aivan leveässä
naurussa ja sanoi:
-- Kyllä ne akat osaavat.
Veli kysyi:
-- Etkö sä, Annikka, rupea naisten agitaattoriksi?
Mutta nyt juuri kaatoi vuoden vanha poika piimäkupin pöydältä lattiaan
vähän vanhemman veljen niskaan, joka oli piehtaroinut pöydän alla.
-- Mukulat siellä! Äiti löi paljasta tukevaa jalkaa lattiaan. Lähti
hätään valittaen: -- Voi sen tähden kuitenkin!
Ville alkoi puhutella Jaakko Jaakonpoikaa.
-- Te saatte hyvin heiniä siitä *mun* maastani.
-- Tuleehan siitä vähäsen. Jaakko Jaakonpoika katsoi arasti vilauttaen
Villen silmiin.
-- Hyvinhän siitä tulee. Minä panin siihen voimaa.
-- Taisitpa panna.
-- Panin minä. Ja sen vuoksi se pistääkin niin hartaasti mun vihakseni.
-- Saithan sinä korvausta.
-- Piruako se sellainen! -- Vaikka ei mun oikeastaan sopisi teitä
karehtia, sillä kyllä teitä vedettiin siinä talonkaupas.
Jaakko Jaakonpoika vavahti.
-- Niinkö meinaat?
Suu tavoitteli hymyä, mutuellen hermostuneesti.
-- Niitä puita on nyt joet ja järvet täynnä. Sanovat että
viidenkolmattatuhannen puut on jo otettu, eikä vielä ole kaikki.
Ville katseli syrjittään minkä vaikutuksen hänen puheensa tekisi
asianomaiseen. Jaakko Jaakonpojan huulet eivät enää tavoitelleetkaan
hymyä. Hänet näytti hiljalleen valtaavan sisäinen tuska. Kynsäsi
tavantakaa korvallistaan, otti piipun pois suustaan ja pani uudelleen,
vaihtoi polvea polven päälle.
-- Johan ne sanovat, mutta en minä sitä usko.
-- Olisitte myynyt metsänne kantokaupalla.
-- Ajateltiinhan sitäkin, mutta siinä oli olevinaan niin hintaa, että...
-- Teidän olis pitänyt saada ainakin viisikymmentätuhatta
Pihlajaniemestä.
Ville iski tulta paperossiinsa, laski kyynäspään polvelleen ja tuijotti
Pihlajaniemen entisen isännän kasvoihin.
Jaakko Jaakonpojan leuka vavahti, piippu puolittain putosi käteen. Koko
ruumiin läpi näytti virtaavan hermoja hervaiseva tunne. Suupielet
yrittivät nauraa, mutta vääntyivät heti itkua lähentelevään väärään.
-- Ei taas, sanoi hän ja katsahti Villeen.
-- Vähintäin viisikymmentätuhatta! uudisti Ville. -- Sitä sanoo
työnjohtaja, ja kyllä sen nyt jo näkee kuka tahansa.
Jaakko Jaakonpoika nielasi. Hän aikoi jotain sanoa, mutta voimakas
sisäinen liikutus esti. Pani uudestaan piippuun ja viritti.
Suutarin kävi jo sääliksi, koetti lohduttaa:
-- Kauppa kun kauppa. Rahaa se on kolmekymmentäkin tuhatta.
Jaakko Jaakonpoika hieman ilostui.
-- Ja on mulla vähän muutakin, sanoi, kuin se talonhinta. -- Arka
silmäys vilahti suutarista Villeen, että mitä tämä tieto vaikutti
näihin?
Ville puri mälliä, suutarin hienopiirteisillä kasvoilla väreili hetkisen
veitikka.
-- Eipä sillä, virkkoi Ville, mutta eipä se parinkymmenentuhannen lisä
mahtaisi teillekään pahaa tehdä.
Se oli niin luonnollista Jaakko Jaakonpojasta, että hän tämän
hermostuttavan tuskan päälle rupesi oikein nauramaan.
-- Pahaa tehdä! Kylläpä sanoi.
-- Niin, tuota...
-- Äläs puhukaan! -- Jaakko Jaakonpoika nousi seisomaan. -- Kellekäs
lemmolle se kaksikymmentätuhatta pahaa tekis, kellekä jo? Vaikka olis
satojatuhansia, niin mielellään vain ottais kaksikymmentä lisää.
-- Sitä minäkin.
-- Niin, sitä minäkin, mutta...
-- Kun se on mennyt, niin minkä sille tekee, sanoi suutari.
-- Niin, sitä minäkin vain! huudahti Jaakko Jaakonpoika.
* * * * *
Kun hän vähän myöhemmin asteli polkua kotiinsa, kuohuivat ajatukset
toisinaan myrskynä, toisinaan taasen pysähtyivät. Joku oli kyllä
ennenkin puheltaessa maininnut siitä, että Pihlajaniemestä oisi voinut
saada enempi. Mutta kaikki sellainen oli tapahtunut välinpitämättömästi,
ohimennen. Tämä nyt sanoi suoraan summan... Hyvä Jumala! Se voi olla
totta. Minä olen lahjoittanut talon ... perintötalon... Hän poikkesi
polulta ja istahti kivelle. Vatsassa viilteli niin omituisesti. Mikä
siellä? ajatteli hän ja koetti panna pitkälleen puolukanvarsikkoon.
Mutta nousi kuitenkin kohta, jos sattuisi joku näkemään. Omituinen
voimattomuuden tunne ja heikkous oli vallannut koko ruumiin. Tuntui
vilunväreitä.
Astellessaan kotiinpäin hän ajatteli, että saa nähdä tulenko minä
kipeäksi.
12.
Hän sairasti toista viikkoa. Apteekista haettiin kylmyydentippoja ja
koetettiin niitä. Kotimäen emännällä oli muuan vanha resepti, jolla
isäntä oli kerran sellaisesta kohtauksesta parantunut, mutta se maksoi
1:86 penniä. Päätettiin siis odottaa apua kylmyydentipoista. Ja vihdoin
kipu rupesikin hellittämään.
Koko ajan hän ajatteli, miten siinä talonkaupassa oli petetty. Rupesi
yhä itsetietoisemmin epäilemään ettei tappio voisi olla niin suuri.
Meneehän niiltä kustannuksiinkin. Ja tarvitsevathan ne voittoakin. Nämä
havainnot lohduttivat koko lailla. Mutta samalla heräsi uudelleen ennen
hyvinkin vahvasti kiusannut köyhtymisen pelko. Jos pitää vanhaksikin
elää, niin kuluvat rahat. Ja lapset nyppivät niitä vähitellen.
Hermannille piti kuukausittain lähettää kauppakouluun 80 markkaa.
Maijaliisa kävi alituiseen tahtomassa rahaa.
Miten niidenkin on? ajatteli pienen kamarin vuoteessa makaava sairas
mies. Hyvinhän se Kuusistonmies, niin kuin apelle oli tapa sanoa,
talonsa asuu, mutta mihin ne sitä rahaa aina...?
-- Mihin, matki muori hyväntuulisesti kerran, kun tästä sattui tulemaan
puhe. Tottahan sen on, Maijaliisan, mukavampi ottaa täältä ja säästää
omiaan.
-- Niinköhän se tekee?
-- No niin se tekee! Tottahan sinä Maijaliisan tunnet. Kyllä se eteensä
katsoo.
Jaakko Jaakonpojan oli hyvä mieli, kun asia sai tämän käänteen. Mutta
samalla ajatteli: äläpä huoli, ei meilläkään satu olemaan rahaa
tästälähtein! Hymyili.
Sairastumisen aikana tuli Martiltakin kirje. Loukkaantumisen vuoksi oli
ollut pois töistä jonkun viikon. Pääsi kuitenkin taas jalkeilleen ja
pystyi ansaitsemaan. Mutta molempia kiusasi koti-ikävä. Jos vain olisi
rahaa, että saisi kotipuolessa jonkunlaisen talonpalan, he tulisivat
pois. Mutta nyt ei sovi ajatellakaan...
-- Hm.
Kamarinovi oli kiinni. Jaakko Jaakonpoika makasi yksinään. Ulkona oli
ilma pilvinen. Elokuun tuuli suhisi tuvantausta-pihlajissa ja huokui
hiljaa kohisten läheisessä kuusikossa. Se synnytti apeata mieltä
sairaassa, joka tunsi ruumiinvoimiensa alkavan palata, mutta joutui sitä
syvemmin taas ajattelemaan elämänhuolia... Maata sairaana vieraalla
maalla, jossa elämä tulee niin kalliiksi... Ja muori oli kirjeessä
jostain sanasta, jota oli Kaisulla luettanut moneen kertaan, ruvennut
aavistamaan että Liisa on lapsiinpäinkin.
Isä ajatteli nyt sitä. Katsoi kattoon ja ajatteli minkälaista se olisi,
jos hän nyt olis Amerikassa, jalka murskana makaisi näin jossain
nurkassa, emäntä olis lapsiinpäin, eikä olis rahaa yhtään?
Jaakko Jaakonpojan mieliala kävi oudoksi, yhä apeammaksi. Kun se oli
aikansa askaroinut Amerikassa, heikon mielikuvituksen avulla kuvaillen
Martin ja Liisan oloja, milloin sellaisiksi kuin olisivat he olleet
Pihlajaniemen muurittomassa vinttikamarissa, kun talo oli
englanninkieltä puhuvan miehen oma, milloin taas...
Mutta yht'äkkiä hän askaroi Pihlajaniemen vainiolla, eläen muistoissaan
sen tukalan päivän, jolloin he Martin kanssa riitelivät. Se muisto oli
merkillisen elävä. Hiki rupesi taasen kuohumaan. Hän muisti
sanoneensa... Ja Martti sanoi... Kädet menivät ristiin.
-- Herra Jumala, anna mun syntini anteeksi, huokasi hän hiljaa, tuskan
painaessa rintaa.
Metsän huokaileminen kuului toisinaan. Silloin tällöin pilkisti huimasti
kiitäväin pilvien lomitse kirkas auringonsäde joutuen kuitenkin taasen
eteen kiitävän pilven peittoon.
-- Kaksikymmentätuhatta markkaa saivat puijata, ja minä luulin...
Niin, hän oli luullut puijanneensa heitä vähintäin kymmenentuhatta!
-- Herra Jumala anna anteeksi mun syntini!
Pihlajaa ikkunan alla riepotti tuuli saaden aikaan rauhattoman,
epävarman tunnelman. Ja kuusikko taampana huokaili, niin kuin matala,
harva kuusikko huokailee ison tuulen käsissä, aivan kuin keuhkojen
puutteessa hätäillen ja tempoen. Emäntä oli arvatenkin mennyt kylään,
koska kaikki oli niin hiljaista ja yksinäistä. Mies sängyssä muisti yhä
selvemmin mitä kumpanenkin silloin sanoi. Martti sanoi... Hän sanoi...
-- Olishan Pihlajaniemes maata riittänyt täyttää Martin mieliteko, ja
nyt olis metsä tallella ja sais myydä kantokaupalla...
Hän koetti panna piippuun. Sitä tehdessä joutui ajattelemaan rahojaan.
Ne tuntuivat nyt niin mitättömän vähiltä. Mutta jos olis se
kaksikymmentätuhatta lisää...
-- Mitähän isävainaja mahtais sanoa?
Mielikuvitus nostatti tuohon Kotiniemen mäkitorpan pienen kamarin
tuolille harmaahapsisen ukon, jonka pitkä vartalo oli vain hieman
koukistunut. Ukolla oli mälli toisessa poskessa ja vaskihelainen
visakallo savusi lujien hammasten välissä. Sairasvuoteella makaava mies
vapisi. Isä, Jaakko Matinpoika tuntui istuvan siinä ja kyselevän --
aivan kuin silloin, siihen aikaan, jolloin vanhus ei kyennyt vaikean
jalkavikansa vuoksi paljon koko kesänä töihin -- kyselevän pojalta
töitä, moittivana, ohjailevana, aina varmana. Jaakko Matinpoika oli
harmailla, terävillä silmillään tuijottavinaan sänkyyn ja kyselevinään,
että missä on kotitalo, Pihlajaniemi?... Oletko sinä, nahjus, taas
antanut koijarien vetää itseäs nenästä?... Missä on sun poikas Martti,
jota minä aina pidin polvellani ja köröttelin Pihlajaniemen
talonkannoksi? Kuinka sinusta on tullut Kotimäen mäkitorppari? Eivätkö
nämä maat olleet Kivi-Esan raivaamia? Onko hänen poikansa ne sulle
myynyt? Mitä sinä oikein toimitat? Hääh...?
Aivan kuin olisi korvissa kuulunut isävainajan tuttu tupakkasyljen
loiskaus.
* * * * *
Kun emäntä vähän myöhemmin tuli kylästä, nukkui sairas ja puhui
kuumehoureissaan silloin tällöin epäselviä sanoja.
13.
Parannuttuaan osti Jaakko Jaakonpoika hevosen. Mitä hän sillä tekisi,
sitä ei hän oikein itsekään tietänyt. Etupäässä hän ajatteli kirkonkylän
liikemiesten rahdinajoja. Siinä saisi aikansa kulumaan ja ansaitsisi
edes puurosuolansa. Sillä aivan toimetonna aika keskikesällä kävi niin
kovin pitkäksi.
Eräänä iltana oli hän viipynyt poissa hyvin myöhäiseen. Kello lähenteli
jo 11:sta kun hän palasi mäen takaa, johon oli noin parin kilometrin
päähän vienyt itse hevosen. Sieltä tullessaan kuuli muutaman mäen
syrjästä salvumiehen kirveeniskuja. Kohta meni hänen mieleensä Taavetti,
josta kylillä oli puhuttu. Se oli muuan nuori mies, joka oli saanut
kauppias Martikaiselta pienen palstatilan noin 3 kilometrin päässä
kirkolta mäen takana. Mies oli niin varaton, ettei sillä ollut
penniäkään maksaa maastaan. Mutta hän oli siivoluontoinen ja vahva
työmies. Vaimoakin ylistettiin käteväksi. Niillä oli vuoden vanha lapsi
myös. Mies oli sahassa ajo-työssä.
Ja näistä nyt oli Jaakko Jaakonpoika kuullut kerrottavan, että ne olivat
asuneet siellä palstallaan eräässä luhtaladossa jo koko kesän. Vaimo
teki päivät maatöitä, ja lapsi oli pellonpientareilla. Öillä vaimo ajoi
hevosella erästä vanhaa huonetta ja mies rakensi. Ihmisille oli hyvin
vaikea määrätä kantaansa tähän kummalliseen pariskuntaan. Kun vaimot,
joiden miehet myöskin olivat sahalla töissä, lykkäsivät lapsenvaunujaan
pitkin kujia ja keskenään joskus joutuivat puhelemaan näistä, he eivät
osanneet semmoista akkaa pitää muuna kuin löylynlyömänä. Kun hänen
joskus kuulivat hevoskaakkineen tulevan seinähirsi-kuormineen kylästä,
ja mäki tömisi ja ryskyi kun he jo makasivat, mutisivat he, että tuo on
kumma ihminen. Toisinaan, kun he hänet näkivät, pysähtyivät salaa
katsomaan: tukeva ihminen, rohkea katse. Suuta sillä myös kuului olevan.
Vaimo oli kotoisin muista pitäjistä, mikä selittikin kaikille hänen
omituisuutensa. Mies oli täältä kotoisin. Vähäpuheinen ja siivo. Häntä
taasen työtoverit pitivät löylynlyömänä, josta takapuolilla riitti monta
leikkiä. Taavetin kuullen ei sitä kuitenkaan tehty. Siihen oli
arvatenkin omat syynsä.
-- Pitääpä mennä katsomaan, virkahti Jaakko Jaakonpoika itsekseen,
heitti suitset kaulaansa ja lähti astumaan kirveenääntä kohti. Kun pääsi
matalaa mäkikuusikkoa kasvavan metsän läpi, levisi eteen pieni mäkien
välinen notkelma, ja sen vastaisella puolella jo näkyikin salvumies
telineillään. Utelias tutkija oli pian rakennuspaikalla.
-- Hyvää iltaa! hän huusi miehelle, joka pysähtyi työstään vastatakseen
huomaavaisesti tulijalle.
-- Iltaa.
-- Täälläkö rakennetaan?
-- Niin.
Aivan tuvan ääressä purki vaimo rakennushirsiä rattailta, ja laiha
voikko hevonen söi jo vapaaksi laskettuna niityllä. Puuropannun alla
kiven kolossa paloi tuli.
-- Tulin katsomaan kun olin hevosta viemäs ja kuulin kirveeniskut.
Taavetti ryhtyi uudelleen työhönsä. Pieni tupa nousi jo
puoli-ikkunoissa.
-- Saahan tätä katsoa, tpho! Taavetti sylki kouraansa ja jatkoi työtään.