lohduttamaan, pyyhkien Liisan esiliinankulmalla tämän silmiä, -- mutta
rupesi itse samalla sisäisen tunteen valtaamana nytkähtelemään. Poika
otti tytön pään rinnalleen.
-- Älä...
Mutta samassa tyttö taas kiinnitti käsivartensa pojan vartalon ympäri ja
hymyillen kyyneltensä takaa puristi lujasti. Martti teki vuorostaan
saman tempun. Ja sitte tyttö laski päänsä pojan olkapäätä vasten ja
kuiskasi:
-- Kuinkahan sinä olet niin...?
-- Mitä?
-- Sitä...
-- Mitä, sano?
-- Ei!
-- Sano!
-- Sitä vain ... ilkeä vain.
Liisa nauroi ja nypisteli Martin huulesta parranhaiventa. -- Koskeeko?
-- Ei.
-- Mutta tämä ei olekaan partaa.
-- Mitä se sitten on?
-- Ihokarvoja! Tyttö nauroi ja nypisteli rajummin.
-- Älä, älä!
-- Aina sinä valitat.
-- Mitäs sinä ... annas kun minäkin... Martti nipisti huulesta.
-- Älä sillä lailla! Liisa lähti karkuun.
Samalla äidin ääni kuului kutsuvan häntä. Martti jäi yksin.
8.
Tehtiin kaurankylvöä. Maa oli kovin märkää, mutta isä halusi panna
siihen kuitenkin siemenen. Poika ehdotti parin päivän lykkäystä, mutta
isä ei suostunut. Eräänlaisella, viimeaikoina tavakseen ottamallaan
hermostuneella ärähdyksellä hän koetti tulkita ettei siitä tarvitsisi
enää puhua.
Martti oli tänään kuitenkin aurinkoisella tuulella. Hän äesti kun isä
kylvi. Aurinko paistoi täydeltä terältä. Olihan se tuossa sentään *isä*.
Väsyneeltä ja surkastuneelta ukko näytti. Väsähtänee pian ja luovuttaa
*meille* talon, -- Hermannille ja hänelle. Asuu Hermannin osuutta itse
siksi kun tämä mieheksi tulee, mutta antaa hänen osansa heti...
Jos tahtoisikin nyt vielä itse jonkun vuoden pitää, niin antaisi hänelle
edes Hevoshaankydön, kun ei sitä muutenkaan tule kunnolla asutuksi...
Martti äesti ja haaveksi. Kirkas, aurinkoinen taivaslaki oli täynnä
kiurunlaulua. Maantietä ajoi pitkä jono sahan lautakuormia. Vainiolla
oli kaikkialla kylvöväkeä ahkerassa puuhassa. Talven kaatumisen jälkeen
oli elämä taasen saavuttamassa keväistä reippauttaan, valaistua
kirkkauttaan. Nuorukaisen mielestä se karkoitti roudan. Huhtikuun
jääsohjuinen katkeruus suli. Moni talvinen tuska muistui tässä mieleen
pimeinä mielikuvina, jotka nyt keväisessä valaistuksessa saivat
kirkkaamman pohjan.
-- Hevoshaankytö!
Alkoi näyttää siltä kuin kaikkien ristiriitojen ensimmäinen selvittäjä
olisi siinä. Jos hän saisi sen täksi kesäksi jo? Ajatukset punoivat
hänet niin kiinni tähän päähänpistoon, että hän heitti hevosensa siihen
seisomaan ja kävi isän luo, joka kylvi.
Hän puhui asian isälleen. Selitti ensin hajanaisin, epämääräisin sanoin
koko suunnitelmansa ja kosketti lopuksi *tulevaisuudessa* tapahtuvaa
talonjakoa.
Mutta isä suuttui. Hän käsitti pojan vaatimuksen itseensä kohdistuneeksi
hävyttömyydeksi, ettei hän muka enää saisi olla isäntänä...!
Erittäin lie koskenut arkaan kohtaan Martin puhe talon jakamisesta. Se
meni aivan toiseen suuntaan kuin ne suunnitelmat, jotka isän sielussa
olivat talven kuluessa kehittymistään kehittyneet. Jaakko Jaakonpoika
oli pelännyt juuri Marttia, jos tämä alkaisi vastustaa talon myyntiä.
Vaikka ei hänen tarvinnut pojasta suuria välittää, oli tämä pelko ollut
pitkin talvea omituisena, levottomuutta tuottavana painajaisena
mielessä, kun muuten huvittelihe talonhinnan tuottamien mielikuvitusten
iloilla. Martti oli vaikuttanut kuin uhkaava omatunto.
Nyt oli tämä astunut esiin juuri kun isä ajatteli, että milloin siltä
suoraan kysyisi, myydäänkö talo?
Niin puhkesi riita. Aivan kuin paha paisuma olisi alkanut juosta.
Toisiinsa eivät he kuitenkaan koskeneet.
Martti ajoi lakittomin päin ja isä edelleen kylvi. Kovat, syyttävät,
katkerat sanat sinkoilivat vastakkain.
Märkä pelto höyrysi, oli limaista ja kuollutta.
Kiuru siirtyi etäämmälle livertämään, aivan kuin tuntien, ettei täällä
nyt kukaan jouda sitä kuuntelemaan.
Vähitellen miesten kovat sanat harvenevat, katkeruus lakkaa
purkautumasta, seuraa synkkä vaikeneminen.
Tälle asteelle on ehditty, kun sisar tulee isää hakemaan kotiin.
-- Kuka siellä?
-- Se on se herra, Bränforssi, sanoo Kaisu.
Jaakko Jaakonpoika heittää vielä pari kolme kouraa, laskee kylvinvakan
maahan ja lähtee kesken kylvöään, sanomatta äestäjälle mitään ohjetta
siltä varalta jos kylväjä viipyy.
* * * * *
Bränfors oli taas tullut katsomaan joko talonkaupat tehdään.
-- En minä vielä ole aikonut, kielsi Jaakko Jaakonpoika.
Vieras jutteli. Kun poikakin kuuluu Amerikkaan hommaavan, mitäs vanha
mies enää sitten talolla tekee.
-- Amerikkaan? Marttiko? kysyi Jaakko Jaakonpoika, otti paperossin pois
suustaan ja tuijotti herraa silmiin.
Niin oli kerrottu. Kuka? No sitä puhuttiin.
-- Kumma ettei isäntä tiedä itse.
Hänelle ei, muka, sanota, valitti Jaakko Jaakonpoika nololla, matalalla
äänellä.
Mutta hän oli lukenut metsän, otti vieras puheeksi pääasian. Siellä oli
paljo vajamittaisia puita, huomattavan paljo lahoja, vähä kelvollisia.
Mutta uittoväylä on hyvä. Sen vuoksi voi hän maksaa hyvästi.
-- Kaksikymmentäkahdeksantuhatta viisisataa.
-- Viisisataako päälle? tiedusteli Jaakko Jaakonpoika hiljaa. Huulet
värisivät liikutuksesta ja silmät tuijottivat nauraen juttelijaan. Hän
oli jo melkein sanomaisillaan, että onko se nyt sitte oikein
jumalansanaksi, ettei siihen voisi puoltatoista lisätä, mutta samassa
emäntä, joka oli puuhannut kaapin luona, muistutti:
-- Älä vain! -- Loi mieheensä pitkän, merkitsevän katseen.
-- Tähän aikaan ei kannata maanviljelys, selitti herra. Ei kukaan viitsi
tehdä työtä. Nuorikansa ei jouda muuhun kuin iltamapuuhiin ja työväkeä
ei saa muuta kuin hevosen selästä puhutella.
-- Se on aivan tosipuhetta.
-- Miksei se olisi. Ja jumalattomuus on niin suuri. Ei kukaan käy
kirkossa, eikä ota elämää vakavasti. Ken on talon edessä, hänellä on
liian raskas taakka, asui taloa sitte omain lasten taikka vieraan
palvelijaväen kanssa. --
Mutta tämäpä mies ymmärtää, ajatteli Jaakko Jaakonpoika ja tuijotti
ihmeissään toisen suuhun. Jo pyrki kielelle sana ja teki mieli ruveta
juttelemaan omia kokemuksia, tämänpäiväisiäkin. Mutta kun emäntä taas
tuli kamariin, karttoi tekemästä sitä tämän kuullen.
Talonkaupoista ei tullut sen valmiimpaa tällä kertaa. Mutta kun Jaakko
Jaakonpoika meni takaisin pellolle, oli hänen silmissään tuima, voitokas
katse. Hän oli ollut havaitsevinaan että se nousee kolmeenkymmeneen
tuhanteen.
* * * * *
Samana iltana pidettiin Pihlajaniemessä raamatunselitys. Isäntä oli
puhujan kanssa tuttu. Istuivat kamarissa jutellen kun odottivat
seuraväkeä.
Jaakko Jaakonpojan teki mieli tälle opettajalle tyhjentää sydäntään,
sillä illan tullen painoivat päivän vaihtelevat kokemukset raskaasti
miestä, joka koko elämänsä oli joutunut vain verrattain tyyniä
soutamaan. Vaikeuksista oli hän tavallisesti selviytynyt pujahtamalla
niiden ohi. Mutta tässä nyt näytti nousevan eteen ristiriitoja, joiden
ohi ei päässyt samalla tavalla kuin ennen: jäämällä hiljaiseksi ja
antamalla asian mennä menojaan. Niin kuin se Martinkin maapuuha. Tulee
juuri silloin kun hän oli suunnitellut järjestää asiat parhaan
ymmärryksensä mukaan aivan toisin, lastensa parasta katsoen...
-- Vai mitä se Kananteri siitä ajattelee? jatkoi hän ääneen saarnaajalle
puhuen.
-- Niin mistä?
-- Tässä vain ajattelen, kun ei tahdo enää saada lapsiaan ollenkaan
tottelemaan.
-- Jumalattomuus kasvaa.
-- Eikö se sitä mahda olla... Vaikka eipä sillä, kyllä nämä meidän ovat
totelleet näihin asti, mutta vanhin poika alkaa yllöötellä.
-- Onko se sosialisti, vai?
-- Ee-i se, minä luulen, mutta nuorisoseuralainen, siellä se...
Kananteri naurahti:
-- Samaa maatahan ne ovat. Ei niissä jumalasta puhuta eikä vanhuksen
kunnioittamisesta, ei.
-- Jopa nämä niistä.
-- Syntisiä lihanhimoja kutkuttavia elkeitä keksivät.
-- Ja uskonevatko enää Jumalaankaan kaikki?
-- Ei toki, Jaakko hyvä. Uskooko edes teidän poikanne?
Jaakko Jaakonpoika nosti pelästyneenä silmänsä.
-- Marttiko? kysyi.
-- Teidän poikanne?
-- Niin Martti, Hermanni onkin nyt parhaillaan vasta rippikoulus.
Saarnaaja hivutti kämmentä sormellaan.
-- Mahtaako Martilla olla vielä jumalantuntoa, vai onko seura saanut
hävittää tyyten?
Jaakko Jaakonpojalle alkoi tehdä keskustelu pahaa. Isäntunto nousi
puolustamaan poikaa. Kiinnittäen neuvottomana haparoivan katseensa
Kananterin urkkiviin, nauraviin silmiin, sanoi hän syvällä
vakavuudella:
-- Tottahan tuo nyt edes Jumalan uskoo.
Mutta samalla valtasi hänet tuskallinen levottomuus: saattaisko poika,
jolla on jumalantunto, kohdella isäänsä niin kuin Martti häntä oli
kohdellut tänään? Sydäntä tuntui heikasevan ja otsalle kihosi kylmä
hiki.
Hänen oli vaikea olla. Saarnaajan nauravat silmät tirkistelivät ja
vaanivat jos mihin katsoi. Ajatteli jo lähteä käymään ulkosalla, nousi,
mutta virkkoi vielä puheenaineeksi:
-- Talon ostajakin tässä oli.
Kananteri pyöristi silmiään:
-- Aiotteko talonne myödä?
Eihän sitä vielä ollut päätetty, mutta hyvänpuoleista hintaa oli ostaja
tarjonnut. Oli ruvennut raha vähin miellyttämään. Mitä se Kananteri
siitä?... Emäntä ja Martti ovat vastaan...
-- Sahako?
-- Se. Sen työväenkin kanssa on niin ja näin, menevät omille teilleen
kun mielistyvät, pojatkin, eikä näin vanhana enää nykyaikaisen
palkkaväen kanssa kukaan jaksa. Eiväthän ne tottele, eivätkä viitsi
mitään. Tässä on tullut saaduksi jo niin kyllikseen ... tekis mieli
loppuikänsä elää hiukan helpommalla, jotta olis aikaa ajatella sitä
parempaakin asiaa. Kun sais neljäkinkymmentätuhatta pankkiin, niin...
Jaakko Jaakonpoika katsoi saarnaajan silmiin ja naurahti taasen
omituisella tavallaan.
-- Olishan siinä, vastasi Kananteri, hajamielisen näköisenä, nähtävästi
ajatellen jo jotain muuta.
-- Aikonee Amerikkaan tämä vanhempi poika, jatkoi isäntä, ja nuoremman
mieli tekee kauppakouluun. Saisivat sitte mennä mihin kummankin mieli
tekee.
-- Vai niin!
Nyt toi emäntä kahvia. Tuvanoven aukeamasta näkyi kylän ihmisiä jo
istuvan penkeillä ja kuului muutamain vanhain miesten keskustelua
heinämadoista. Saarnaaja joi kahvinsa ja meni alottamaan.
9.
Jatkaessaan äestämistään tunsi Martti nyt itsessään jotain
perusteellisesti sortuneen. Isä oli sanonut myyvänsä talon, kun pojat
eivät kykene töihin eikä ikänä omaa taloa asumaan. Marttia oli hän
syyttänyt solvaavin sanoin, oli ilmoittanut että *Martti saa mennä*.
Mennä? Kodistaan! Häntä, vanhinta poikaa ei siis tarvita, hän on liikaa
kotona, ja kun ei tarvita, ajetaan maantielle...!
Nuorukainen istui pellonpientareella ja itki kuin lapsi, katkerasti ja
nikottaen. Mutta kun oli aikansa itkenyt, alkoi nuoressa mielessä nousta
uhma.
Martti tunsi syvällä itsetunnolla ettei Pihlajaniemessä tulla toimeen
ilman häntä. Mutta isän viimeaikainen menettely- ja
talonmyyntisuunnitelmat selvisivät nyt ilmielävinä.
Hän pisti käden taskuunsa. Siellä oli kukkaro ja siinä 50 penniä. Se oli
jäännös siitä markasta, minkä oli viime lauantaina saanut nuhteiden
kera. Tirkistellessään taskuun, meni mieleen, ettei hänellä ole vielä
milloinkaan ollut kerrallaan enempää kuin kymmenen markkaa omaa rahaa.
... Työtä olen kuitenkin tehnyt, ajatteli hän ja katsellen käsiään
jatkoi katkerasti:
-- Näillä ei voi kotipellontyössä ansaita yhtään ilohetkeä ... ei
yhtään muuta kuin ruuan ja vaatteet ja oikeuden kerjätä rahaa
pikkutarpeisiin...
* * * * *
Kun Martti tuli pellolta kotipihaan, kuului tuvasta virrenveisuu.
Pihassa oli vielä sinne menossa pari vaimoihmistä ja eräs ukko. Laulusta
päättäen oli siellä seuraväkeä koko joukko. Vaimot menivät suoraa päätä
tupaan. Portailla talon harmaa kissa läheni toista ja naukui.
-- Kissa, sanoi vaimo ja kumartui hyväilemään.
Vanha ukko pysähtyi hyvittelemään koiraa ja puhuttelemaan Marttia.
-- Selitys on taitanut jo alkaa?
-- Minä en tiedä, vastasi Martti, tulen juuri pellolta.
Ukko meni tupaan.
Martti lähti viemään hevosta laitumelle. Kun siltä matkaltaan illalla
palasi, oli tupa jo tyhjänä väestä. Saarnamies söi kamarissa, johon äiti
sitä passasi. Isä kulki paperossia imien tuvan ja kamarin väliä kuin
työtä hakien. Hermanni oli jo syönyt ja luki ikkunanpielessä. Martti
astui pöytään. Isä kysyi asiakseen:
-- Äestitkö sinä sen?
Mutta nähtävästi hän tiedusteli aivan toista asiaa kuin tätä, sillä hän
tapaili hermostuneella levottomuudella pojan katseita. Viipyi kotvan
ennen kuin Martti vastasi:
-- Rääpin niin kuin tällainen rääppii.
Mutta suuttumus nousi pojassa niin ettei voinut hillitä itseään. Hän
heitti lusikan kädestään ja kiirehti kuohuaan pidätellen ulos.
Isän kasvoille nousi pilvi. Pian hän yritti tavoittaa tuttua hymyään,
mutta ei onnistunut.
Hermanni katsahti kirjasta kun kuuli mitä Martti sanoi, mutta panematta
siihen suurempaa huomiota painui taas lukemaan.
Jaakko Jaakonpoika istui. Kasvoilla ja koko olemuksessa kuvastui
edelleen levoton epävarmuus. Aivan kuin johonkin tarttuakseen, kysäsi
hän Hermannilta matalalla äänellä hyvin totisena:
-- Onko Hermanni kuullut, että täällä oli taas se talonostajakin?
Poika ei vastannut, ehkä ei huomannutkaan.
-- Kyllä se tarjoaa julman hyvää hintaa, jatkoi isä, nyt puolittain
itsekseen, puolittain pojalle aiottuna.
Hermanni jatkoi lukemistaan.
-- Myydäänkö, mitä Hermanni sanoo?
Poika laski kirjan alas ja näytti yrittävän irroittaa ajatuksiaan
luetusta. Isä iski kysyvän, levottoman katseensa häneen.
Mutta silloin avautui taas kamarinovi, saarnamies tuli täyteläisestä
hyvinvoinnista puhkuen ja puhui korkealla, iloisella äänellä:
-- Jos te talonne myytte, Pihlajaniemi, niin teidän pitää vaatia sata,
pari, yli kolmenkymmenentuhannen ja lahjoittaa lähetykselle se ylitulo.
* * * * *
Pari päivää myöhemmin oli Martilla keskustelu äitinsä kanssa navetassa.
Tämä tapahtui pitkästä aikaa. Martti oli häätynyt sitä etsimään kuin
viime hädässä, jolloin side kotiin ja vanhempiin tuntui katkeavan.
Maailma oli toisinaan tuntunut hyvinkin houkuttelevalle silloin, kun
kotiside vielä näytti olevan katkeamattoman luja ja lyhyt, joka laski
liikkumaan vain määrätyllä alueella. Mutta nyt, kun side uhkasi katketa,
tuntuikin kaukainen, vapaa maailma vieraalta ja kolkolta ja kotisidettä
olisi niin mielellään lujittanut vielä hetkiseksi ainakin.
He olivat kauan jo haastelleet äidin kera. Martti tunsi omituista
pettymystä ja tyhjyyttä. Äiti olikin viime aikoina käynyt entistä
vaiteliaammaksi hänkin, kääntynyt ikään kuin sisäänpäin ja ruvennut
elämään samalla julkisempaa ijankaikkisuuselämää. Toisinaan oli hän
näyttänyt kovin väsyneeltä ja rasittuneelta, vaikka ei valittanut.
Silloin oli silmissä aina lakastunut kiilto, joka muistutti eräänlaista
tylsyyttä. Eikä äiti ottanut enää huomioonsa hänen, enempää kuin
Hermanninkaan valitusasioita niin kuin ennen.
Mikä äidin oli tullut?
Navetassa puhuttaessa satuttiin koskettamaan talonmyyntiä. Martti
havaitsi että äitikin oli sitä ajatellut.
-- Emme me jaksa enää, eikä teistä kummastakaan mitään talonasujia tule
kumminkaan, sanoi äiti haukotellen, aivan kuin olisi ollut puhe hyvinkin
vähäpätöisestä asiasta.
Martille kuohahti veri päähän. Näinkö ajattelee äitikin? Minusta?
-- Olenko minä sitte todellakin niin huono?
-- E-et olekaan, sanoi äiti venyttäen. Mutta emme me enää kauan jaksa
asua, eikä isäs palvelijoitakaan ota kun palkat on niin ylelliset, ja
Amerikkaan te kuitenkin, sinäkin...
Sitäkö? leimahti Martin ajatuksissa.
-- En minä!
Ja veren hyökätessä kasvoille hän sanoi:
-- Äiti, minä olen ajatellut naimisiin, ei mulla ole vähääkään
Amerikkaan halua.
-- Sinäkö, lapsiparka?
Nyt katsoi äiti osanotolla, kasvoille oli ilmestynyt harrastavaa
eloisuutta.
-- Ja ketä sinä ajattelet?
Martti mainitsi.
Tumma pilvi hyökkäsi äidin otsalle.
-- Ja millä te Pihlajaniemen saisitte irti?
Äiti puhui korotetulla äänellä ja huiski jo astioita navetan lattialla.
-- Milläkö?
Martti tuskin tiesi mitä kysyi. Hänen masennuksensa kasvoi joka
silmänräpäys ja suhde äitiin hivui hivumistaan.
-- Niin millä? tiuskasi äiti. Rahaa siinä tarvitaan, jos aikoo
perinnöstä lunastaa tähän aikaan.
-- Neljäsosahan kuuluu minulle, muistutti poika.
-- Neljäsosa! Ja mihin luulet meneväs Pihlajaniemen neljänneksellä? Ei
tässä ole rikastuttu suuria, vaikka on ollut suurempikin manttaali.
Martin kädet olivat valahtaneet kahden puolen, mutta hän koetti vielä
ponnistaa uskoaan.
-- Ajattelin siinä alkuun päästävän, sanoi hän hiljaa.
-- Ajattelit! matki äiti taas tuolla vieraalla äänellä. Katso rikkaampi.
Tottahan nyt tuollainen poika rikkaammankin...
Viime sanoissa oli lähentelevää imelyyttä. Martti katsoi sen johdosta
pitkään äitiä, mutta tunsi että häntä rupesi kovin hävettämään.
Hetkisen vaikenemisen jälkeen äiti taas jatkoi:
-- Isälle tarjotaan lähelle kolmeakymmentätuhatta. Ja kyllähän sinä sen
ymmärrät, että meidän täytyy katsoa kaikkien perillisten etua
yhtäläisesti... Taikka ainakin isäs niin ajattelee... En minä
välittäisi, panisitte pitkin tai poikki, pian mun aikani on ollut. Mutta
ette te kuitenkaan sovi, paras kun myydään, saatte yhtäläisen rahaosanne
kukin.
Martista tuntui kuin navetanlattia olisi heilunut ja samalla hiljaa
vajonnut alaspäin. Nyt ymmärsi hän että Pihlajaniemi myydään, eikä
hänellä ole rahaa sitä ostaa... Oli luullut että äiti sentään viime
tingassa asettuisi vastanakaan.
... Mitäs varten minä sitten Amerikkaan menisinkään? pujahti yht'äkkiä
mielessä kysymys. Ei suinkaan hän ikänä saavuttaisi sellaista rahamäärää
jolla sen irti saisi...
-- Ei ikänä! virkahti hän ääneen.
-- Hääh? kysyi äiti.
Martti hymyili vain katkeraa hymyään, eikä vastannut.
Side äidin ja pojan väliltä hivui hiljaa, hyvin hiljaa. Äiti seisoi
vasikkakarsinan aitaa vasten nojaten ja tuijotti eteensä aivan kuin
odottaen vain kohtauksen päättymistä pojan puolelta. Hänen olisi pitänyt
mennä toiselle puolen jokea Kananterin seuroihin.
Martti lähtikin navetasta omia aikojaan, meni talliin, veti oven
jälessään kiinni, istui tallin ylisen tikapuulle ja tuijotti eteensä.
Hänen aikomuksensa oli ollut kysyä äidiltä kihlarahoja, äidillä kun
tiesi olevan oman kassan jota keräili miten milloinkin. Mutta monta
aikaa haudottu unelma oli nyt mennyt rikki. Tunsi ettei voisi siitä
asiasta äidille puhua koskaan.
-- Ei koskaan!
Käsi puristui nyrkkiin, silmäkulmassa leimahti liekinalku. Päähän alkoi
tunkeutua uusia ajatuksia; ehdotuksia syntyi: lähteekö rautatietöihin,
tukkijoelle, vai kohtako Amerikkaan sittenkin, taikka...?
Nuorukaisen elinvoima synnytti kokonaisen uusien suunnitelmien mylläkän.
Ajatusten kirjava lauma aivan kilpaillen karkeloi etsien raha-ansion
lähteitä. Veri jyskytti: Rahaa! rahaa! ra-a-a-haa...!
Uhma alkoi nousta. Martti ei ollut vielä milloinkaan elämässään ottanut
havaittavampaa omintakeista askelta. Sellaista oli kyllä uneksinut, nyt
vasta tarjoutui siihen ajava pakko työntämään liikkeelle. Mitä tässä
pelkää...? Todellakin...!
Luottamus omiin voimiin alkaa nousta, elinkyky etsiä toimintaa.
Maanhalu hämärtyy, suuri intohimo täyttää mielen, kädet puristuvat
nyrkkiin:
-- En kerjää! En äitiä, en isää!
Sen sanottuaan tunsi tavatonta iloa ja lähti pää pystyssä tallista.
Isä tuli tuvasta pyhämekossa piippua poltellen ja äiti seurasi pari
syltä jälessä laulukirja kädessä. Hermanni rakensi lutinseinämälle
voimistelutelineitä ja Kaisu kurotteli avonaisesta tuvanikkunasta
vehkeillen.
-- Katsokaa kodin perään! huusi äiti kaikille yhteensä, aivan kuin
ennenkin.
Ilta oli kaunis. Elukkain ynisemistä kuului avonaisesta navetanovesta.
Koira juoksi Martin luo häntää heilutellen ja kissa tuijotti pihasta
Kaisua, joka sille huuteli:
-- Kissu, kissu, kissu.
* * * * *
Viikon kuluttua Pihlajaniemi myytiin kolmestakymmenestätuhannesta
yhdestä sadasta markasta.
Sen sata markkaa sai Kananterin lähetystoimi.
10.
Jaakko Jaakonpoika istui uuden majansa rappusilla ja poltti tutulla
hopeahelapiipullaan, katseli silmät sirrillään alas kylään ja kasvot
loistivat. Pihlajaniemen myynnistä oli kulunut toista vuotta.
Oli kaunis kevätkesän aamu. Aurinko kimalteli niin somasti kirkon
keskikuvussa ja kellotapulin ruuduissa. Hiukan etäämmältä, pienoisen
järven lahdenpoukamassa olevan sahanpiipusta pöllysi paksu savu, joka
kirkkaassa ilmassa kuitenkin sitä myöten haaleni ja hajosi harmaana
usvana. Lähempänä kylässä loisti kunnanlääkärin talon mönjäpunainen
levykatto, ja aivan sen vieressä kihlakunnantuomarin rakennuksen
sinkkilevykatto kimalteli hopealle. Nimismiehen taloa tuolla toisella
puolen jokea kattoi vain huopapeitto. Mutta pari kauppataloa loisteli
mustiksi vernissatuissa levykatoissaan. Nämä ikään kuin hallitsivat
kylää ja antoivat sille luonteen. Siellä oli sitten lukematon paljous
kaikellaisten pienten asujain pärekattoja, hyvin paljo niissä uusia.
Pappilaa ei paljon näkynyt suuren puiston keskeltä.
-- Se sais näkyä, ajatteli Jaakko Jaakonpoika, kun joutui pappilaa
etsimään.
Hän täytti piippunsa uudestaan. Kylästä kuului humuna erilaisia sekavia
ääniä, rattaiden pärinää, salvumiesten hakkuuta, kukonlaulua ja
yksinäisiä ihmishuutoja, jotka kaikki yhdessä synnyttivät vilkasta
elämäntuntoa.
-- Tästä on mukava katsella, ajatteli Jaakko Jaakonpoika ja saatuaan
piippunsa vireeseen sovittautui siihen vielä mukavammin katselemaan ja
kuuntelemaan.
Tämä kartano oli matalalla kivisellä mäellä, jossa siellä täällä oli
useita samanlaisia. Tuparakennus, jossa oli vain tupa, pieni kamari ja
porstua, oli äsken maalattu ulkoa ja sisästä. Maata oli huoneitten
ympärillä sulalla noin tynnyrinalan verta. Osa näytti raivatun kiviseen
mäkeen, osa lutakkoiseen notkelmaan.
Pikku tuparakennus näytti sangen somalta nyt uudessa, siistityssä
asussaan. Kylästä, joka alkoi jo rakennuksineen ja meluineen muistuttaa
kaupunkia, oli se riittävän kaukana, ettei sen melukaan häirinnyt.
Jaakko Jaakonpoika oli sen heti ensi käynnillään pannut merkille. Täällä
oli sopiva elää rauhassa maailman humulta, kun Jumala oli siunannut sitä
millä elää. Ei tarvinnut olla sosialistien jaloissa eikä itseään työllä
tappaa. Mutta kuolemaansa oli hyvä ja sopiva ajatella, kun aamulla
ylösnoustessa ja illalla oveaan kiinni siunatessa aina näkyi kirkko ja
hautuumaan puisto ja pappilan katto. Kirkonkellon joka läppäys kuului
tänne, kun kuolleille sanomakelloja soitettiin. Ja hautaustoimituksista
kuului aina lukkarin veisuu... Tuntui niin hyvälle kun oli kyllin aikaa
kuunnella ja ajatella emännän kanssa yhdessä, eikä ollut maallisia
murheita, kun rahat oli pankissa, joiden koroilla hyvin eli, ja Martti
oli Amerikassa ja Hermanni kauppakoulussa, ettei niistäkään ollut sitä
jokapäiväistä harmia. Kaisu oli kotona sopivana hupalaisena ja
apulaisena, helpotti asiain juoksussa ja paimensi lehmää. Hän ajatteli
ruveta käymään tuolla kylässä ja tässä naapureissa aikansa kuluksi.
Saateipa hänellä ollut kenenkään kanssa pahoja välejä, eikä pitänyt
tullakaan. Ja vaikka hän on rikas, menee hän kyllä mökkiläisiinkin ...
ihmisiähän nekin ovat, vaikka ovat köyhiä!
Tämän torpan edellinen omistaja oli ollut sosialisti. Sille oli maata
omistavan isännän kanssa sukeutunut välit niin riitaisiksi, että kun
kontrahtiaika loppui, ei millään isäntä suostunut enää pitämään
maallaan. Huoneet olivat olleet torppari-Villen omat. Hän oli ne, samoin
kuin maiden vuokraoikeudenkin perinyt isältään, joka torpanmaat oli
siihen raivannut. Isäntä hääti muuttamaan huoneensa pois. Mutta silloin
osui Jaakko Jaakonpoika ostajaksi ja huoneet saivat mielellään jäädä
paikoilleen. Jaakko Jaakonpoika sai torpan maatkin isännältä vuokrata.
-- Hätäkö sellaista torpparia on pitää! kehui isäntä, lihava nuorehko
mies.
-- Kuinka niin? kyseli Jaakko Jaakonpoika naurussasuin, arvaten isännän
tarkoituksen.
-- Kuinka niinkö?
-- Niin, että mitä isäntä meinaa?