-- Onko saha jo ostellut?
-- Ainakin hintoja on kysytty.
-- Sitä vielä, että Pihlajaniemikin!
Heinonen ravisti päätään.
-- Mutta eikö isäs nyt antaisi sulle puolta taloa, jos sinä?...
-- Millä minä ostan?
-- Mutta eihän isäs rahaa tarvitse, velaton mies ... ja rahoja vielä, ja
hyvä metsä, myyköön kantokaupalla.
-- Jos isä myiskin, niin arvatenkin mun pitäis maksaa kilpaa sahan
kanssa.
-- Älä hulluttele! Eihän isäs nyt niin sydämmetön ole? Mitä lempoa hän
niillä rahoilla tekee, jos niiden vuoksi täytyy ajaa lapsensa maantieltä
leipäänsä hakemaan? Eihän isäs sellainen ole. Hänhän on oikein
vanhankansan mies, joka pitää arvossa isiltä perittyjä tapoja?
Martti viipyi ennenkuin vastasi, jonkullainen arkuudentunne pidätti
häntä tässä isää koskevassa keskustelussa. Mutta vihdoin tuli tunnustus:
-- Isälle on kasvanut niin kamala rahanhimo.
Siihen vaiettiin vähäksi aikaa.
-- Ota muualta maata, alotti Heinonen uudestaan.
-- Kun se pitäis ottaa kokonaan velaksi, niin kuka sitä antaakaan, eikä
se kannata.
Vihtori huomautti:
-- Miks' ei se kannata. Panet vain sielus takaamaan kapitalistille 7 %
korkoa siitä, että saat luvan tehdä työtä ja nähdä nälkää.
Aivan kuin ei olisi ollenkaan kuullut Vihtorin pilkkaa, jatkoi Martti
omaa ajatustaan:
-- Maata ei rohkene ottaa aivan kokonaan velaksi, eikä mulla ole yhtään
rahaa.
-- Kun kihlatkin pitäis saada velaksi, härnäsi Vihtori puoliääneen
kuiskutellen hämärässä tuvassa. Vaikuttava hengen pidätys; hetken
jälkeen hän laski vihlasevan ivanaurun.
Martti säpsähti ja katsoi hätien.
Samassa pisti Heinonen tulta lamppuun, kun oli ehtinyt tulla niin pimeä.
Pilkallinen ilme väreili vielä Vihtorin suupielissä. Hän tuijotti
kattoon huulet pitkällään, aivan kuin aikeissa pilkoillaan viheltää
omille ajatuksilleen.
Heinonen sanoi vakavasti:
-- Kyllä sinä, Vihtori, kosketat toisen tunteita liian, kuinka mä
sanoisin, täydellä kouralla, raakamaisesti, tuota ... perhana...
-- Minäkö? Viattomana luimisteli Vihtori ympärilleen.
-- Sinä juuri!
Heinonen ei enää jatkanut, mutta äänenväreistä tunsi, että sytytin oli
jo ollut lähellä ruutia.
Martti oli hämillään vaieten kuunnellut. Hänenkin luontonsa jo kuohui.
Heinosen tunteet asettuivat pian, ja rauhoittaakseen asemaa hän virkkoi:
-- Kihlat ne voi aina jokainen työkykyinen mies saada, kun ostaa
sellaiset kuin jaksaa, mutta ... mutta...
-- Juurihulikkaan pantavaa on vaikeampi saada, auttoi Vihtori.
Ikävä tunnelma haihtui, toisten täytyi ruveta nauramaan. Heinonen
myönsi:
-- Kyllä siinäkin on perää.
Martti katseli ikkunasta hämärtävään yöhön.
Tunnustuksesta innostuneena jatkoi Vihtori:
-- Perääpä hyvinkin! Eikä tähän aikaan kenenkään täysijärkisen ihmisen
kannata mennä naimisiin muutenkaan.
-- Miks'ei, kun vain saa kunnollisen, väitti Heinonen.
-- Kunnollisen? Kyllähän nuori mies aina jonkullaisen akan saa,
mukuloita ja maatakin. Mutta sopia akan kanssa, elättää tenavat ja
maksaa maavelkansa korkoja, siinä se konsti on.
Vihtorin alkujaan ylimielisen ivallinen ilme oli alkanut muuttua
hermostuneeksi.
Heinonen vastasi rauhallisesti:
-- Kaikki se saattaa olla totta, mutta ainoastaan sillä ehdolla että
mies pitää vaimoaan vihollisenaan, lapsiaan elätteinä ja ... ja ...
maata vain kuolleena pääomana.
-- Mutta...
-- *Mutta*, jatkoi Heinonen keskeyttäen, jos mies pitää vaimoaan
elämäntoverina, lapsia elämänsä ilona ja maataan elämänsä toimikenttänä
ja perheen leivän ja ilon lähteenä, silloin sinun ajatuksesi on valhe.
-- Ei missään tuolla lailla olla muualla kuin romaaneissa.
-- Kyllä!
-- En minä ainakaan usko, intti Vihtori päätä ravistaen ja heitellen
jalkojaan.
-- Kuinkapa sinä...
-- Niin, en minä. Ennen se saattoi olla vähän sinne päin, siihen aikaan
kun uskottiin Jumalaan ja ijankaikkiseen autuuteen. Mutta nyt kun
aletaan ymmärtää, että materia määrää elämänehdot, niin kaikki sellainen
tulee mahdottomaksi. Kun työväkikin tulee täysikäiseksi...
-- Luuletko itseäs täysi-ikäiseksi? kysyi Heinonen.
-- Luulen olevani siksi tulemassa.
-- Itse mielestäsi?
-- Vaikka. Harvoin muut sellaista tunnustavat.
-- Siinähän se on!
-- Mitäs toinen ihminen tietää tai välittää toisen kokemuksista?
-- Mitä kokemuksia sinulla on?
-- Ei niin suuria, mutta minä teen havaintoja.
-- Sinulla ei ole akkaa, ei lapsia, ei maata.
-- Niitä ei, herra paratkoon, täällä tarvitse itse, havaintoja saa
liiaksikin katsellessaan kurjuudessa elävää kansaa ympärillään.
-- Epäilemättä. Mutta sitä katsovat eri ihmiset vähän eri tavalla.
-- Niin katsovatkin! Esim. porvari katsoo aivan toisin samaa asiaa jota
sosialidemokraatti katsoo toisin.
-- Kumpikin maailmankäsityksensä valossa ensin, lisäksi ennakkoluuloisin
puoluesilmin.
-- Niin.
-- Ennakkoluulot ovat pääasia.
-- Ei minunlaiselleni, kielsi Vihtori hiljaisella äänellä, tirkistäen
samalla syrjittäin Heinosen silmiin. Viimemainittu imi vahvasti
sikarinsavua.
-- Eikö sulla muka ole ennakkoluuloja?
-- Ei. Mitä, minkälaisia mulla niitä olis?
-- Mitä sulla sitten on?
-- Va-vakaumuksia, to-totuuksia.
Heinonen nauroi ja pilkkasi:
-- Totuuksia, vakaumuksia...
-- Aivan totta!
-- No sano nyt, hyvä mies, mitä *tutkimuksia* sinä olet tehnyt
jumala-kysymyksessä, aviorauha-kysymyksessä, lapsikysymyksessä,
maanviljelyskysymyksessä?..
Vihtori vastasi koomillisuutta lähentelevällä totisuudella:
-- Minä olen, kuule Heinonen, ja kylläpä sinä sen tiedätkin, lukenut
jokseenkin paljo ja verrannut havaintoihini.
-- Ja muodostanut ennakkoluuloja?
-- En minä usko mitään, jota en edes jotenkin ymmärrä.
-- Mutta jo sekin on ennakkoluulo, vieläpä pahinta laatua, että sinä
näin uskot.
-- Kuinka?
-- Se on vain vähän uudenaikaisempi kuin Ison Kreetan ennakkoluulo,
mutta suku ja laji ovat samat.
Marttikin nauroi. Vihtori tunsi puhuneensa liikoja ja pyrki hämilleen.
Heinonen tahtoi käyttää tilaisuutta:
-- Isolla Kreetalla oli haltiaisten valta kaikkena kaikessa, Kuuselan
Vihtorilla taas materian, -- aivan samoin kuin koronkiskurilla.
Vihtori luimisteli sivuilleen ja alkoi etsiä tilapäistä pakoreikää:
-- Sulla on vikkelämpi kieli.
-- Mutta sulla on huonompi asia.
-- Ei se niin ole, mutta...
Martti katsoi kelloa. Se lähenteli jo 1:tä.
He nousivat lähteäkseen.
-- Tästä pitää vielä joskus jatkaa, sanoi Vihtori.
-- Jatketaan vain.
Kätellessään pidätti Heinonen Marttia hiukan Vihtorin jälkeen.
-- Etkö aio puhua isälles talonkaupasta, palasta, että saisit
talonpalan?
-- Tuskin, vastasi Martti viivytellen. Se on, kuule, sillä tavalla, niin
kuin sä tiedätkin, ettei me voida isän kanssa saada niin paljoa
keskusteltua.
-- Onko ne välit niin...
-- Ei! Ei ne niin huonot ole, mutta me emme voi ymmärtää toisiamme
yhtään silloin kun puhutaan näistä tällaisista.
-- Mutta jos minä tulisin tulkiksi?
-- Sinäkö? Martti katsoi pitkään. Hän ajatteli: sua ei isä uskoisi
senkään vertaa; mutta sanoi vain hymähtäen:
-- Ei taitaisi auttaa.
-- Ei taitaisi, tajusi Heinonen. Mutta, lisäsi kohta, sitä pitää vielä
miehissä ajatella. Älä nyt vielä sitä Amerikkaan menoa päätä.
Martti ihastui. Kenties sittenkin keksitään...
-- No en minä päätä!
Erosivat.
6.
Samalla kun talonmyyntiajatus askarteli Jaakko Jaakonpojan mielessä kävi
hän yhä säästäväisemmäksi. Martin mielialojen kehitystä katseli hän yhä
kasvavalla epäluulolla. Aina siitä saakka kun Martti oli tilannut
Pellervoa, varoi isä pojan ajatuksissa kapinahenkeä. Viime suvisten
maanviljelysretkeilyjen jälkeen oli se henki kasvanut, kuten hän oli
pelännytkin. Siitä lähtein asettui isä varovaisuuden vuoksi aina
vastustamaan pojan ehdotuksia, varsinkin kun ne koskivat taloutta.
Joskus jälestäpäin hän ajatteli, ettei asia olisi ollut niin
vaarallinen, mutta niin se sai jäädä. Isä ei voinut päästä siitä
vaikutelmasta, että kaikki muiden tekemät ehdotukset olivat vain hänen
omaa kykyänsä vastaan tehtyjä muistutuksia. Joskus hän ajatteli
harmissaan, miten ikävää se oli että kaikellaiset herrat ja narrit
saivat poikaan niin vaikuttaa, aivan kuin emäntään entisaikaan...
-- Eikä siitä tule talonpitäjää, Martista, totesi isä tällaisessa
tapauksessa itselleen ja sanoi muillekin kun sattui.
Silloin hiipi aina kintereillä pääajatus että hän kuitenkin kenties myy
talon. Mitä sitte maksaa vaivaa ruveta uudistuksia kustantamaan!
Tämä kysymys oli Jaakko Jaakonpojalle muuten käynyt omituisen araksi
asiaksi. Mitä enempi hän myyntipäätöksessään itse varmistui, sitä
vaikeammalta tuntui siitä puhua Martille. Sanoi asian millätavoin
tahansa, aina näytti mahdolliselta että Martti suuttuu silmittömästi. Ja
vaikka kuinka ajatteli, miten puolustautua, ei rahasummakaan näyttänyt
turvaa takaavan, sillä hän epäili, että ne alkavat vaatia rahoista osaa
itselleen. Sitä hän aivan kauhistui... Hänen eläessään ei muuta kuin
pikkusen. Muutenhan ne olisivat pian pitkin maailmaa!
* * * * *
Muutamia päiviä edellisessä luvussa kerrotun keskustelun jälkeen käveli
Martti syvissä ajatuksissa kotitietään. Olivat tulleet yhdessä Heinosen
kanssa maamiesseuran kokouksesta ja eronneet tienhaarassa. Olivat
jutelleet maataloudesta, tahi oikeammin Heinonen oli jutellut ja Martti
kuunnellut.
Nuori mies oli alakuloinen. Hänestä tuntui kuin olisi taas nostettu
jotain esirippua ja annettu katsahtaa näyttämöllä elämäntehtäväänsä ja
sytytetty siihen sellainen into että teki mieli taputtaa käsiään. Mutta
heti kotitielle käännyttyä laskeusi esirippu. Elämän vakava todellisuus
ympäröi nuoren miehen kuin hyökyaalto. Kaikki vapauttavat, elämää
lupaavat unelmat jättäytyivät tienhaaraan aivan kuin odottamaan siksi
kun Martti taas tulee ja lähtee kylille muiden ihmisten seuraan.
-- Isä asuu taloa vielä ainakin 10 vuotta, -- ellei se nyt myy, mutisi
poika itsekseen, ja käsi meni korvantaukseen. -- Silloinhan minä olen
jo vanha mies! virkahti taas vähän ajan kuluttua.
Kaikki tämä oli niin synkeän varmaa, ettei mikään toivonsäde tällä
kertaa pilkistänyt sitä epämääräiseksi tekemään.
Ahdistettu ikävä mieli karkasi hätäytyneenä Liisan luo. Siellä se aina
kohosi, oli muuten miten tahansa. Mutta kotiolojen painostus seurasi nyt
sillekin tielle. Pojan ruskeat silmät iskivät tulta. Hän potkasi
vimmatusti pari kokkaretta tieltä. --
Astuttuaan tupaan oli hänen mielensä vielä niin katkeroittunut, ettei
saattanut olla härnäämättä isää siitä, ettei tämä tule koskaan
maamiesseuran kokouksiin.
-- Kun tulee näin vanhaksi, niin sen maanrääppimäkonstin osaa, sanoi isä
rauhallisesti.
-- Osaa niin kuin osaa. Mutta se on sitte sellaista kituuttamista.
Isä korotti ääntään:
-- Kituuttamista, kituuttamista! Tehkää työtä, niin kas vain kuinka
luistaa.
Martti mumisi:
-- Kun ei saa koskaan penniäkään ilman kerjäämistä, ettekä anna edes
yrittää itse mitään.
-- Hääh?
-- Kun aina pitää kerjätä tarpeisiinsa vaikka kuinka talontöitä hosuis.
-- Kerjätä! Enkö minä ostanut sulle polkupyöränkin viime keväänä vähin
hyvin, enkö jo?
-- Aina se polkupyörä on edes!
-- Noo kun sinä et ole olevinas mitään saanut.
Nyt laukasi Martti:
-- Antaisitte mulle maapalan, että sais koettaa ... lempoako tässä
polkupyörällä.
Isä loi nopean silmäyksen poikaan ja vastasi hiukan nolona:
-- Maa-pa-lan. Siinä sinä sitte koettaisit... Mitä lapset!
Nyt tuli lisäksi se naurunkitkaus, joka Marttia loukkasi aina
omituisella epämääräisyydellään.
Hermanni oli tullut tallista ja kuullut viimeisen keskustelun. Poika
alkoi puoltaa veljeä:
-- Miksi ei Martti saa maata, kun sen tekee mieli?
-- Ja etkö sinä halua? kysyi isä pilkoillaan.
Hermanni oli vähän aikaa vaiti, kunnes aivan kuin harkinnan perästä
vastasi:
-- En.
-- Hoo! Vai et. Mitäs sinä meinaat puuhata?
Poika sanoi taas vähän ajan kuluttua:
-- Minä menen kauppakouluun.
-- Ja porvariksiko sitten? kysyi isä.
Hermanni aikoi ensinnä vastata juonikkaammin, mutta tyytyi sanomaan
asiallisesti:
-- Osuuskaupanhoitajiksikin ne kyllä pääsevät.
-- Ei taitaisi olla hullumpaa, sanoi isä tosissaan. Pojat katsahtivat
toisiaan.
-- Menisit maanviljelyskouluun, jos isä rahaa antaa, sanoi Martti.
-- En minä! kielsi Hermanni jyrkästi.
-- Se nyt ei ainakaan kannata, ruveta pienen talon isännäksi kouluja
käymällä, olispa siinäkin, selitti isä.
-- Minä menisin, ilmoitti Martti.
-- Sinä... Kyllähän sinä...
Emännän ääni kuului porstuasta ovenraosta.
-- Tulkaa kohta tänne!
Siellä siis on jotain hätää. Miehet menivät puolijuoksua.
-- Mustikee ja Taulikee eivät pääse enää jaloilleen, selitti emäntä
hätäisen katkonaisesti jälessään tuleville.
Yhteisvoimin saatiin lehmät jalkeille.
-- Kyllä niille täytyy ruveta antamaan enemmän suurusta, etteivät...
puhui emäntä.
Mutta isäntä viritti piippunsa ja lohdutti:
-- Kerranko sitä lehmät keväällä nostettavina ovat, varsinkin tällaisena
matovuonna. Eikä siihen jalkain menemiseen aina ruoan puute ole syynä,
mikä hänes milloinkin lienee. Ka, eikä nämä niin laihoja ole.
Isäntä koetteli lehmäin kylkiä.
-- Mitä sinä tyhjää kehut, ovat ne laihoja, ja minä annan niille tästä
päivästä lähtien enemmän suurusta. Oikein hävettää, kun vieras ihminen
joskus navettaan sattuu.
Jaakko Jaakonpoika ei nyt tehnyt kohta vastaväitettä. Hän kiinnitti
tarkkaavan katseensa Taulikeeheen, otti piipun oikein pois suustaan ja
koetteli kädellään vielä varmuudeksi lehmän kuvetta. Rupesi aivan kuin
puoleksi myönnytykseen itseään taivutellen:
-- Ja pojatkin tahtovat talliin aina vain lisää. Eläinten jauhot ovat
kohta lopussa, missä saanee, myllytetyksikään, missä jo...
Emäntä jatkoi tuskaantuneella äänellä:
-- Ei sillä ijankaikkisella kituuttamisella saa muuta aikaan kuin
raadonnahkoja... Tässä oikein alkaa väsyä...
Hermanni oli jäänyt vasikan kanssa leikkimään. Oli karsinanaidan yli
kurottautuneena vasikkaa käsin silittelemässä, kun virkkoi:
-- Aivanhan ne lehmät menevät umpeenkin, jos ei yhtään suurusta anneta.
-- Me-enköön! nauroi isä hermostuneesti. Mutta ei saattanut olla
lisäämättä: Mitähän sinäkin puhut.
-- Puhun minä, selitti poika siitä sen enempää välittämättä.
Emäntä kiskoi kiivaasti horjuvan elukan laihoista utareista, joista
norui varsin niukasti maitoa.
Navetassa, joka oli vanhanaikainen, ummehtunut, olkiparsinen, haisi
tukahuttava lannanhaju. Ovesta tunki sen avoinna ollessa niukasti valoa.
Peräseinässä oli aivan pieni ikkuna, mutta se oli mennyt rikki ja
tukittu oljilla.
-- Möötää! kehoitti emäntä Mustikeeta.
Isäntä hiipi ulos, sillä hän ei viitsinyt jatkaa juttua emännän kanssa
silloin, kun tämä oli niin ilkeällä tuulella.
Talliin toi hän aitasta samantien puolenkapallista jauhoja ja höysti
itse puolikouralla hevosten silppuja. Häntä suorastaan harmitti, kun
kaikki taas soimaavat. Yhteinen asiahan tämä on! Jos jotain jää, niin
pojathan sen saavat ja tyttäret, juoksi ajatuksissa. Hän tunsi taas
syväksi harmikseen, miten pojat ovat tulleet äitiinsä ja vetävät tämän
kanssa aina yhtä köyttä. Mieli jo kuohahti, että mitä, jos antais niiden
koettaa huushollata mielensä mukaan, niin saisivat nähdä! Mutta se
ajatus oli niin älytön, että hän hylkäsi sen kuitenkin kohta aivan
levollisella mielellä.
Pojat katselivat isän toimia. Tämä havaitsi sen syrjäsilmällä ja alkoi
jutella:
-- Ei Pruunin vatsa siitä nouse, vaikka silppuun miten hulluudenpäähän
jauhoja ajais. En minä ymmärrä kuinka se tuntee ruokansa niin huonosti.
-- Sen suolet ovat niin piinatut, sanoi Martti.
Isä katsoi, mahtaako poika tarkoittaa että hän on sitä konia piinannut?
Hevonen oli näet viime vuotena ostettu. Saamatta nähtävästi oikein
selkoa lähti hän ulos. Mutta sanoi vielä ovessa mennessään:
-- Eivät ne muutamat hevoset tunne ruokaansa, ja on niitä ihmisiäkin
sellaisia, niin kuin minäkin.
Etsien ajatustavalleen ymmärrystä ja haluten taas kotoista sopusointua
loi isä tutkivan pyytävän katseensa poikiin. Mutta kumpasenkin silmät
pysyivät taipumattomina, aivan kuin mykkinä.
Niine hyvineen isä meni ja alkoi pihalla hyräillä virttä.
Pojat katselivat yhä vaieten laihoja hevosia, jotka nyt ahnaasti purivat
apettaan.
-- Nälkä on, sanoi Hermanni.
Martti astui Pruunin parteen ja taputteli hevosta kaulalle. Se kohotti
päänsä, haisteli Marttia ja höpläili huulillaan.
Kumpanenkin pojista katsahti toisiinsa, silmissä liikutettu,
itkunsekainen ilme.
-- Kuule, kuiskasi Martti, kun tuli parresta, sinähän menet huomenna
myllylle?
-- Sanoihan isä.
Vanhempi veli otti tallin nurkasta isonpuoleisen apepussin, kääri ja
antoi sen Hermannille.
-- Pane siihen jauhoja matkalla, heitä tullessas portin välyseen, ei
suinkaan hevosia tappaa sovi.
Nuorempi veli otti pussin ja pani tietoonsa.
7.
Pihlajaniemen keväthakkuut olivat jääneet niin myöhälle, että jotkut
toiset jo pelloillaan alottelivat. Jaakko Jaakonpoika ei enää ollut
tällaisiin töihin moniin vuosiin osaa ottanut. Mutta nyt oli lähtenyt
itse hakemaan hakkuumiehiä ja samalla tarkastelemaan metsiä.
Käveltyään ristiin rastiin kappaleen metsää, oli hänen aivan mahdotonta
käsittää, miten niistä luultiin niin paljo tulevan puuta, että talosta
kannatti sahan tarjota jo 28 tuhatta. Hän puolestaan jos olisi
talonostaja ollut, ei olisi uskaltanut tarjota Pihlajaniemestä nykyään
enempää kuin 18 tuhatta. Sekin olisi ollut kolminkertainen hinta siitä,
mitä talo perintölunastuksessa maksoi. Istuessa metsäsaunan ovella,
odotellessaan poikia metsästä, vaelsivat ajatukset joka sokkeloon
Pihlajaniemen metsissä. Hänessä varmistui yhä se käsitys, että sahan
mies oli laskuissaan erehtynyt kymmenellätuhannella. Tämä havainto
kiihottaen hermostutti. Siinä oli kymmenentuhatta kämmenen päällä
tarjolla! Pitikö se ottaa, vai? Tämä on kauppa. Heidän on oma asiansa
katsoa eteensä. Hänen ei ole velvollisuutensa siitä huomauttaa. Ja kun
kauppa on tehty, on se kuin surma, peruuttamaton.
-- 28 tuhatta! lausui Jaakko Jaakonpoika ääneen. Kun uskaltais kiusata
30:neen, mutta jos huomaa...
Piippukin oli sammunut. Olkapäässä ja kylessä pisteli ja naputteli kuin
olisi siellä ollut joku kaivelija nahan alla. Lumi oli sulanut suuren,
rajaantuneen pieksusaappaan alta ja jalka tuntui märältä.
-- Kun uskaltais, se olis niin ympyriäinen summa, kolmekymmentä
tuhatta...
-- Eikö se isä olekaan kantanut vielä niitä kapineita saunasta rekeen?
kuului Hermannin ääni lepikon reunasta. Vähän etäämpänä tuli Martti
kantaen olallaan jotain isompaa värkkipuuta.
Isä havahtui, nousi jaloilleen ja katseli kuin unesta heränneenä
ympärilleen.
Ryhtyi laittamaan piippua kuntoon ja sitten hevosta.
* * * * *
Omituisen valtaavalla tavalla olivat Jaakko Jaakonpojan ajatukset näihin
aikoihin joutuneet askartelemaan aloilla, missä ne eivät olleet ennen
liikkuneet.
Niinpä, kun hän sai kuulla, että eräs talon poika oli perustanut
itselleen kauppapuodin toisessa päässä pitäjää, hän eräänä päivänä lähti
astelemaan sinne kymmenkilometrisen matkan. Asiana oli saada
Pietarsaaren Proberaria, kun osuuskaupassa ei niitä enää saanut. Miehet
täällä päässä pitäjää olivat ruvenneet polttamaan aivan paperossia.
Mennessään hän koko matkan kuvitteli mielessään, miten hän juttelemalla
ottaa selon siitä, mitä uusi porvari nyt kaupasta pitää. Tämä tuntui
hänestä niin tärkeältä, että sen rinnalla itse Proberarikin laskeusi.
Oli niin hauskaa puhua rahanansaitsemisesta. Koko matkan etsiskeli hän
ajatuksissaan aivan sellaisia miehiä, jotka »hommasivat» jotain, ja aina
kun muisti jonkun, tapasi itsessään sellaista kohtaan myötätuntoa.
Hänen sielunsa näytti avautuneen uusille vaikutuksille. Rahanrakkaus,
joka siellä ennen oli elänyt isiltä perittyä elämää, oli nyt kiihtynyt
kuohuvan elinvoimaisena himona aivan uudenaikaisissa muodoissa. --
-- No kuinka kauppamiehen kaupat alkavat kannattaa?
Jaakko Jaakonpoika oli paneutunut ryömälleen kauppapöydälle. Huiviin
sidottuna odotti vieressä jo Proberari. Hän poltti sikaria ja katsoi
silmät sirrillään kauppamiestä.
Tämä ei osannut siihen vielä sanoa mitään erityistä. Istuen tuolilla
oikasi jalkansa suoriksi, puhalsi sikarisavut ja sanoi:
-- Ainahan siinä laiskan voittaa.
-- Tottahan. Meidän Hermanni ajattelee, luulen, kauppakouluun.
-- Onko se vanha?
-- Rippikouluun nyt menee.
-- Sellaiselle sopii kauppakoulu.
-- Niinkö kauppamies tuumaa? Martti haluais maanviljelyskouluun.
-- Mitä siellä!
-- Sitä minäkin olen sanonut.
Nyt kauppias kertoi miten siitä erään naapurin poika oli päässyt
kauppapalvelijaksi kaupunkiin ja ruvennut kohta saamaan viidensadan
markan palkkaa.
-- Mutta silläpä oli onni! ihmetteli Jaakko Jaakonpoika. Tuonko
Mikonperän Jaanun poika?
-- Sen.
Hänen rupesi tekemään mieli käydä Mikonperässä. He olivat sen isännän
kanssa nuoruudentuttuja.
-- Vai on sen Jaanunkin poika kauppapalvelijana, tuota. Eihän ne enää
kotona pysy tähän aikaan, eivätkä maatöihin...
-- Niin, ja se Jaanu on myynyt talonsa.
-- Myynyt talonsa? Kelle?
-- Mikä lie ollut, joku vieras.
Mutta nyt ei Jaakko Jaakonpoika enää udellut. Kiireesti kooten
kapineensa lähti hän ulos sanoen menevänsä katsomaan.
* * * * *
Siitä lähtein, kun Heinosen tuvassa tapahtui yöllinen keskustelu, oli
Martin aivoissa kiehunut uusia ajatuksia. Hän pohti kysymystä, olisko
mahdollista saada isältä toinen puoli Pihlajanientä jo tänä keväänä? Jos
isä suostuisi, mitä mahtaisi vaatia? Miten rupeaisi aluksi asumaan
taloaan, miten järjestäisi?
Hän näet ajatteli vahvasti samalla käydä naimisiin Mäkipihlajan Liisan
kanssa.
Mutta Liisasta ei ollut näissä asioissa paljon neuvonantajaa. Hän
mieluimmin kallistui siihen, että olis viisainta molempain mennä
Amerikkaan ja sitten jos onnestaa, ostettaisiin tila kun palataan.
Liisan koti oli köyhänpuoleinen ja lapsirikas. Sieltä ei ollut suuria
tuen toiveita. Tyttö oli järkeilevä, elämänsä työtä tehnyt eikä
perintöjen avulla päässyt suuria unelmoimaan. Hän tiesi että
Pihlajaniemessä olisi suotu Martille rikkaampi. Mutta suhde hänen ja
Martin välillä oli jo kehittynyt siksi, ettei hän välittänyt suuria
siitä mitä tämän vanhemmat sanoisivat. Siitä oli joskus Martinkin kanssa
ajatuksia vaihdettu ja tultu siihen mielipiteeseen, että heillä ei
suurta turvaa ole enempää toisen kuin toisenkaan kodissa, vaan on
sarkansa kynnettävä itse.
Kerran kun Liisa oli jollain tavoin tämän lausunut heidän istuessaan
kaksin Mäkipihlajan porstuan kamarissa, jäi Martti tuijottamaan
omituisin katsein.
-- Pelkäätkö? Vahvarakenteinen tyttö nousi, ojensi kätensä yletyttäen
matalaan kamarinkattoon. Lyhyet puseronhihat valahtivat alas. Käsivarret
koko komeudessaan paljastuivat. Liisa ei sillä mitään tarkoittanut.
Mutta Martin katse kiintyi kuitenkin käsivarsiin ja pinnistyneen
vartalon uhkeisiin muotoihin. Hän hyppäsi ylös.
-- Ei, mutta näytä! Otti Liisan kädet omiinsa ja katseli niitä
ihastuksella.
-- Mitä? kysyi Liisa ja nauraen antoi Martin koetella vahvoja
käsivarsiaan.
-- Onko »hennot»? tyttö pilkkasi.
Martti paljasti omat käsivartensa. Niissä olivat hyvin kehittyneet
lihakset, mutta sittenkin olivat heikommat kuin Liisan.
Leikkien puristi Martti Liisan käsiranteista. Rajulla, reippaalla
liikkeellä mursi tyttö kätensä vapaiksi ja tavotti nyt vuorostaan Martin
käsiranteet.
-- Älä...!
Martti todellakin väänteli nauraen tuskissaan.
Tyttö laski pojan kädet, pyörähti rajulla liikkeellä ympäri ja virkkoi:
-- Kun ihmisellä oliskin muuta niin kuin voimaa!
-- Kun meillä oliskin edes kymmenentuhatta markkaa rahaa, niin...
-- Sepä, Martti. Mutta heitä turhat surut. Lähdetään Amerikkaan!
Hän asetti taas kätensä Martin käsien rinnalle.
-- Jollei kahdella tällaisella käsiparilla...