Sitten ei taas pitkään, pitkään aikaan kuulunut heille mitään sodasta.
Vainiot joutuivat lumen, alle ja tiet tulivat melkein mahdottomiksi
kulkea. Ihmiset kulkivat reellä, heidän askeltensa ääni katosi lumeen.
Koko kylä tuli niin hiljaiseksi kuin kalmisto.
Silloin yht'äkkiä sodan laine syöksyi heidänkin päällensä.
Kuuluisa sotapäällikkö vetäytyi joukkoineen takaisin sen seudun läpi.
Kolkkona, tuulisena, lumisena iltana saapui kylään kumealla kolinalla
ja rytinällä suuria mustia vaunuja, joita vartioitsi eskadroona
husaareja ja pataljoona honvédeja.
He pysähtyivät torille. Kansa tuli lyhtyineen katsomaan, mitä nyt oli
tulossa.
Majuri kutsutti luoksensa kylätuomarin.
— Meidän täytyy vielä tänä iltana lähteä edemmäksi.
— Se on mahdotonta, hyvä herra, tällaisessa ilmassa. Te menehdytte
kaikki tuonne vuorten väliin.
— Vaikka menehtyisimmekin, lähteä meidän täytyy. Käsky on käsky. Hanki
siis meille tuota pikaa opas. Puolen tunnin kuluttua lähdemme, sillä
vihollinen on jälissämme.
Talonpojat hajaantuivat päätään ravistaen. Honvédit, rivistä ulos
astumatta, ahmivat silavaa ja leipää ja joivat viinaa päälle. Silloin
tällöin puistivat he lumen päältään. Muuan vanha talonpoika kysyi
laihalta honvédilta, joka löi yhteen kantapäitään pakkasessa:
— Miksi ette jää tänne, veikkoni? Ei vihollinen tule perässänne
tällaisessa Jumalan ilmassa.
— Meidän täytyy olla hyvin varovaisia, vaari, sillä me vartioitsemme
maan aarretta. Neljä vaunullista kultaa kuletamme me kaivoskaupungeista.
Talonpoika kohotti lakkiaan. Niin paljon rahaa hän ei luullut
maailmassa löytyvänkään. Sitten hän melkein pelästyneenä astui
verkalleen eteenpäin.
Aaronin puodin ovelta loisti valoa. Ulkona seisoi Jakab ja katseli
sotamiehiä.
— Sinäkin voisit ennemmin tarjota meille vähäisen viinaa, — ärjäsi
hänelle vanha korpraali, - kuin töllistellä siinä suu auki.
— Helppo hänen on olla täällä kotona, meidän kamppaillessa kuoleman
kanssa jäätyneellä lumella, — puuttui siihen eräs sotamies.
— Hohhoo, milloinkahan olen kotona, — huokasi eräs
seitsemän-kahdeksantoista vuotias poika, pyyhkien muutamia pakkasesta
vuotavia kyyneleitä; — tiedän että äiti parkani itkien ajattelee minua
joka ilta.
Sotamiesten kasvoihin kuvastui suru. Kaikkien mieleen juohtui jätetty
koti. Ikävöiden kääntyivät he puodista tulvivaan valoon päin... Tuolla
sisällä mahtaa olla hyvä ja lämmin.
Eräs vääpeli kiiruhti sinne.
— Asentoon! — huusi hän hiljaan, — kohta lähdetään.
— Onko jo opas? — kysyi korpraali.
— On, kylätuomari hankki erään metsänvartijan. Vielä tänä yönä meidän
täytyy ehtiä Prázsmár'iin.
— Asentoon! — kuului hiljaan joka taholle.
Upseerit ratsastivat pataljoonan eteen, koko joukko lähti liikkeelle ja
katosi vähitellen lumipyryyn ja yöhön.