Uudestaan vallitsi kylässä syvä hiljaisuus. Lähteneitten honvédien
jäljet peitti tuore lumi. Kotilieden ääreen vetäytyneet ihmiset
kuuntelivat tuulen ulvontaa ja toivottivat kaikkea hyvää luonnonvoimien
kanssa taisteleville sotilas raukoille.
Mutta yhtäkkiä koputettiin kylätuomarin portille. Hän meni ulos. Katu
oli täynnä vieraita sotamiehiä. Portin edessä seisoivat upseerit.
— Oletko sinä kylätuomari? — kysyi muuan pitkä upseeri valkeassa
viitassa. — Paljoko siitä on aikaa, kun vihollinen tästä kulki?
— En ole nähnyt täällä vihollisia, hyvä herra!
— Tuhat tulimmaista!... honvédeja tarkoitan.
— Honvédeja? Ne kulkivat tästä.
— Koska?
— Anteeksi, en tiedä, minun talossani ei ole kelloa.
— Herra översti, ehkä menisimme kapakkaan. Tämä ilma on pirullinen, —
sanoi eräs kapteeni.
— Hyvä, tuokaa kylätuomari mukaan. Takaa-ajava joukko oli pataljoona
Tyroolin jääkärejä ja eskadroona Civallart-ulaaneja. Joukon johtajana
oli översti, kreivi Hektor Bellegarde.
— No, kylätuomari, — puhutteli hän kapakan isossa juomasalissa vanhusta
— etkö vieläkään muista?
— Muistan minä, hyvä herra.
— No, vastaa siis!
— Mihin?
— Paljoko siitä voi olla aikaa, kun honvédit jättivät kylän?
— Voi olla kaksi tuntia.
— Saakeli soikoon!... He luikahtavat kynsistämme. Kiertävä joukko ei
ehdi heidän eteensä. Kuules, kylätuomari, me tarvitsemme hyvää opasta.
— Mistä saada, hyvä herra, kylässä ei ole muita kuin vaimoja ja ukkoja.
— Tuhat tulimmaista, minun täytyy saada! - huusi jalkaansa polkien
översti.
— Aamuksi voin hankkia, — vastasi levollisesti talonpoika.
— Lempo sinut periköön, minä annatan sinulle keppiä!
— Se käy päinsä, niitä on kylliksi, — vastasi tyvenesti kylätuomari.
Översti käyskenteli pitkin askelin edestakaisin; kylätuomari sillä
aikaa rauhallisesti täytti piippunsa ja sytytti sen. Äkkiä översti
pysähtyi hänen eteensä ja ärjäsi:
— Vie minut juutalaisen luo!
— Tehkää hyvin, tulkaa perässäni, — ja sitten hän läksi.
Vain kaksi luutnanttia meni överstin kanssa. Muut jäivät sinne.
Luutnantitkin jäivät ulos puodin edustalle.
Vanha Aaron kovasti hämmästyi, kun loistava sotilas ilmestyi hänen
halpaan tupaansa.
— Minä olen kreivi Bellegarde, översti keisarillisessa armeijassa.
Tulin siksi teidän luoksenne, että te olette järkevä mies, ettekä
sellainen kuin nuot tyhmät talonpojat. Minä ajan takaa vihollista,
joka kuljettaa mukanaan sata tuhatta tukaattia valtion varoja. Jos te
johdatte meidät heidän jäljilleen, saatte tuhannen tukaattia. Oletteko
ymmärtänyt?
Aaron töllisteli, silmät selkoselällään, kreiviä.
— Tuhannen tukaattia? Suvaitsetteko sanoa, että tuhannen tukaattia...
Oi hyvä Jumala, kuinka suuri aarre... Ja se tulee minun omakseni...
Jakab!
Jakab ilmestyi pimeästä nurkasta.
— Tämä on poikani, herra kreivi, Jakab poikani. Hyvin järkevä, rohkea
poika... Hän tuntee seudun kuin kymmenet sormensa. Suvaitkaa tietää,
hän kuljettaa puotitavaroita joka taholle tätä seutua. Hän johtaa
teidät vihollisen jäljille. Prázsmár'iin päin he menivät... Poikani
löytää sinne silmät ummessakin... Oi Jumalani, herra kreivi suvaitsee
palvella hänen majesteettiaan keisaria? Pue, Jakab, hyvin päällesi,
ettet palellu...
— Rahat saa poika, sitten kun hän on täyttänyt tehtävänsä. Tule,
poikaseni!
Jakab seurasi överstiä horjuvin askelin.