Kaukana alhaalla etelässä oli jo kauvan tapeltu, mutta Kis-Regöc'in
osalle ei vielä ollut tullut mitään sodasta. Puhuttiin kapakassa,
puodeissa, kunnantalossa ja torilla, kirkon edessä, että vapaus on
päässyt valtaan, ei ole enää herraa eikä talonpoikaa, ei alustalaista
eikä verotyötä. Mutta mitä on, sitä ei vielä tiedetty. Syksyllä sitten
sekin saatiin tietää. Erään honvéd-pataljoonan jätteet kulkivat kunnan
läpi. Pataljoonaa oli käsketty tien varrelta, mikäli mahdollista,
pestaamisella täydentämään itseään.
Upseerit olivat asettuneet isoon ravintolaan ja lähettivät taitavimmat
miehensä joka suunnalle. Herrasmaisemmin kasvatetut sanelivat ja
pitivät puheita, siihen kykenevät tanssivat ja lauloivat; kuntalaiset
joutuivat kiihkoon ja nuorukaiset kiiruhtivat joukottain ravintolaan
pestautumaan sotilaiksi.
Aaronin poika, Jakab, katseli, kuunteli tätä. Jokin uusi, tuntematon
tunne alkoi kuohua hänen povessaan. Tuntui kuin olisi joku ääni
huomauttanut häntä velvollisuudesta, jota tuli täyttää.
Pitkään aikaan hän ei ollut selvillä, mitä tehdä. Vihdoin välähti
ajatus hänen päässään. Ikäänkuin jonkun työntämänä meni hän suoraa
päätä pestauskomissioonin eteen.
— Mitä tahdot, poika? — kysyi eräs upseeri.
— Ruveta honvédiksi, — vastasi hän hiljaa.
— Olet juutalainen, eikö niin?
— Olen. Upseerit kuiskailivat keskenään.
— Onko sinulla vanhemmat elossa? — kysyi kapteeni.
— On.
— Voitko jättää heidät tänne? Eivätkö he tarvitse sinua?
Jakabin sydäntä kouristi. Sitten katsoi hän kapteeniin ja kysyi:
— Miksi herra upseeri kysyy sitä juuri minulta? Tähän asti on jokainen
otettu, joka on ilmoittautunut. Otettiin Pista Gál’kin, leskiäitinsä
ainoa poika.
Kapteeni vastasi kuivasti:
— Mutta sinä, poikaseni, olet juutalainen, ja miehistölläkin on jotain
sanomista tähän.
— Minulla on ihan sama velvollisuus tarttua aseisiin kuin muillakin.
Täällä olen syntynyt, täällä tahdon kuollakin, isänmaa on minunkin,
ei vaan heidän... En tahdo että minua syytetään siitä, että
pelkurimaisesti piilin silloin, kun jokainen nuori mies kiiruhti
sotaan. Vaikkapa vain kuivaa leipää söisin, voitaisiin minua soimata,
etten sitäkään ansaitsisi, kun istuin kotona silloin kun jokainen läksi
maata pelastamaan.
Eräs vanha lääkäri nyökäytti syvään päätänsä.
— Hän on oikeassa, hän vaan ei voi lausua ajatustansa hyvin. Heidän
verensä täytyy vuotaa yhdessä meidän veremme kanssa, heidänkin verensä
täytyy kastella tätä maata; niin kauvan kuin heillä ei ole oikeutta
täällä, niin kauvan heillä ei ole isänmaata täällä. Innostus puhuu
hänestä. Hänet täytyy ottaa.
Honvédlakki painettiin hänen päähänsä ja Jakab meni ulos torille.
Neljännestunnin kuluttua oli tuolla ulkona todellinen kapina. Jakabin
päästä riistettiin lakki ja hänet sysättiin pois pataljoonasta.
— Juutalainen meidän joukkoomme? Juutalainen sotamieheksi? Mitä uusia
tapoja se on?
— Me emme seiso hänen vieressään!
— En seiso hänen kanssaan samassa rivissäkään!
— Ajakaa hänet hiiteen!
— Mutta, pojat, — huusi kuistilta vanha lääkäri — miksette tahdo antaa
hänenkin kuolla isänmaan edestä?
— Meidän isänmaamme edestä olkoon kuolematta, häntä se ei velvoita.
— Te menette tappelemaan, kärsimään, ehkä kaatumaankin ja hänkö vaan
istuisi kotona uuninnurkassa?
— Jääköön istumaan, siihen hän on omiaan, mitä se meihin kuuluu. Hän ei
sovi meidän pariimme.
Ja kun Jakab kolmenkymmenen askeleen päässä yhä vielä toivoen odotti,
alkoivat he heittää häntä kivillä.
Upseerit eivät voineet muuta kuin myöntyä pataljoonan toivomukseen;
vanha lääkäri tosin huomautti, että Pestissä vähäisen vastustuksen
jälkeen oli otettu juutalaisia kansalliskaartilaisiksi, mutta upseerit
toivat sitä vastaan esiin, että Pozsony'issa ei sallittu juutalaisten
astua kansalliskaartiin.
Merkin annettua asettui järjestykseen ja riviin rekryyttien kautta
täysilukuiseksi saatu pataljoona, ja torvien räikkyessä lähti se ylös
vuorten väliin. Torvien räminä ja aseiden kalske kuului kauvan joka
taholle keltaisessa syyshämärässä... Sitten oli kaikki hiljaa. Vanhat
miehet saattoivat kotiin itkeviä vaimoja.
Jakab kuunteli erään keon alla maaten sotaväen jymyn etenemistä. Sitten
hän lähti kotiin. Suuteli äitinsä kättä ja meni puotiin vanhan Aaronin
luo. Ei kenenkään silmään pistänyt mitenkä kalpea ja surullinen hän
tänään oli.