Purevan kylmä tuuli puhalsi. Wienin ylioppilaitten "pääkallo-legioona"
marssi tasangolla. Almanakka osoitti jo Maaliskuun loppua, mutta se,
jolla ei ollut aikaa kirjoista sitä katsoa, olisi vannonut että oltiin
vasta Helmikuussa.
Mutta meidän miehillä ei ollut aikaa almanakasta ajankulkua katsoa. Jo
Lokakuusta saakka olivat he kulkeneet tappelusta tappeluun.
Ydinkin oli jäätyä heidän luissaan, kun he aamulla Jász'in tasangolla
verkalleen astua vaapottivat.
Heitä oli kuusisataa älykästä, herrassäätyistä nuorukaista, jotka
olivat heittäneet pois kaikki kirjansa tarttuaksensa miekkaan.
Metternich'in kukistajoita, jotka olivat niskoitelleet Windischgrätz'iä
vastaan ja yhden vuoden kuluessa tehneet Wienissä kaksi vallankumousta.
Kun sitten väkivalta pani keisarikaupungin ikeensä alle, katselivat he
ympärilleen, missä päin vielä liehui vapauden lippu. Ja he lähtivät
koko joukko Unkariin.
Saapuneet ylioppilaat järjestettiin legiooniksi ja virtana vuosi heidän
verensä niin Siebenbürgen'in kuin Unkarin tappelutantereilla.
Heidän joukossaan oli herttuoita, kreivejä, paroneja, jotka olivat
jättäneet mukavat kastellinsa Itävallassa mennäkseen kuolemaan vieraan
kansan vapauden edestä. Ja monen ikivanhan saksalaisen perheen
jälkeinen lepää tuntemattomassa haudassaan jossakin Ala-Unkarissa tai
Siebenbürgen'in vuoristossa.
Ken heidän joukossaan oli kolmekolmatta-vuotias, hänellä oli jo oikeus
kutsua legioonalaisia pojikseen. Nuorimpia kutsuttiin kumminkin
säännöllisesti ukoiksi.
Veljeksiä olivat he kaikki, jotka olivat vannoneet toisilleen
uskollisuutta elämässä, kuolemassa. Jokainen oli valmis minä hetkenä
tahansa uhraamaan henkensä asetoverinsa tähden.
Pelkuruuden varjoakin rangaistiin ankarasti. Siinä kohdin nämä iloiset
pojat eivät ymmärtäneet leikintekoa.
Tuona kylmän kylmänä Maaliskuun päivänä 1849 kulki pääkallo-legioona
Jászberény'iä kohti. Viisi päivää he yhtämittaa olivat majailleet
taivasalla ja laulunhaluisimpainkin poikain huulilla jäätyi jo nuotti.
Upseerit kävivät heitä katsomassa rivistä riviin.
— Mikä teille on tullut, pojat, näytätte niin surullisilta kuin
vietäisiin teidät hirteen.
— Meitä kovasti paleltaa.
— Tuima on tämä Unkarin tuuli.
— Paprikaa täällä on ilmassakin.
— Hei, älkää olko mammanpoikia! Kovempiakin olemme kokeneet Wienissä.
Pojat huokasivat.
— Se on totta, mutta tappelujen välillä siellä mentiin barrikaadeilta
kahvilaan olutta juomaan ja biljaardia pelaamaan.
Syvät huokaukset kuuluivat riveistä olutta, kahvilaa ja biljaardia
mainittaissa.
— Kovasti on teitä veltostuttanut tuo kaksiviikkoinen oleskelu
Debereczen'issä. Mikä sinua vaivaa, Hammer?
Kysymys tehtiin eräälle laihalle, tuskin kuusitoista-vuotiaalle
keltanokalle, joka kalpeana, hampaat kalisten, vaivaloisesti astui
eteenpäin ja nyt juuri antoi pyssynsä naapurilleen.
— Voin kovin huonosti. Kylmänväreet ja kuume vaivaavat minua. Tuskin
pysyn jaloillani.
— Rohkaise itsesi. Kun katselen sinua, en koskaan luulisi sinua
samaksi, joka pyssynperällä löi kuolijaaksi keisarin kaksi kauneinta
krenatööriä. Kas tuossa!
Ja hän ojensi hänelle debreczeniläisillä veistoksilla koristetun
leilin, josta poika joi pari kulausta luumuviiniä.
— Reilaan! — kaikui etupäästä komentosana ja torventoitotus ilmoitti,
että jokaisen oli asettuminen paikalleen.
Kaukana kohosivat Jàszberény'in tornit.
Rummut pärisivät. Sitten räikähtivät torvet. Hammerkin nosti pyssyn
olalleen. Kun he sitten saapuivat kaupungin ensimmäisille taloille,
laskivat he pääkallonkuvalla varustetun lippunsa liehumaan ja
virittivät legioonan laulun:
/p
Wer kommt dort von der Höh'
Es ist der Windischgrätz...
p/
Kaikki kaupungin asukkaat, suuret ja pienet, kiiruhtivat kaduille ja
tervehtivät kättä puristaen ja syleillen maankuuluja, urhoollisia
poikia. Suurelle torille asettuivat he neliöön ja päällikkö ilmoitti,
että jäädään Jászberény'iin epämääräiseksi ajaksi, jonka vuoksi
majoittukoot.
Parin minuutin kuluttua olivat vieraanvaraiset kaupunkilaiset jakaneet
ylioppilaat keskenään, ja onneton oli se, jonka osalle ei ketään tullut.
Hammer joutui erään kunnon ryytikauppiaan luo. Päästyään lämmitettyyn
huoneeseen, hän vaipui sohvalle ja nukkui. Häntä ei uskallettu herättää
eikä riisua hänen päältään. Varpaillaan astuttiin hänen ympärillään ja
paraat palat päivällisestä säästettiin hänelle.
Kello neljä hän heräsi ja tuli tuntohonsa. Silloin hän majoittui
mukavammin, söi vähäisen ja joi paljon vettä. Sitten hän pesi itsensä,
paikkasi rikkinäistä univormuaan, puhdisti pyssynsä, heitti sen
olalleen ja astui ulos portista. Vahti oli tullut häntä hakemaan ja vei
hänet lippua vartioimaan.
Kello kahdeksan hän tuli takaisin. Hänen silmänsä olivat suuret ja
kiiltävät kuumeesta. Hän hoiperteli.
— Antakaa vettä, vettä! — sopersi hän.
— Menkää levolle, herra sotilas! — kehoitti talon isäntä.
— En voi, sillä on luultavaa, että yöllä lähdetään eteenpäin.
— Mutta minä kyllä sitte herätän.
— En voi, en voi, — mutisi poika.
Illallista syödessään hän meni tainnoksiin. Silloin pani kauppias hänet
vuoteelle ja kutsutti lääkärin.
Tohtori sanoi että siitä nähtävästi tulee lavantauti.
Yöksi nousi lumimyrsky. Kun se ankarimmin raivosi ja tärisytti
ikkunoita, kuului rummun pärinää. Legioonalle annettiin lähtömerkki.
Aseiden kalske, juoksevien askelten töminä kuului yössä. Puolen tunnin
kuluessa oli legioona järjestäytynyt ja lähtenyt Nagy-Kataa kohti
pilkkosen pimeässä.
Ryytikauppias meni sisään Hammerin luo. Hän makasi suu auki, hengitti
lyhyesti ja katkonaisesti, silmät olivat syvälle painuneet, kasvot
tulipunaiset.
— Ja minäkö herättäisin tuon menemään lumimyrskyyn? Enpä toki, sehän
olisi varma kuolema. Jääköön nukkumaan, raukka.
Ja tuo hyvä mies meni itsekin taas levolle. Hammer nukkui seuraavan
päivän iltapuoleen asti. Silloin hän kutsui talon isännän luokseen.
— Mitä uutisia? Mitä minulle on tapahtunut? — Te menitte tainnoksiin
eilen illalla ja minä panin teidät vuoteelle.
— Ja legioona?
— Se lähti yöllä. Sanotaan, että tänään on tappelu jossain.
— Pyhä Jumala! Mitä olette tehnyt minulle? Olen jäänyt pois tappelusta.
Minä olen kadotettu. En koskaan voi puhdistaa itseäni pelkuruuden
syytöksestä. Minua luullaan karkuriksi.
Ryytikauppias koetti lohduttaa häntä. Poikaparka vaan ravisti päätään
ja toisti lakkaamatta:
— Ette tunne legioonaa, ette tunne legioonaa. Kunnia on minulta mennyt!
Tunnin kuluttua ampui hän itsensä pyssyllään. Pöydältä löydettiin
kirje, joka oli osoitettu hänen Etelä-Tyroolissa asuvalle äidilleen.
Ja kylmästä lumimyrskystä surusanoma kuin musta lintu pyrähti lentoon,
iskeäksensä äiti raukkaan, joka päivänpaisteisessa, lämpimässä
seudussa niin monta kertaa oli kääntynyt pohjoista kohden, jossa
valkeahuippuiset alpit seisoivat... sieltä hän odotti rakkaita tietoja
ainoalta pojaltaan.
Juutalaispoika.