Syyskuun seitsemäntenä päivänä 1847 oli eräässä talossa Lontoon
Regent-Streetin varrella mr. Norton, kuuluisa koneinsinööri, juuri
istunut ruualle, kun hänelle ilmoitettiin erään vieraan tulo.
— Tulkoon huomenna konttoriini. Palvelustyttö palasi takaisin
ilmoituksineen.
— Ei voi, sillä hän matkustaa huomenna pois ja on tullut hyvin kaukaa.
— Se on varmaan amerikkalainen, koska on niin tunkeileva. Saata hänet
sisään.
Voimakas, viidenkymmenen vuoden vaiheilla oleva lujarakenteinen mies
astui sisään. Jollakin aivan raa'alta kaikuvalla nimellä hän esitti
itsensä.
— Suokaa anteeksi, hyvä herra, mutta minä tulin hyvin tärkeässä
asiassa, — alkoi hän selvällä englanninkielellä.
— Lyhyesti, pyydän — vastasi Norton ärtyisenä — sillä minun on kovin
nälkä.
— Älkää antako häiritä itseänne, suvaitkaa vaan syödä.
— Enpä annakkaan.
Sen sanottuaan Norton viittasi ja liemi tuotiin sisään.
— Paljoko teillä on vuodessa tuloja? — kysyi vieras kuivasti.
Herra Norton laski närkästyneenä lusikkansa kädestään.
— Minä lupaan teille viisi kertaa niin paljon, jos asetutte
käytettäväkseni.
Nyt jo leipäkin putosi herra Nortonin kädestä.
— Mistä on puhe?
— Asetehtaan perustamisesta ja johtamisesta. Teitä minä tarvitsen. En
luota täydellisesti itseeni.
— Toimitteko jonkun kapinoivan valtakunnan, ehkä Etelä-Amerikan valtion
puolesta?
— En, hyvä herra. Olen vaan keksinyt uudenlaisen aseen, enkä tahdo
myydä sitä millenkään valtiolle, vaan itse valmistaa sen. Vasta sitte
keskustelen Euroopan kanssa.
— Kuka te oikeastaan olette?
— Tilanhaltija Unkarista. Mutta minä ymmärrän myös vähäisen koneoppia.
Kotonani sitä jo poikavuosistani saakka harjoittelin ja sitä paitsi
olen tavallisena työmiehenä työskennellyt yhden vuoden Spithead'in ja
toisen Toulon'in asetehtaassa.
Norton katseli häntä yhä suuremmalla kummastuksella.
— Sallivatko isänmaanne lait salaista aseiden valmistamista? — kysyi
hän.
— Missä minä asun, hyvä herra, siellä ei ole lakia. Se paikka on, kuten
on tapana sanoa, Jumalan selän takana. Siellä minä olen sellainen herra
kuin Turkin keisari valtakunnassaan... Mutta syökää, minä pyydän,
liemennehän jäähtyy aivan... Mitä huoli mister Norton liemestä? Pitkin
askelin käveli hän edestakaisin. Vihdoin hän äkkiä pysähtyi vieraan
eteen.
— Tiedättekö, paljoko minulla on vuotuisia tuloja? — kysyi hän.
— En.
— Tuhat-tuhatkaksisataa puntaa.
— Hyvä. Minulta saatte viisi- kuusituhatta puntaa vuodessa. Suostutteko?
— Suostun. Mutta pyydän kontrahtia.
— Se on valmiina täällä taskussani. Huomenna voitte vahvistaa
sen virallisella notariuksella. Sitävarten jätän tänne poikani,
tarpeellisella valtakirjalla varustettuna.
Mr. Norton'ille tuntemattomalla kielellä huusi hän eteiseen, josta
solakka nuorukainen astui sisään.
— Poikani, Aladár. Hän on vastikään päässyt Northampton'in
konekoulusta. Kaikki enemmät ohjeet ovat hänen hallussaan. Suvaittuanne
allekirjoittaa kontrahdin, hän on valtuutettu heti suorittamaan teille
ensi vuoden palkan, kuusituhatta puntaa. Olemmeko selvillä?
— Olemme! — vastasi Norton huumautuneena.
— No sitten Herran haltuun ja näkemiin asti, tämä poika jää tänne.
Minä lähden vielä tänä iltana Parisiin, jossa toinen poikani ja eräs
ensiluokan kemisti odottavat.
Hän puristi Norton'in kättä, suuteli poikaansa ja kiiruhti pois. Norton
soitti.
— Viekää liemi ulos lämmitettäväksi. Kymmenen minuutin kuluttua
tuotiin liemi lämmitettynä takaisin, mutta herra Norton oli silloin jo
työhuoneessaan.
Sinä päivänä herra Norton varmaankin unohti syömisen.