Aukaistuaan silmänsä, hän huomasi olevansa sairashuoneessa.
Orjantappurakruunua kantava Kristuksen kuva riippui seinällä. Hänen
ympärillään vuoteita. Lempeäkasvoinen nunna kumartui hänen ylitsensä ja
kysyi ystävällisellä äänellä:
— Tahtooko herra yliluutnantti jotain? Bardóczy katsoi häneen
hämmästyen.
— No, jäinkö minä elämään?
— Jumalan kiitos, jäitte. Mutta kovin kauan häilyitte elämän ja
kuoleman vaiheella. Pari kolme viikkoa olette maannut tainnoksissa.
— Ja toverini kaikki kuolivat?
— Mitkä toverit?
— Tiedättehän, ne, jotka olivat linnassa kanssani, kun keisari
tahdottiin tappaa... kai siitä jotain tiedätte.
— Tappaa keisari? Herra yliluutnantti, pysykää vain levollisena, minä
panen vähän jäätä päänne päälle.
Bardóczy katseli eteensä kuin unissakävijä.
— Sanokaa, minä pyydän, missä minä olen?
— Komárom'issa sotalasaretissa.
— Komárom'issa? Kuinka olen joutunut tänne?
— Saitte syvän haavan Pusztagyallan tappelussa, kun rakuunoilta
otettiin Haynaun posti.
Bardóczy pyyhkäisi otsaansa. — Se oli siis haavakuumeen unia! — jupisi
hän — Mikä jyminä se on, ikkunan alla?
— Unkarilaiset sotajoukot kulkevat ohitse.
— Mihin?
Nunna vaikeni hetkeksi, sitten vastasi hän epäröiden:
— Luulen, tietääkseni... lähtevät pois kaupungista.
Bardóczy hypähti vuoteelta.
— Onko linna heitetty? — huusi hän käheästi.
— On.
Bardóczy juoksi ikkunaan ja kurottautui ulos. Tuolla alhaalla kulkivat
syvässä hiljaisuudessa aseettomat husaarit palttinarensseli niskassa.
Pitkin tietä oli asetettu jalkaväkeä. Lasaretin edessä, olevalla
torilla seisoi rykmentti krenatöörejä, rintama rakennusta kohti.
Yht'äkkiä nousi lasarettirakennuksen otsikkoon verkkaisesti liehuen
keisarillinen lippu. Rumpumajuri antoi merkin, soittokunta soitti
keisarihymniä, rykmentti teki kunniaa.
... Silloin putosi sairashuoneen toisessa kerroksessa olevasta
ikkunasta ihmisruumis raskaalla jyskeellä kiviselle kadulle, jääden
siihen verisenä, muodottomana, pää rikki ruhjottuna venymään.
Soittokunta kajahutti edelleen keisarin kunniaa. Mutta toisen kerroksen
ikkunassa rukoili ääneen eräs nunna.
Zsadony ja Kamasz.
Valloitettuaan Budapestin, Windisgratz istuutui kansliaansa ja
järjesti Unkarin hallinnon. Hän oli juuri säätänyt sen — emme kiellä
tärkeän asian, kuinka monen kreutzerin leimamerkki oli pantava
tuomioistuimelle annettavaan hakemukseen, kun Tisza-virran takaa
syöksyi esiin unkarilainen sotajoukko ja alkoi Szolnok'in luona
ahdistaa itävaltalaisia. Tämä ikävä seikka saattoi ruhtinaan kääntymään
hallintoasiain pehmeiltä nurmikoilta sodankäynnin kolealle uralle —
kuten tiedämme, huonolla menestyksellä.
Szolnok'in ottelu pelästytti itävaltalaisia niin, että veivät
sotaväkensä pois Cegled'istäkin. Hyvät ceglediläiset, joiden taakkana
vihollinen oli koko talven ollut, hengittivät taas vapaasti. Pitämättä
jääneihin sianteurastuskemuihin ryhdyttiin kiireesti; kauan lihotetut
siat olivatkin jo tukehtua liiallisesta hyvinvoinnista. Koko kaupunki
oli pelkkää iloa. Kun saksalainen läksi, tuli unkarilainen. Saapuivat
kansalliskaartilaiset, jotka viime vuonna Schwechat'in likellä,
Sukoro'n luona, olivat urhoollisesti taistelleet serbejä vastaan ja
niin osanneet viikatteillaan suorittaa kaikki väärät asiansa, ett'ei
saksalaisista, kroaateista, serbeistä jäänyt ainoatakaan jälelle.
Ainoastaan maanmittari János Dobos ei ollut tyytyväinen ceglediläisten
urhotöihin.
— Se on totta että viime vuonna läksimme kolmetuhatta miestä Kossuth'in
kehotuksesta, mutta suuri osa palasi kotiinkin. Sitte loikoilimme koko
talven vatsallamme.
— Entäs ne, jotka menivät honvédeiksi! -sanoi joku siihen. — Mitä
merkitsee nuo kahdeksankymmentä, sata miestä? Olisimme voineet antaa
kolmesataakin honvédiä. Minä näen täällä kotona kylläkin voimakkaita
nuoria miehiä, joitten paikka olisi armeijassa.
— Mutta kun saksalainen oli täällä niskoillamme! Emmehän voineet
liikahtaa.
— Hyvä. Sen myönnän. Mutta liikkukaamme nyt. Nyt on jo niskamme vapaa.
— Liikkukoon herra insinööri! Sitte liikkuu kaupunkikin.
Ja herra Dobos alkoi liikkua. Hän toitotti kokoon ratsastavan
kansalliskaartin. Hyvin syötettyjen, kiiltävänkarvaisten, harmaitten
hevosten selässä kokoontui noin kolmesataa nuorukaista raatihuoneen
edessä olevalle torille ja sen viereisille kaduille.
— Pojat! — puhui Dobos — jos koskaan, niin meidän nyt täytyy saattaa
saksalaiset satimeen. Nyt on aika jokaisen tehdä tenää. Jos kaikki
hyökkäämme heitä vastaan, lyömme heidät kuolijaaksi jäätyneillä
maakokkareillakin, ei siihen aseitakaan tarvita. No, tuletteko kanssani?
— Ennemmin tänään, kuin huomenna. Sillä sitten alkaa kevättyöt —
vastasi muuan iäkkäämpi talollinen.
— Ei ole mitään kiireellisempää kevättyötä kuin vihollisen pois
lakaiseminen, hyvät ystävät — vastasi Dobos.
— Sekin on totta — sanoi siihen viisaasti talollinen. —
Sitten ositti Dobos joukon, määräsi alipäälliköt, pani jokaisen
velvollisuudeksi hankkia hevoselle apetta ja itselleen täysi
eväskontti, ja iltapäivällä lähdettiin laulaen Alberti-Irsaa päin.
Etumaisena ratsasti Dobos pääesikunnan kanssa.
— Olisi suuri asia, pojat, jos voisimme anastaa yhden keisarillisen
lipun... Vaan enemmän minua miellyttäisi, jos saisimme käsiimme jonkun
kanuunan...
— Lipun asettaisimme kaupunginhuoneen saliin.
— Ja kanuunan sen pihalle.
‒ Juhlapäivinä herättäisimme aina kansan tämän kanuunan laukauksella...
Näin suunnitteli esikunta, kunnes Pilis'in torni alkoi häämöittää.
Laulajat vaikenivat.
‒ Miksette laula? — kysyi ylipäällikkö.
‒ Entäs jos vihollinen on Pilis'issa?
‒ Se on totta.
Nyt Dobos valitsi neljä miestä, joilla oli paraat hevoset.
‒ Te ratsastatte käyden kylän päähän ja sieltä laskette täyttä
laukkaa takaisin kylän lävitse. Jos teitä ammutaan, merkitsee se että
vihollinen on kylässä. Silloin teette kierroksen rautatielle päin ja
tulette takaisin antamaan raportin.
Yksi valituista nuorista pojista intti vastaan:
Eikö olisi ehkä parempi kysyä tuolta talonpojalta, joka tuolla tulee
kylästä?
‒ Tee mitä käsken. Minä ymmärrän sen paremmin. Tämä on strategiiaa.
Kyllä minä tiedän kuinka sotaa käydään.
Vakoilijat lähtivät, mutta joukko seisahtui akaasiapuiden alle. Dobos
piti pienen esitelmän ratsusotamiehen velvollisuuksista. Hänen mukaansa
on ratsumiehelle ainoastaan yksi komentosana: "Päälle"! Kun hän sen
kuulee, vetäköön miekkansa ja syösköön vihollista vastaan. Se on hyvin
yksinkertaista. Sen jokainen voi ymmärtää.
—— Entä jos vihollinen sanoo: "päälle" ja ryntää meidän kimppuumme? —
kysyi Istvan Kamasz.
—— Silloin suljet silmäsi, tartut molemmin käsin miekkaasi ja huidot
ympärillesi kuin paholainen.
Tämäkin on selvää oppia. Joukko oli jo täydellisesti tutustunut
sotatieteiden salaisuuksiin.
Ennen pitkää palasivat partioretkeläiset ja ilmoittivat ettei
vihollista oltu nähty eikä kuultu Pilis'issa. Joukko siis painui
eteenpäin.
He saattoivat ehkä jo olla Vecsés'in lähellä, kun tasangolla
jakaantuivat kolmeen riviin ja niin ratsastivat verkkaisesti
eteenpäin. Yht'äkkiä kuuluu kanuunanlaukaus, suhinaa ja seuraavassa
silmänräpäyksessä nuori Páli Zsadony huutaen: "Nyt tuli loppu!" sortui
maahan hevosineen.
Ja silloin äkkiä selvisi Dobosille, että ratsusotamiehen elämässä on
useampiakin komentosanoja. Hän huutaa täyttä kurkkua:
— Hajaantukaa, miehet!
Saattaa olla että hän sillä tarkoitti hajalle menoa kanuunankuulain
tähden, mutta joukko käsitti sen toisin, ja kääntyen takaisinpäin,
karautti suitset löysinä sinne mistä oli tullut. Dobos perässä.
Yksi mies jäi paikalle: Istvan Kamasz, Páli Zsadony'in ruokakumppani.
— Et suinkaan sinä kuollut, Páli? — kysyi hän hevosen selästä.
— En kuollut, koska elän, mutta ehkä olen jalaton.
— Jahka katson.
Hän astuu alas hevosen selästä, vetää toverinsa hevosen alta. Pália ei
tosiaankaan mikään vaivaa, mutta hevonen on oikaissut koipensa. Kuula
oli repäissyt etulavan puhki.
— Tiedätkö mitä, veikkonen, — sanoi Kamasz — minun hevoseni jaksaa
kyllä kantaa meidät molemmatkin, kiipee minun taakseni, ja sitte
paetkaamme.
— Sepä hyvä.
— Mutta kuules, olisi vahinko jättää tuo kaunis, uusi satula hevosesi
päälle, päästä se solista.
Zsadony päästi.
— Nyt näen, että hevosesi on äsken kengitetty. Eihän jätetä tänne uusia
kenkiä.
He kiskovat kengät hevosen jaloista, ja tällä tavoin sälytettynä
Zsadony kiipesi Kamasz'in taakse hevosen selkään ja niin ratsastivat he
takaisinpäin.
Asetovereitaan he tietysti eivät missään tavanneet, mutta Pilis'issä
saivat tietää että Dobos oli koonnut osan joukosta ja vienyt sen
Ecser'iin päin, jossa unkarilainen armeija on leirissä.
Alberti Irsassa he jo kuulivat että Cegled'in ratsastavat
kansalliskaartilaiset olivat joutuneet kahakkaan kymmenen tuhannen
saksalaisen kanssa ja urhoollisen ottelun jälkeen, jossa kaatui puolet
unkarilaisista, olleet pakoitetut peräytymään.
(Se oli kaunista heiltä, ett'ei puolet vihollisista kaatuneet!)
Oli pimeä ilta, kun he saapuivat Cegled'iin. Jättäen satulan ja
hevosenkengät toverinsa hevosen selkään, Páli Zsadony riensi isänsä
talolle.
Pitkän koputuksen jälkeen kuuluu laahaavia askeleita ja eräs ääni
huutaa:
— Kuka se on? Mitä tahdotte?
— Minä se olen, isä, Páli-poikanne.
— Se ei ole mahdollista!
— Miks'ei?
— Siksi että minun poikani kaatui urhoollisesti Vecsés'in tappelussa.
(Kotona siitä jo oli tullut tappelu.)
— En minä kaatunut, isä, sillä olen tässä.
— Mene hiiteen, sinä maankuleksija hirtehinen! Sanoinhan että Páli
Zsadony todellisena sankarina kuoli isänmaan edestä... hän ei juossut
pelkurimaisesti pakoon, kuten muut.
Páli kohautti olkapäätään ja jätti itsepäisen vanhuksen, joka oli niin
ylpeä poikansa sankarikuolemasta. Hän meni suoraan pappilaan, suuren
kaksitornisen reformeeratun kirkon vieressä. Kunnianarvoisa pastori kai
saattaa hänelle sanoa mitä hänen tässä vaikeassa asemassa on tehtävä.
Kun isänsä ei tahdo uskoa, että hän elää.
Palvelija kantaa juuri vettä taloon.
— Näkyypä, tyttöseni, kanslian ikkunasta vielä valoa. Kysy
kunnianarvoisalta pastorilta, saisinko eräässä tärkeässä asiassa
puhutella häntä.
Palvelija tulee takaisin.
— Kunnianarvoisa pastori käskee sanoa, että jos asianne koskee kuolevaa
ihmistä, niin voitte tulla sisään.
Juuri sitä se koskee. Kuolevan, taikka ehkä kuolleen ihmisen asiaa.
Näin sanoen hän astui sisään. Kunnianarvoisa pastori istui kyynäspäät
kirjoituspöytää vastaan ja luki. Hän ei edes katsonut ylös.
— No, mikä on?
— Olen pahassa pulassa, hyvä herra.
Nyt hän katsoi ylös. Sitten hypähti seisoalle. Silmälasinsakin otti
pois, paremmin nähdäkseen.
— Ettekö suvaitse tuntea minua? Minä olen Páli Zsadony.
— Tiedän että olet hän, mutta en usko sitä. Sinähän kaaduit Vecsés'in
tappelussa.
Páli naurahti ja kertoi sitte Vecsés'in tappelun historian. Ainoastaan
yksi mies siellä kaatui, sekin oli hevonen, hänen kelpo Ráronsa. Sitten
kertoi, hän kohtauksen isänsä kanssa ja kysyi mitä nyt oli tehtävä?
— Se ei vielä ole mitään päätti kertomuksen pappi — illansuussa
kävi täällä isäsi ja pyysi että huomenna kello kahdeksan
jumalanpalveluksessa pitäisin kiitosrukouksen edestäsi ja mainitsisin
puheessani että olet sankarina kuollut isänmaan eteen. Olen sen jo
laatinutkin. Vastikään rupesin opettelemaan sitä ulkoa. Hän sytytti
piippunsa.
— Tiedätkö mitä, poikaseni, jottei se ainakaan menisi kokonaan hukkaan,
luen sen sinulle. Harvalle ihmiselle tapahtuu se onni, että täysin
terveenä saa kuulla oman kuolinpuheensa.
Kunnianarvoisa pastori oli osannut kauniisti liioitella Pálin kuolemaa.
Sadottain kanuunia jyrisi siinä ja kokonaiset kyrassierirykmentit
tömisivät Vecsés'in kentällä. Sitten seurasi maahan hakkaaminen,
jonka Páli suoritti kunnes monta tuhatta miestä lannisti hänet. Hänen
punainen verensä juoksi ja hedelmöitti maan, josta Unkarin vapauden puu
on nouseva. Kaupunki ja Zsadonyn perhe voivat olla ijäti ylpeät hänestä
ja muistokivi on pystytettävä nuorelle sankarille, jotta lastemme
lapset oppivat innostumaan hänestä j.n.e., j.n.e.
Kun kunnianarvoisa pastori lopetti lukemisen, huomasi hän
hämmästyksekseen, että Páli peittää kasvonsa ja itkee katkerasti.
— Mikä sinua vaivaa?
— Minua harmittaa, että elän... Häpeän, että jäin eloon... Ei, minä en
saatakaan elää siltä, etten kuollut... olen päättänyt... Vielä tänä
yönä hirtän itseni.
— Oletko hullu! — torui pappi.
— Kunnianarvoisa pastori... vaikka eläisin sata vuotta, noin kaunista
ei minusta koskaan sanottaisi... Sellaistahan ihmistä ei vielä ikinä
ole ollut Cegled'issa!
— Millaista ihmistä?
— Sellaista kuin minä — _olisin voinut olla_. Sellainen kuin olen
kunnianarvoisan pastorin puheessa. Ei, minun velvollisuuteni on kuolla.
Hyvästi...
— Seis narri! — huusi pappi, tarttuen häneen — sanon sinulle jotakin
järkevämpää. Páli seisahtui.
— Mene unkarilaiseen armeijaan, suoraan Damjanics'in luo ja rupea
honvédiksi hänen sotajoukkoonsa... siellä jaetaan tuhkatiheään
kuolemaa. Minä en tiedä mitään kotiintulostasi ja huomenna itketään
sinua niinkuin olisit Vecsés'in tappelussa kaatunut.
— Kiitoksia, kunnianarvoisa pastori, niin teen. Jumala minua siihen
auttakoon!
... Kun hän meni Kamasz'ien taloon, sanoakseen jäähyväiset toverilleen,
ähkyi joku ulkona penkillä katkerasti. Se oli Istvan Kamasz. Isä oli
piessyt häntä kepillä, sentähden että oli paennut kotiin.
Neljännestunnin kuluttua he yhdessä jalkaisin jättivät Cegled'in,
hakeakseen Damjanics'ia.
* * * * *
Eräänä kuumana Elokuun päivänä astui kaksi honvéd-pakolaista vanhan
Zsadony'in taloon. Ne olivat Zsadony ja Kamasz. He tulivat paeten
Világos'ista.
Vanha Zsadony lopulta tyytyi siihen että hänen poikansa ei ole
semmoinen suuri sankari, joka kaatuu heti ensimäisessä tappelussa,
vaan sellainen, joka vielä ottaa osaa kahteenkymmeneen taisteluun, ja
sittenkin tulee ehein nahoin kotiin, edelleen työtä tekemään.
Kaupungin yleisökin piti häntä sankarina. Ja miksikä ei? Sellaista
miestä, jonka kanuunankuulakin jo oli syössyt maahan, mutta jota ei
sittenkään mikään vaivaa.
Haaveksittu tapaus.