On aamu. Edessämme on keisarikaupunki monine tuhansine taloineen,
keskellä pyhän Tapanin kirkko ruskean torninsa kanssa. Tuhansittain
ihmisiä kiiruhtaa työhönsä, ilma on täynnä savua ja tomua. Monet
sadat kirkonkellot kutsuvat uskovaisia aamumessuun. Bardóczyn joukko
kulkee välinpitämättömänä kaupungin läpi keisarin linnaa kohden. Kansa
katselee heitä uteliaana.
Kas tuossa on linna... harmaitten, kuluneitten muurien takana asuu
mahtava vallanpitäjä... Säihkyvin silmin katselee Bardóczy ylös
linnaan... Astutaan ulkoportin lävitse... Vartijasta astuu aseisiin,
soittokunta soittaa keisarihymniä... ensimmäisessä kerroksessa aukenee
ikkuna ja ystävällisen näköinen kaunis, nuori mies hymyilee alas pihaan
astuvalle joukolle.
— Keisari! — kuiskaa Bardóczy. Upseerit kalpenevat ja purevat huulensa
yhteen. Heidän sydämensä sykkii kovasti.
Ylhäällä odotetaan heitä. Menkäämme! He hyppäävät alas hevosen selästä
ja antavat ohjakset kahdelle husaarille. Sitte he, nuo kaksitoista
unkarilaista lippua mukanaan, lähtevät astumaan ylös leveitä portaita.
— Mitä nyt? — jupisee Bodó.
— Kuulkaa — kuiskaa Bardóczy — keisari ottaa meidät vastaan yksinään.
Me ympäröimme heti hänet ja uhkaamme kuolemalla, jos hän ei tee mitä
käskemme. Heitettyämme tämän rakuunaviitan hänen ylleen tuomme hänet
alas ja kun hän käskystämme on sanonut hovimestarille, että lähtee
meidän kanssamme Schönbrunn'iin, ratsastamme sukkelasti pois hänen
kanssaan.
Kannukset kovasti kilisten kajahtavissa käytävissä he saapuivat
valtaistuinsalin ovelle. Siinä Bardóczy katsahti taaksensa. Kaikkien
silmät loistivat niinkuin hänenkin. Hän näki että tässä joukossa ei
ollut ainoatakaan pelkuria.
He asettuvat vastapäätä valtaistuinta. Suuri kaksoisovi aukenee.
— Keisari! — huutaa kimeä ääni.
Kumartavien kamariherrain tiheän rivin välitse astuu sisään kevein
askelin keisari ja nousee valtaistuimelle. Hovimestari viittaa
pitkällä, kultaisella sauvallaan, kamariherrat katoovat. Hovimestarikin
poistuu. Keisari katsoo heihin lempeästi, ystävällisesti,
rohkaisevasti. Hänen kauniit siniset silmänsä loistavat ilosta.
Husaarit eivät liikahda. Jokin taikavoima on lumonnut heidät...
Bardóczy astuu askeleen eteenpäin.
Silloin kuuluu ulkoa sekavaa melua, ovi paukahtaa auki ja nuori
rakuunaluutnantti syöksähtää sisään.
— Pakoon päässyt luutnantti! — huusi Bodó. Luutnantti juoksee
valtaistuimen luo. — Majesteetti... petosta... tahdotaan tappaa
teidät... Apua, apua! Nämä ovat unkarilaisia!
Avoimeksi jääneestä ovesta rientää sisään hovisantarmeja.
— Hyökätkää päälle! — ärjyi Bardóczy.
Ja paljastettu miekka kädessä hyökkäsi hän valtaistuimelle.
Mutta keisari ei enään ollut siellä. Hän oli kadonnut valtaistuimen
takana olevan salaoven kautta. Kuolettavan iskun otti vastaan
rakuunaluutnantti. Verisenä luhistui hän maahan.
Sillaikaa olivat husaarit pistäneet kuoliaaksi nuo pari santarmia ja
sulkeneet ovet.
Ulkoa kuului linnan hätäkellon kajahdus ja hälytystorvien räminä.
Kokoontuvan sotaväen kumean astunnankin saattoi kuulla.
Husaarit olivat riisuutuneet paitahihasilleen. Kullakin oli kädessä
miekka ja ladattu karapiini. Salin keskellä muodostivat he piirin.
Yhdellä silmäyksellä ottivat he jäähyväiset toinen toisiltaan, sitten
kaikui laulu:
/p
"Herra taivaan armias,
Siunaa Magyar-kansaa!
Taisteluissa voimallas
Ollos kalpanansa!"
p/
— Loistava loppu, pojat! — huusi innoissaan pappi. — Niebelungien
kuolonkamppaus!
... Sitte, kuin annetusta merkistä, kaikki ovet ja ikkunat yht'äkkiä
romahtivat sisään ja kauhealla räiskinällä paukkui viisikertainen
laukaus pientä joukkoa vastaan.
Bardóczy vaipui polvilleen, katsoi ympärilleen. Ammuttuna yhteen kasaan
makasi koko joukko. Veristen ruumisten päälle sortui hänkin ja meni
tainnoksiin.