Seuraavana päivänä illalla he kulkivat Lejthajoen yli ja saapuivat
pieneen kylään lähelle Wieniä. Matka oli kulunut esteettömästi; missä
upseerit tahtoivat ruveta pakinoihin heidän kanssaan, vastasivat he
ainoastaan: _Keisarin käsky_ ja heti heidät päästettiin menemään.
Suurempia karnisooneja he huolellisesti välttivät. Bardóczy johti
joukkoa erinomaisen järkevästi, taitavasti ja kylmäverisesti.
Saavuttuaan Wienin edustalle Bardóczy kutsui joukon kokoon ja selitti
heille missä ollaan ja mihin mennään.
Husaarit katsoivat ällistyneinä toisiinsa. Useimmat eivät edes
ymmärtäneet mistä oli puhe. Upseerit selittivät sen vielä kerran.
Keisari tuodaan pois Wienistä ja pakoitetaan kutsumaan sotajoukkonsa
pois meidän maasta ja ainaiseksi jättämään unkarilaiset rauhaan.
Sen he ymmärsivät. Ja nyt katselivat he ympärilleen loistavin silmin.
Tuo suuri mahdoton tehtävä näytti ikäänkuin ylentäneen heitä.
— Me suoritamme sen. Miksi emme sitä tekisi? Mikä meitä odottaa?
Korkeintaan kuolemme, — niin huusivat he toinen toistaan kovemmin.
Silloin Bardóczy veti miekkansa tupesta ja ojentaen sen sanoi:
— Jokainen laskekoon miekkansa minun miekkani päälle.
Se tapahtui.
— Jokainen sanokoon perässäni, mitä minä sanon.
Ja verkkaisella mutinalla vannoivat kuolemaan määrätyt skythalaiset:
— Unkarin kunnian kautta vannomme että kuolemaan saakka seisomme
toistemme vieressä. Joka pakenee, olkoon kirottu, heittäköön hänet ulos
hautakin ja niinkauan kun yksikään unkarilainen elää tässä maailmassa,
mainitkoon hänen nimensä sellaisella inholla kuin ruttoa.
Bardóczy suuteli miekkaansa ja pisti sen tuppeen. Muut tekivät samoin.
He tunsivat itsensä uroiksi, kaikkiin kykeneviksi.