Hän astui alas hevosen selästä ja tarkasti haavaansa. Vähäpätöinen
pieni naarmu käsivarressa. Hyppäsi taas hevosen selkään ja katsoi
ympärilleen... avoin paikka oli täynnä kaatuneita valkeaviittoja.
Näyttivät semmoisilta kuin lumi keväällä lumensulamisen aikana.
Tuossapa jo tuli takaisin Szentgálikin.
— Olemmeko valmiit! — kysyi Bardóczy.
— Olemme.
— Mikä on tulos?
— Kaksitoista tapoimme, loput sekä upseerit otimme vangiksi. Ainoastaan
yksi luutnantti saa kiittää hyvät arabialaista ratsuaan, että
pelastui... Mutta tulos on loistava... Tiedätkö mikä on saaliimme?
— Mikä?
— Haynaun koko posti keisarille, kaksitoista unkarilaista lippua ja
muita voiton merkkejä. Olemme pilanneet hovin ilon. Keisari odotti
näitä upseereja joukkoineen ylihuomiseksi Wienin linnaan erityiseen
vastaanottoon.
Bardóczyin silmät välähtivät.
— Mitä puhut?
— Mitä upseereilta kuulin.
Bardóczy ratsasti aivan Szentgálin viereen.
— Ystäväni, nyt on tilaisuus.
— Mihin?
— Keisarin vangitsemiseen. Kohtalo on antanut käsiimme välikappaleen.
— Kuinka?
Bardóczy alkoi kuumeentapaisella kiihkolla supattaa Szentgálin korvaan.
— Toivoton ajatus.
— Toivottomampi on maan asema. Tässä vain hulluus enää auttaa.
— Hyvä, toteuta tuumasi! — sanoi Szentgáli päättävästi. — Minä vastaan
Klapkalle poissaolostanne.
Bardóczy ryhtyi heti valmistuksiin. Rohkeimmat, tarmokkaimmat husaarit
puettiin rakuunoiksi. Sekä vangituilta että kaatuneilta riisuttiin
univormut. Upseereiltakin otettiin vaatteet ja kaikki todistuskirjat.
Ennen lähtöä sekä upseerien asiakirjat että heidän matkasuunnitelmansa
ja rattaitten sisällysluettelo tarkoin opittiin ulkoa, jotta kaikki
hyvin osaisivat näytellä osaansa. Bardóczysta tuli rakuunakapteeni,
eräästä vanhasta husaari-yliluutnantista, Bodósta ja papista luutnantit.
Szentgáli syleili, suuteli heitä.
— Jumala johdattakoon teitä, hyvät ystävät. Minusta tuntuu ett'emme
enään koskaan toisiamme tapaa.
— Tämä meidän on tehtävä. Ja älä unohda: viisaat ihmiset ovat jo
näytelleet osansa loppuun, nyt seuraavat hupsut.
Valkeaviittainen husaarijoukko (ihan yhtä monta kuin rakuunoita oli
ollut) asettui rattaitten ympärille, joista he eivät olleet ottaneet
mitään pois, ja lähti liikkeelle. Husaarit vielä nauroivat tätä
pilantekoa. Heille ei ilmaistu mitenkä vaaralliselle matkalle lähdetään.
Kun saavuttiin metsässä pienelle avoimelle paikalle, korskahti
säpsähtäen Bardóczyn hevonen. Ratsastajat säikähtyivät kauhusta. Tuossa
oli puuhun kiinni sidottuna ammuttu vakooja. Ruumis oli eteenpäin
taipunut, silmät tuijottivat kuopistaan ja kuolemanpelko ja tuska
olivat vetäneet kasvojen jäntereet siten kokoon, että hän näytti nauraa
irvistävän. Kuu loi kylmää, kalpeaa valoaan veripaitaiseen ruumiiseen,
joka ikäänkuin pilkaten olisi laskenut... yksi... kaksi... kolme...
neljä... viisi... hahaha... Montako noista palaa takaisin?
Ratsastajat käänsivät pois päänsä... Nuoremmat tekivät ristinmerkin.