Oli kuutamoinen Syyskuun ilta. Syksyinen kaste kimalteli kedolla.
Etäällä Tonavan ja Vág'in uomain yli leijaili harmaa sumu.
Kumealla töminällä eskadroona husaareja kulki Komárom'ista O-Gyallaa
kohti. Bocskay-husaareja olivat. Syvä hiljaisuus vallitsi riveissä.
Ratsujen ja ratsastajain päät olivat painuneet alaspäin. Joskus
kalahtivat jonkun varukset, kun hevonen pelästyen jotakin pimeätä
pensaikkoa hypähti syrjään.
Etumaisina ratsastivat upseerit. Äänettöminä hekin. Veriset varjot
seurasivat heitä hiljaisella tiellä. Eilen oli Klapka antanut ampua
kymmenen nuorta husaaria heidän joukostaan; ne tahtoivat karata,
sillä — onhan jo kaikki hukassa. Hyviä tovereja olivat ja urhoollisia
sotilaita, mutta epätoivo sai heidät horjumaan. Kuolivat. Niin piti
käydä. Komárom'in linnaa ei saa pelkurimaisesti heittää: murentakoot
rikki viimeisen jalanalan maata Unkarista!
Bocskay-husaarien kolmas eskadroona meni etuvartioksi Puszta-gyallan
csárdalle. Linnankomentaja oli laskenut heidän sydämelleen että
olisivat varuillaan. He ovat piiritetyt, väkivalta ja petos uhkaa
heitä. Ehkä koko maan kohtalo riippuu karnisoonin lujasta käytöksestä.
He lähestyivät Tuszta-gyallan pientä metsää.
— Seis, kuka siellä? — kuului heidän edestään puiden alta.
— Unkari! — vastasi kapteeni Szentgáli.
— Voitte mennä!
Yksi eskadroona Ferdinand-husaareja seisoi siellä etuvartiona; näitä
tulivat vaihtamaan Bocskayit. Kohta he pienessä metsässä olevan csárdan
edessä astuivat alas hevosen selästä. Niinkauvan kun vartijoita
vaihdettiin, puhuivat Szentgáli ja Ferdinand-husaarien päällikkö hiljaa
keskenään.
— Mitä uutisia linnasta? — kysyi jälkimäinen.
— Sopimuksen hieronta on alkanut.
— Mitä siitä tiedetään?
— Ei mitään.
— Entä mitä kuuluu maasta?
— Maasta — vastasi Szentgáli katkerasti — ei ole maata, ystäväni. Tuo
husaari tuolla metsän rinteessä vartioitsee tällä hetkellä Unkarin
rajaa.
Nuo kaksi päivän paahtamaa, myrskyn murjomaa sotilasta katsoivat
jäykkinä maahan ja pitkään aikaan ei kuulunut ääntä heidän huuliltaan.
Ferdinand-husaarit kokoontuivat vähitellen ja järjestyivät csárdan
edessä olevalla avoimella paikalla. Eräs luutnantti antoi kapteenille
merkin, että voidaan lähteä.
— Eikö sinulla vielä ole mitään sanottavaa? kysyi Szentgáli.
— Sano husaareillesi että pitäkööt sekä silmänsä että korvansa auki.
Viime yölläkin ammutin yhden vakoojan, joka tahtoi puikahtaa linjamme
lävitse.
— Millä asioilla hän kulki?
— Kapinallisia julistuksia vei mukanaan Komárom'iin. Tahdotaan saattaa
karnisooni eripuraisuuteen että sitte antautuisimme heidän armoihinsa.
Hyvästi!
Ferdinand-husaarit ratsastivat pois. Szentgáli järjesti
tarkastusupseerit, jotka lakkaamatta kulkivat etuvartijain välillä,
ja meni sitte muitten kanssa csárdan juomatupaan. Hevoset jätettiin
riisumatta. Täysiin tamineihin jäivät miehetkin.
Talikynttilän liekki oli kalpea ja paloi hitaasti, vitkaan ja
katkonaisesti sujui puhekin upseerien kesken. Kaikki olivat sodan
karaisemia lujia nuorukaisia, jotka jo koko vuoden olivat yhä seisoneet
sotakannalla. He olivat tottuneet joka päivä katsomaan kuolemaa
silmiin. Kärsimysten koulussa he olivat kasvaneet yhteen kuin yhdeksi
perheeksi. Veljinä rakastivat toisiaan, ilot ja surut jakoivat
keskenään. Yksi heistä oli vielä viime vuonna opettaja ja käytti
valkeaa munkkikaapua; toinen, Sándor Bardóczy, omisti kaksituhatta
holdia maata Szabolcs'issa, kolmas ja neljäs olivat vanhoja
keisarillisia ratsuväen upseereja, ja viidettä, tuota parratonta
luutnanttia, Kázmér Bodóta, odottivat kotona kaipaavat vanhemmat;
lakitieteen ylioppilaasta hän oli tullut sotilaaksi. Kapteeni itse oli
ollut kaartilaisena Wienissä ‒ Unkarin kaartissa.
— Mitä murehditte? — puhui kapteeni äreästi upseereilleen — näin se
oli tähdissä kirjoitettu... Johan aikoja sitten olemme tietäneet että
tällainen tulee loppu. Kuka se hullu oli, joka uskoi että me voisimme
kahden keisarin yhdistyneet sotajoukot voittaa?
Hän katsoi ympärilleen. Ei kukaan vastannut. Hienokasvoinen Bodó, jonka
ihoa ei aurinko eikä tuuli ollut voinut paahtaa, kääntyi puoliksi
poispäin, sillä hän tunsi kyynelten nousevan silmiinsä.
— Sinä Bodó — jatkoi kapteeni — kun tulimme, näin että yhä katselit
linnunrataa taivaalla. Ehkä luulit että Csaba sankarin kaatuneet
sotilaat uudestaan ilmestyvät unkarilaisia auttamaan? -Siitä on jo
pitkä aika, ehkäpä se ei ollut tottakaan — lisäsi hän katkeralla
huokauksella.
Bodó ei kestänyt kauvempaa. Hän nousi ja nojautui ulos avoimesta
ikkunasta. Eräs nuori husaaripoika, joku debreceniläinen ylioppilas,
istui kuistilla ja hyräili puoliääneen, vaan kuin itsekseen, pakenevain
"kuruc'ien" ["kuruc" = Rákóczyn sotilaitten tavallinen nimitys.
Suoment. muist.] vanhaa surullista laulua:
/p
Kézsmárk'issa tuuli puhaltaa,
Herran haltuun kallis isänmaa!
p/
Nyt todellakin Bodón kyyneleet alkoivat vuotaa.
— Noh — puhui opettaja-yliluutnantti — ainakin me kauniisti katoamme
historian näyttämöltä. Emme mädänneet vähitellen, vaan hukuimme
veriseen katastroofiin. Loistavasti lopetamme hunnilais-unkarilaisen
legendan. Attila alotti, me päätämme. Älkää unhottako — puolentoista
vuosituhannen historian me saatamme loppuun. Historian kirjaan olemme
ikuisiksi ajoiksi kirjoittaneet Unkarin nimen. Kansa voidaan polkea,
panna ikeen alle, mutta ei hävittää. Se on elävä ja muistava meitä.
Toinen husaariupseeri kalahutti miekkaansa.
— Ja minä sanon teille, että vielä ei pidä epätoivoon joutua —
puhui hän intohimoisella äänellä — vielä seisoo Komárom, jossa on
elatusvaroja yhdeksi vuodeksi ja neljäkymmentätuhatta sotamiestä.
Venäläinen sotajoukko kulkee jo poispäin, sillä kolera raivoo sen
keskuudessa, ja itsekseen jääneelle itävaltalaiselle me voimme määrätä
ehdot. Teemme semmoisen sopimuksen heidän kanssaan, josta koko maalle
tulee hyötyä.
— Unelmia, haaveiluja! — mutisi kapteeni.
Bardóczy, Szabolcsilainen maanomistaja, jonka mustissa silmissä tuima
tuli säkenöitsi, alkoi lyödä miekallaan maahan.
— Lapsellista puhetta, ämmämäistä pakinaa, jota te täällä olette
pitäneet — lausui hän käheällä äänellä, joka vähitellen muuttui
kirkuvaksi — minä en luovu niistäkään. Se, että Komárom'illa
pelastaisimme maan, on typeryyttä. Ja mitä puhetta se on, että katoamme
historian näyttämöltä? Tänne jäämme, vielä ei ole mitään kadotettu,
pari rohkeaa miestä voi vielä nytkin pelastaa kaikki. Ymmärtäkää minua
— ei pataljoonia, rykmenttejä, kanuunoita tarvita, tähän... kourallinen
luja-aikeisia miehiä...
Hänen toverinsa hämmästyivät. Luulivat hänen hullustuneen.
— Olen järjissäni, pojat, uskokaa pois. Mutta tunnustan että eräs
päähänpisto on minussa kypsynyt. Silloin se heräsi päässäni, kun
Isaszeg'issa saamani miekanisku pani minut vuoteelle neljäksi viikoksi.
Sinne saapui tieto liitosta Venäjän kanssa. Silloin ymmärsin että
meistä tulee loppu... ja keksin mikä meidät voisi pelastaa... Siitä
saakka se ajatus ei jätä minua. Yöllä se häiritsee untani, päivällä
se on jäljissäni ja pureskelee minua... Keskellä kanuunain pauketta,
hyökkäyksissäkään se ei jätä minua...
— Mikä se on, mikä se on? Puhu! — huusivat toverit kiihkoissaan.
Boddkin palasi takaisin ikkunan luota ja asettui kyynäspäät pöytään
nojaten vastapäätä puhujaa. Heidän päänsä koskettivat melkein toisiaan.
— Mikäkö se on? — ja hänen äänensä aleni tuskin kuuluvaksi kuiskeeksi —
mennä Wieniin ja vangita keisari omassa palatsissaan.
— Hullu olet! — murisi Szentgáli.
— Mitä ajatteletkaan? — kysyi pappi.
— Tehkäämme niin, tehkäämme niin — rukoili Bodó.
— Se on jo myöhäistä! — sanoi eräs yliluutnantti.
Maanomistaja katseli kotvasen aikaa tovereitaan ja jatkoi sitte:
— Tämä uhkarohkea ajatus on täyttänyt minut kokonaan... itse ajatus...
ja siihen määrään, ett'en ole voinut sen yksityiskohtia miettiä.
Minulla ei ole aavistustakaan siitä, mitenkä sen voisi toteuttaa.
Hän pyyhkäisi otsaansa..
— Minuutit kuluvat, tunnit vierivät, ja me emme tee mitään... mutta
kansan kohtalo riippuu tästä.
Syntyi hiljaisuus. Upseerit tuijottivat kynttilän liekkiin. Kavion
kopsetta kuului ulkoa. Csárdan edessä muuan luutnantti hyppäsi hevosen
selästä ja riensi sisään.
— Herra kapteeni, valkeaviittaiset rakuunat lähestyvät metsää kohti.
— Eteenpäin! — huusi Szentgáli ja silmänräpäyksen kuluttua istuivat
husaarit satulassa.
Etuvartijat komennettiin kiireesti takaisin ja koko eskadroona asettui
metsän rinteeseen. Kaukaa kuului hevosten töminää. Husaarihevoset
höristelivät korviaan. Bodó, joka oli kiivennyt erääseen puuhun,
ilmoitti että rakuunoita saattoi olla korkeintaan kolmekymmentä. Noin
kolmekymmentä askelta edellä kulkee kaksi heidän miehistään.
— Se luultavasti on sotaposti, sillä hevosten välissä näin rattaatkin —
arveli Bodó, tultuaan alas puusta.
Szentgáli antoi kiireesti määräyksensä. Husaarit ratsastivat sisemmäksi
metsään, asettuivat siellä erään avoimen paikan molemmille puolille ja
sitoivat kaurasäkeillä hevosten suun. Toista osastoa komensi Szentgáli,
toisen uskoi hän Bardóczylle. Suunnitelma oli se, että itävaltalaisten
saavuttua avoimelle paikalle, husaarit yhtäkkiä ratsastavat esiin ja,
piirittäen vihollisen, kehoittavat heitä antautumaan.
Hevosen töminä lähestyi. Nyt saattoi jo eroittaa, että rattaitten
kolinaakin sekaantui siihen. Äkkiä tuli avoimella paikalla näkyviin
nuot kaksi etuvartijaa, karpiinit vireillä, hidasta ravia eteenpäin
kulkien. Heidän annettiin mennä. Nyt ilmestyi joukko. Ensiksi neljä
upseeria. Heidän kypäriensä kullatulla harjalla leikki kalpea
kuunpaiste. Upseerit saattoivat olla keskellä avointa paikkaa, kun
joukon loppuosa tuli ulos metsästä. Silloin kuului Szentgálin pari
lyhyttä huutoa ja salaman nopeudella piirittivät husaarit saksalaiset.
— Hait! — huusi Szentgáli, — antautukaa!
— Säbel raus! Attak! (Sapelit tupesta! Hyökätkää!) — komensi
ukkosentapaisella äänellä rakuunain päällikkö.
Tulinen taistelu syntyi. Raskaat rakuunamiekat iskivät kumealla
kalskeella husaareihin. Husaarien miekat rapisivat kuin raesade
metallikypäreita vastaan. Bardóczy vetäytyi upseerien kohdalle ja
ahdisti kovasti yhtä heistä. Silloin laukkasi paikalle nuot kaksi
edellä kulkevaa rakuunaa. Toinen kääntyi suoraan Bardóczya kohden ja
laukaisi karpiininsa ihan hänen edessään.
... Häikäisevä välähdys, huumaava paukaus... Bardóczy tunsi viiltävää
kipua... Mitä hittoa? Tuntuu siltä, kuin hän olisi haavoittunut. Sepä
tosiaan ikävää. Yhtäkkiä oli kaikki hiljaa hänen ympärillään... näyttää
siltä, kuin vihollinen olisi paennut... Ja kun hän katsoi taivasta,
tuikkivat tähdet äärettömässä avaruudessa huimaavassa etäisyydessä...
kuin olisi koko taivaanlaki laajentunut...