Sztrecsnón huippua vartioitsi kapteeni János Szeredai
seitsemälläkymmenelläkahdella honvédilla ja parilla sadalla huonosti
varustetulla kansalliskaartilaisella. [Kansalliskaartilaisiksi
sanottiin isänmaan puolustukseksi aseisiin tarttuneita kansalaisia.
Suoment. muist.]
Kaksi ratsumiestä oli heidän mukanaan, ne lähetti Szeredai Puolan
laaksoihin, että pian toisivat tiedon, jos sieltä joku vaara lähestyy.
Silloin jo odotettiin venäläisten hyökkäystä maahan.
Eräänä aamuna tulivat nuo kaksi ratsumiestä täyttä laukkaa ajaen ja
ilmoittivat Szeredaille, että ääretön joukko venäläisiä tulvaili
laaksoihin ja alkoi hitaasti nousta ylös vuorelle.
Aamusumun lävitse tunkeutui kaukainen torventoitotus ja kova töminä
ylös huipulle.
Jo tulevat.
Szeredai kokosi kansalliskaartilaiset ja puhui heille näin:
— Hyvät ystävät, täten käsken teitä, menkää kotiinne, takokaa
viikatteenne jälleen käyriksi, pankaa pois kirveenne, piiloittakaa
pyssynne. Teillä on vaimo, lapsia, minä en voi pitää teitä täällä.
Käännös, lähtekää!
Kansalliskaartilaiset lähtivät. Kapteeni piti vain erään vanhan
talonpojan luonaan. Sitten puhallutti hän hätätorvea ja puhui rintaman
edessä:
— Pojat! Meitä on tässä seitsemänkymmentäkolme ja tuolta alhaalta
sumusta lähestyy meitä satatuhatta venäläistä. Mutta meidän täytyy
asettua tätä sotajoukkoa vastaan, jottei sen päälliköt ilmoittaisi
ylpeälle tsaarille, että se ilman miekan iskua pääsi Unkarin rajan
yli. Meidän täytyy heitä vastustaa... meidän täytyy heille näyttää,
että ainoastaan sillä tavalla saattoivat tunkea isänmaamme alueelle,
että teurastivat meidät kaikki. Saakoot nähdä että he näitten vuorten
toisella puolella tulevat tekemisiin sellaisen kansan kanssa, joka
tietää kuolla vapautensa eteen.
... Tuo pieni joukko nuoria poikia kuluneissa vaatteissa kiinnitti
palavan katseensa kapteeniin.
— Pojat! Isänmaamme on hukassa. Sellaisella ylivoimalla tullaan
päällemme, että meidän täytyy menehtyä.
Aina iloinen Balázs Farkas, ruskeaihoinen ylioppilas Sárospatak'ista,
iski kärsimättömästi pyssyllään maahan ja huudahti:
— Herra kapteeni, älä koristele. Pojat! Elämmekö ilman isänmaata vai
kuolemmeko isänmaan eteen?
— Kuolkaamme isänmaan eteen, — huusi pieni joukko.
— Pojat! — jatkoi kapteeni liikutettuna, — vaikka te olette vanhoja
sotilaita, olette te kuitenkin nuorukaisia. Koko elämä on teille vielä
avoinna... joka tahtoo mennä, sen minä heti lasken... Useimmilla teistä
on vielä vanha äiti, isä kotona, monella morsian, sisarukset. Joka
tahtoo, voi lähteä. Ei ketään syytetä pelkuruudesta, olettehan sadassa
tappelussa näyttäneet olevanne urhoja.
Ei kukaan liikahtanut.
— Pojat! — lausui Szeredai, — sanokaa sitten jäähyväiset rakkahillenne.
Tämän vanhan talonpojan olen pitänyt täällä, jotta hän veisi kirjeenne.
Ja seitsemän-kahdeksantoista vuotiaat ylioppilaat istuutuivat ja
kirjoittivat rensseliensä päälle asetetulle paperille viimeiset
kirjeensä. Tuo ruskeaihoinen poika kirjoitti kiireesti Sárospatak'in
kollegion osoitteella, että nyt valmistautuu kuolemaan isänmaan
eteen Juhana Szeredai seitsemänkymmenen kahden kumppaninsa kanssa.
Sitten kirjoitti hän siihen jokaisen nimen, pani päivämäärän ja sulki
kirjeen. Vaan vielä jäi häneltä aikaa viiden-kuuden muunkin kirjeen
kirjoittamiseen raskaskätisten talonpoikaishonvédien puolesta ja
niin kauniisti hän kirjoitti, että rakkaat vanhempani älkööt itkekö,
sillä isänmaani tähden minä kaaduin, mutta älkää unohtako, että olin
kuuliainen, hyvä poika ja rukoilkaa edestäni.
Mutta Szeredai nousi vuoren huipulle ja tarkasti kaukoputkella
laaksoja... Nyt hajosivat tuolta viimeiset sumupilvet... kirkas aurinko
kultasi koko laakson ja — tuolla alhaalla seisoi kiiltävissä aseissa
tuhannen tuhansia sotamiehiä.
Honvédien hätätorvi pysähdytti heidät, he valmistautuivat hyökkäykseen.
— Oletteko valmiit?
— Olemme.
— Marton!
Vanha talonpoika, joka yhtämittaa pyyhki silmiään, astui esiin. Pojat
panivat kirjeensä hänen isoon nahkalaukkuunsa.
— No nyt, Marton, kiireesti pois, ykskaks, etteivät tallaisi teitä
jalkoihinsa.
— Enkö minäkin voisi jäädä tänne, herra kapteeni? — kysyi hän
hiljaisella äänellä.
— Ette — vastasi Szeredai lyhyesti, veti hänet syrjään ja antoi hänelle
yhteensidotun hiussuortuvan, kellonsa, sormuksensa sekä kirjeen, — nämä
antakaa vaimolleni. Pois, joutuun!
Vanhus lähti pää kumarassa alas vuorelta ja katosi metsään.
— Varuillanne! Ne liikkuvat! — huusi vartija huipulla.
Jokainen tarttui uskolliseen pyssyynsä ja tarkasti sitä huolellisesti.
Sitten tuli patruunataskun vuorot monenko venäläisen kuolema
siinä piilee? Sillä aikaa kun huipulle asetetut rummuttajat ja
torventoitottajat kaikin voimin hälyttivät honvédeja, hiipi pieni
joukko sille syvälle tielle, joka vei Puolan rajalle päin ja jonka suu
oli rovitettu kivillä ja suurilla pölkyillä.
Yht'äkkiä jyrisivät alempana olevilla kummuilla venäläisten mörssärit
ja pommit räjähtelivät Sztrecsnón kukkulalla. Hälytys vaikeni. Molemmat
rummuttajat melkein vierien saapuivat sotajoukkoon.
— Entä torventoitottajat? — kysyi Szeredai.
— Kuolivat — vastasi toinen rummuttaja ja näytti pyssyllään ylöspäin.
Katsottiin sinne. Toiseen toitottajaan oli juoksussa iskenyt kuolettava
sirpale ja hän suistui eteenpäin, niin että pää jäi tiensyrjään
riippumaan, katsoen alas turmatovereihinsa. Kuolema oli muuttanut
hänen kasvonsa, avoimesta suusta tippui veri, silmät tuijottivat
selkoselällään honvédeihin, ikäänkuin tarkastaakseen uskaltavatko hekin
kuolla niin kuin hän.
Pojat katsoivat kalpeina toisiaan.
— Varuillanne! — huusi Sárospatak'in ylioppilas, joka oli kiivennyt
ylös tiensyrjään, — jalkaväki tulee tiellä.
Jokainen asettui paikalleen rovitukseen.
Ja pommien räjähtäessä ylhäällä kummulla kuului heidän edessään
repäiseviä hurraahuutoja ja yht'äkkiä nähtiin sadottain harmaatakkisia
sotamiehiä rientävän heitä päin.
— Laukaiskaa! — huusi Szeredai. Laukauksen jälkeen peitti heidät paksu
savu.
— Ladatkaa, laukaiskaa! — komensi Szeredai. Uusi pamaus. Hurraahuudot
vaikenivat. Mutta kanuunain jyrinä ja pommien viuhina kuuluivat yhä.
Sárospatak'in ylioppilas makasi jo ylhäällä kukkulalla vatsoillaan ja
huusi sieltä alas laaksoon:
— Venäläiset peräytyvät juosten, eläkööt unkarilaiset! Upseerit
pysäyttivät heidät, järjestävät heitä. He tuovat mukanaan kanuunoita,
muut kanuunansakin tähtäävät tännepäin. Varokaa... Kirottu koira...
Nuori ylioppilas vieri verisenä heidän keskelleen.
— Pyssyni! — puhui hän koristen. — Joku kartessin sirpale sattui
vasempaan käsivarteeni, vaan sen minä annan heille takaisin...
Pyssyni...
Szeredai tarkasti häntä. Hänen vasen olkapäänsä oli läpiammuttu. Hänet
vietiin syrjään. Ylioppilas jatkoi korahdellen:
— He tulevat... Älkää huoliko minusta... pyssyni... antakaa vettä,
vettä...
Rummuttaja antoi hänelle juoda ja pesi hänen kasvonsa.
— Varuillanne! — huusi rovitukselta vartija. Honvédjoukko ampui kaksi
yhteislaukausta.
Yht'äkkiä rovitus tärähti, melkeinpä meni pirstaleiksi, samassa kaksi
pommia lensi räjähtäen heidän päänsä yli. Venäläiset olivat asettaneet
kanuunansa heitä vastaan ja pommia heittävät mörssäritkin oli suunnattu
rovitusta kohden.
Paksu savu peitti kapean tien. Szeredai tunnusteli itseään kiireestä
kantapäähän. Hän ei ollut haavoittunut. Hänen jaloissaan koko joukko
miehiä vaikeroiden kamppaili kuoleman kanssa. Kapteeni kiipesi
ylöspäin paremmin nähdäkseen. Hälvenevän savun läpi näki hän, että
venäläiset eivät hyökkää heitä vastaan, vaan ampuvat räjähtäviä kuulia
rovitukseen... Vastapäätä olevat metsänaukeamat olivat harmaina
sotamiehistä. Nämä tahtoivat kiertää heidät.
— Joka elää, kiivetköön ylös kukkulalle! -huusi Szeredai alas, — sillä
he tukehuttavat meidät sinne tielle. Tänne päin, pojat!
Noin kolmekymmentä puolipyörtynyttä, ruudinsavun mustaamaa olentoa
alkoi nyt kavuta ylöspäin. Takimmaisina laahasivat molemmat rummuttajat
Sárospatak'in ylioppilasta, joka kuumeesta palavin silmin pyysi milloin
pyssyä milloin vettä.
Tuskin olivat he jättäneet solan, kun venäläisten kanuunat sytyttivät
rikkiammutun rovituksen tuleen... ja tulen, räiskynän ja kanuunain
jyrinän lävitse peloton joukko kauhulla kuuli tuonne alas jääneitten,
pahasti haavoittuneitten honvédien tuskallisia vaikeroimisia, jotka
vähitellen vaikenivat. Ne olivat joutuneet liekkien uhriksi!
Huipulla seisoivat kuolon kamppailijat selin toisiinsa nojaten.
Yht'äkkiä kaikuu yltympäri metsistä Venäjän keisarihymni, soittokunnat
puhaltavat, upseerit karjuvat. Ja huipun alta, metsän rinteestä, joka
taholta ilmestyy pajunettimetsä.
Mahtava hurraahuuto tärisyttää ilmaa ja pajunettimetsä liikkuu nopeasti
ylöspäin.
He olivat tuskin kolmenkymmenen askeleen päässä.
Silloin kultakypärinen, loistavasti puettu kenraali ratsastaa ulos
joukosta ja viitaten miekallaan huutaa terävällä äänellä:
— Stoj! Joukko pysähtyi.
Upseerit lähestyvät kenraalia. Tämä osottaa tuota pivollista
unkarilaisia. Eräs upseeri ratsastaa sinne.
— Rendez-vous! (Antautukaa!)
— Tähtäys, laukaus! — vastaa Szeredai.
Unkarilaisten laukausta seuraa joka taholta korvia särkevä paukkina ja
savun hälvettyä ei enää kukaan seiso huipulla. Venäläiset lähestyvät
hitaasti.
Kenraali menee ruumiitten luo.
— Kaikki kuolleet? — kysyy hän ajutantilta.
— Yksi elää, mutta sen vasen olkapää on rikki ammuttu. Vaan hänkin on
tainnoksissa.
— Kutsu lääkäri ja kohdeltakoon häntä kuin olisi hän meidän joukostamme.
— Herra kenraali, saadaanko puhaltaa voittohymni?
— Älkää puhaltako mitään, — lausui loistavasti puettu sotilas
ajatuksiinsa vaipuneena — voitto on näitten äänettömien kuolleitten.
Mutta komentakaa Tilsitin rykmentistä kaksisataa miestä kunniakkaasti
hautaamaan heidät.
Kenraali antoi merkin ja venäläisten joukot alkoivat marssia Unkariin.