Venäläisten sairashuoneessa Eperjes'issä kutsutti yksi haavoittuneista
luokseen papin ja pormestarin. Haavoittunut oli Balázs Farkas,
Sárospatak'in ylioppilas ja honvédi, jonka venäläiset olivat tuoneet
muassaan ja hoitaneet hyvästi.
— Oletteko kuulleet mitään Sztrecsnón tappelusta? — kysyi Farkas.
— Olemme. Jo kotiinlasketut kansalliskaartilaiset kertoivat, että
kapteeni Szeredai jäi sinne seitsemänkymmenenkahden honvédin kanssa.
Sitten kertoi siitä eräs Marton-niminen vanha talonpoika, joka toi
kirjeet. Mutta enimmin ovat venäläiset upseerit kertoneet.
— Sitä tahdoin tietää. Jäikö kukaan turmatovereistani eloon?
— Ei. Tilsitin rykmentin upseerit laskivat seitsemänkymmentäkaksi
kuollutta.
— Minä olen siis ainoa, joka jäi eloon?
— Niin.
— Hyvä. Nyt pyydän kunnianarvoisaa pastoria ja herra pormestaria
kuuntelemaan ja panemaan muistiin, kuinka Juhana Szeredai ja hänen
seitsemänkymmentäkaksi toveriaan lupasivat kuolla ja kuinka he pitivät
lupauksensa.
Ja nuo kaksi kunnianarvoisaa miestä kuuntelivat kyynelsilmin, kauhulla
kalpean ylioppilaan hourailevaa kertomusta Sztrecsnón tappelusta.
Illalla kutsuttiin heidät jälleen haavoittuneen luo. Hän oli
kuolemaisillaan. Hän oli riuhtonut auki siteensä. Hänen verensä
oli vuotanut tyhjiin, hänen musertunut olkapäänsä alkoi tulehtua.
Katkonaisella äänellä hän puhui:
— Minä olen tehnyt lupauksen. Minun täytyy seurata tovereitani. He
odottavat. Minä olisin pelkuri. E... en... voi jäädä yk... si-sin.
Jumala!...
Hän kuoli.
* * * * *
Siitä asti Sztrecsnón huippu kasvaa ainoastaan punaisia kukkia. Hyvä
Jumala, jos kaikki tällaiset kertomukset pantaisiin muistoon, kasvaisi
tässä maassa ehkä pelkkiä punaisia kukkia.
Tsaari.
1849.
Talvipalatsin neljästäsadasta ikkunasta loisti tulet lumisena Huhtikuun
yönä.
Ulkona torilla paloi satakunta roviota loimuavine liekkeineen. Siellä
lämmittelivät kuskit ja palvelijat, joitten herrasväet huvittelivat
ylhäällä tsaarin luona.
Palatsin porttien edessä seisoi liikkumattomana kaartin krenatöörin
vahdit. Pelkkiä jättiläisiä. Ja pelkkiä vanhuksia. Härmä oli tehnyt
heidän viiksensä, hiuksensa ja partansa lumivalkeiksi.
Valkoista ja hiljaista oli joka taholla.
Kylminä katsoivat taivaalta tuikkivat tähdet.
Ja palatsissa pelkkää loistoa, valoa, lämpöä kaikki. Jättiläispeilit
monistuttavat vierasten joukkoa. Miekan helinä, kannusten kilinä,
vaatteiden kahina, hiljainen pakina täyttää ilman.
Suureen kristallisaliin keskittyy elämä. Kymmenen jättiläiskruunua,
kussakin kaksisataa vahakynttilää, luo siihen himmeää, miellyttävää
valoaan.
Jokaisen katse kääntyy tuon tuostakin kullalla koristettuun
ebenholz-oveen päin: sieltä odotetaan tsaaria.
Oven molemmat puoliskot lentävät äkkiä auki. Ylihovimestari astuu
sisään, hänen perässään kaksi palvelevaa kamariherraa, sitten tulee
näkyviin tsaarin kookas vartalo, kalpeat kasvot, hänen takanaan
näkyy kaksitoista punaviittaista suomalaista henkivartijaa leveine
miekkoineen.
Kaikki vaikenevat. Ylimykset asettuvat riviin. Mutta tsaarin silmä on
oikullinen. Se ei näe sitä ensiksi, jota hovitavan mukaan pitäisi nähdä.
Suosikkiensa Olga-husaarien överstin hän viittaa ensiksi luokseen.
— Kuinka voitte, pojat?
— Huonosti, Sire.
— Mikä teitä vaivaa?
— Me laiskottelemme. Tahtoisimme tapella. Ei mitään ylenemistä, ei
mitään kunniamerkkejä.
— Minua miellyttää, kun husaarini janoovat mainetta.
— Sire, sammuttakaa janomme!
— Kärsivällisyyttä, poikani — ja tsaari kulki eteenpäin.
Hän seisahtui kanslerin puolison eteen.
— Ruhtinatar, kuinka jaksatte?
— Hyvin, Sire, sillä näen että Te pidätte paljon Olga-husaareista.
— Tosiaankin minä pidän heistä paljon.
— Silloin Te pidätte pojastanikin.
— Kuinka en pitäisi.
— Miksette nimitä häntä kapteeniksi?
— Ilman sotaa se ei käy päinsä, rouva hyvä.
— Sire, pankaa toimeen pieni sota.
— Hyvä rouva, puhukaa kanslerin kanssa, hän voi sen helpommin panna
toimeen.
Näin sanoen jätti tsaari hänet ja astui eteenpäin.
Erääseen nurkkaan vetäytyi muuan itävaltalainen översti ja venäläinen
kenraali.
Itävaltalainen oli ruhtinas Lichtenstein, Wienin hovin erityiskuriiri,
venäläinen ruhtinas Bolkonski, valtiokansleri.
— Olkaa levollinen, ruhtinas — sanoi Bolkonski — tänään asia
ratkaistaan.
— Sitä toivon. Vaan kuinka?
— Kaksi kuriiria odottaa viereisessä huoneessa. Toinen ilmoittaa
että olemme hävittäneet turkomanien viimeisenkin pesän, toinen tuo
Varsovasta sen tiedon että puolalaiset alkavat liikkua... Unkarin
kapinan ensimäiset hyökyaallot tuntuvat jo. Sen lisäksi on huomattava
että täällä kotonakin ollaan kovin veltostuneita, vähän verta täytyy
meistä itsestämmekin laskea... Sievästä ulkonaisesta sodasta meille
aina on elähytystä kymmeneksi- viideksitoista vuodeksi. Sitte vielä
tavaranhankkijamme, joitten kanssa olemme niin läheisessä yhteydessä,
käyvät sangen tyytymättömiksi... Afääri-kannalta katsoen... Anteeksi!
Tsaari katsoi Bolkonskiin ja tämä kiirehti sinne.
— No, millä sinä pilaat minulta tämän päivän iltani? — sanoi tsaari
iloisesti.
— Sire, suvaitkaa kuulustaa kahta kuriiria...
— Mistä?
— Toinen tuo ilmoituksen turkomanien metelistä, toinen unkarilaisten
kapinasta.
— Huonojako sanomia?
— Toinen hyvä, toinen niin huono, että sen voi hyväksi tehdä.
Bolkonski nyykäytti tuskin huomattavasti Lichtensteinille ja kiiruhti
sitten tsaarin jälkeen.
Viiden minuutin perästä ilmestyi eräs kaartin kapteeni ja kutsui
tsaarin luokse vanhan kenraali Paskievitschin, joka unisena nojautui
erästä pilaria vastaan.
Hetken kuluttua palasi tsaari takaisin, ruhtinas Paskievitschin ja
Bolkonskin seuraamana. Paskievitsch haki ajutanttinsa, löi häntä olalle
ja he poistuivat. Bolkonski meni Lichtensteinin luo ja kuiskasi hänen
korvaansa:
— Suoritettu. Voitte matkustaa kotiin. Huomisaamuksi on asunnossanne
tsaarin kirje keisarillenne.
Tsaari astui kanslerin puolison luo:
— Onnittelen Wladimir Bolkonskia kapteeniksi.
— Kuinka, Sire? Tulisiko sota?
— Tulee.
— Missä? Turkomaneja vastaan?
Se on jo lopussa, mutta samantapaista. Menemme auttamaan Itävaltaa
kapinoitsijoita vastaan.
Sitten puhui tsaari kymmenen minuuttia överstiruhtinas Lichtensteinin
kanssa, joka sen jälkeen heti kiireesti poistui.
Hänen Majesteettinsa suvaitsi alottaa tanssijaiset ruhtinatar
Dolgorukijn kanssa.
Päivä koittaa. Tsaari nukkuu makeasti valkeiden tyynyjensä keskellä.
Yht'äkkiä herää hän etäiseen töminään. Oi, Luoja on varustanut tsaarit
tarkalla kuulolla. Yksinvaltias nousee istumaan vuoteessaan. Töminä
lähestyy, se muuttuu yhtenäiseksi kuorolauluksi. Tsaari soittaa.
Kamariherra astuu sisään.
— Mitä se on, Iivana?
— Ratsukaartinpataljoonat lähtevät etelään päin, Itävallan rajalle.
— Se on totta. Aamuviittani!
Ja sillä aikaa kun hän pistää jalkansa kullalla kirjailtuihin
persialaisiin tohveleihin, kääritään pehmeä villavaippa hänen
ympärilleen. Kamariherra vetää syrjään silkkiset ikkunaverhot.
Kumealla töminällä tulevat kaartinpataljoonat ja mahtavassa
kuorolaulussa kaikuu tsaarin hymni. Aseiden kalske, kavioiden kopse,
ratsujen tavantakainen hirnunta ja siihen sekaantuva tuhansien ihmisten
riemulaulu muodostuu helvetilliseksi sekasorroksi. Ja kylmän, lumisen
kaupungin ja kylmän lumisen valtakunnan mahtava valtias kuuntelee
kalpeana hymyillen: _Siunattu olkohon_...
Sitten hän kääntyy, oikoo jäseniään, haukottelee pitkään ja sanoo:
— Iivana, suklaatini!
* * * * *
Mitä tässä olen kertonut, ei ole tapahtunut. En ole sitä mistään
lukenutkaan, vaan olen sen uneksinut.
Minua, joka en koskaan ole lekotellut tsaaripalatsien loisteessa,
minua, joka hovien komeudesta saan vaan sen verran, mitä kadulla
vierivät ruhtinaalliset vaunut roiskuvat lokaa päälleni: minua
tarttui kädestä unten oikullinen haltija ja vei kalpean itsevaltiaan
häikäisevään hoviin.
Ja siellä näin mitä olen kertonut.
Heille se oli iloisessa tanssiyön hyörinässä ratkaistu mitätön
asia, toisarvoinen vähäpätöisyys... meille se merkitsi vapautemme
verenvuodatusta, isiemme raastamista vankeuteen, naistemme kärsimyksiä,
lippujemme polkemista lokaan.
Se oli paha uni. Näin sen Sztrecsnón huipulla, jonka punaiset kukat
kertovat Szeredain ja hänen seitsemänkymmenenkahden seuralaisensa
sankarikuolemasta.
Tsherkessiläisen kapteenin kertomukset.
Neljä vuotta sitten olin Kiel'in kanavan avajaisissa, jolloin Pohjan-
ja Itämeri yhdistettiin toisiinsa. Melkein maailman jokaisesta
maasta oli siellä yksi tai pari sanomalehtimiestä. Edustipa erästä
Argentinankin lehteä muuan öljynruskea herra, josta myöhemmin saatiin
kuulla, että hän kotimaassaan jonkun aikaa oli ollut tasavallan
presidenttinä, kunnes vastustajat verisessä sodassa kokonaan hävittivät
hänen puolueensa. Nyt kuului hän tietysti vastustajiin ja johti
Parisista puolueen asioita, samalla kun oli useampien kotimaansa
lehtien kirjeenvaihtajana.
Hampuri oli kansainvälisten sanomalehtikirjeenvaihtajien
kokoontumispaikka. En koskaan unohda sitä iltaa, jolloin tutustuimme
toisiimme. Vieraanvaraisen saksalaisen juhlatoimikunnan presidentti
ilmoitti pöydällä seisoen että hän toivottaa kaikki läsnäolevat
kansallisuudet tervetulleiksi. Sitten hän rykäsi, vaihtoi sota-airueen
äänen puhujan paatokseen ja tervehti meitä. Hän ei vielä ollut
astunut alas, kun ranskalainen jo seisoi hänen takanaan ja aivan
kuivasti ilmoitti, että jos Ranskan valtio on päättänyt lähettää
sotalaivansa juhlatilaisuuteen, hän luulee etteivät hekään tee mitään
epäisänmaallista tänne saapumalla.
Sitten seurasi italialainen, espanjalainen, ruotsalainen,
hollantilainen, venäläinen. Englantilaista vain oli hyvin vaikea saada
alkuun, sillä englantilaiset, jotka eivät osaa sanaakaan saksaa, eivät
edes aavistaneet, mitä täällä nyt oikeastaan tapahtui. Kun joku sen
heille heidän äidinkielellään selitti, eivät he silloinkaan osottaneet
suurta harrastusta ja lopulta Graphic'in piirustaja aivan lyhyesti ja
kuivasti ilmoitti, että vaikka saksalaiset kaivaisivat kuinka monta
kanavaa hyvänsä, Englanti kuitenkin aina pysyy maailman ensimmäisenä
merivaltana. Jonka saksalaiset pitivät hyvänä kokkapuheena ja
hurrasivat voimakkaasti hänelle.
Eräs innokas marsalkka, joka rikkinäisessä hännystakissa alinomaa
juoksi edestakaisin, alkoi huutaa:
— Ungarn! Ungarn!
Kun ilmoittauduin ainoana turanilaisena, tarttuivat saksalaiset minuun
ja asettivat pöydälle.
Tällä hetkellä joku parantumaton veitikka (joka, tiedän sen, aina
piilee tuolla sydämeni syvyydessä) pani minuun ajatuksen, että
sanelisin ukkosäänellä: "Hös vértöl pirosult gyásztér sóhajtva
köszöntlek" (Huokaillen tervehdin sinua, sankariveren punaama
murheenmaa). Mutta minulla ei ollut rohkeutta sitä tehdä. Sen sijaan
sanoin saksaksi etten koskaan elämässäni ole puhujana ollut näin
suotuisassa asemassa, sillä saatan huoletta ilman ajattelematta
laverrella mitä hyvänsä, ei ainoakaan sielu läsnäolevista ymmärrä sitä.
Alotan siis.
Tämän jälkeen pidin unkarinkielellä viisi minuuttia kestävän
tervehdyspuheen ritarilliselle Saksan kansalle. Sitten vasta oli
minulla tilaisuus iloita, että olin onnistunut tukahuttamaan veitikan
itsessäni, sillä puheen jälkeen sain tietää, että siellä on vanha
Danzer, Wienissä sanomalehtimiehenä elävä kansalaisemme, joka ei ollut
unohtanut unkaria.
Kun astuin alas pöydältä, hyvin täytetyn velvollisuuden nostamat
hikipisarat otsallani, tarttui minuun vahvarakenteinen, voimakas ja
tuuheaviiksinen mies ja sanoi ranskaksi:
— Te olette unkarilainen?
— Niin olen.
— Minä olen översti Krilov, venäläinen sotilaskirjeenvaihtaja.
— Iloitsen suuresti.
Me vaihdoimme nimikorttia, puristimme kättä, viiden minuutin päästä
sampanjoitsimme, kymmenen minuutin kuluttua sinuttelimme toisiamme ja
sitten hän veti tuolinsa minun viereeni.
— Ehkä sinua kummastuttaa, että minä lähestyin sinua, unkarilaista? —
alkoi hän.
— Tahtoisin todellakin tietää, ketä minun on kiittäminen tästä
myötätuntoisuudesta...
— Isääni. Hän näet kenraali Bebutovin komennon alaisena,
tsherkessiläis-turkkilaisten ratsumiesten kapteenina, soti teitä
vastaan...
— Ja loukkasi...
— Kuinka hän olisi loukannut? Ensiksikin kuulin häneltä sata kertaa,
ettei Venäjä koskaan ole tehnyt suurempaa tyhmyyttä ja vääryyttä kuin
silloin, kun se auttoi Itävaltaa teitä vastaan... Toiseksi te niin
urhoollisesti puolustitte itseänne venäläistenkin ylivoimaa vastaan,
että kaikki upseerimme täynnä ihmettelyä palasivat kotiin luotanne...
Isänikin. Ja hän pani velvollisuudekseni (ukko oli omituinen mies)
että missä hyvänsä tapaan unkarilaisen, kohtelisin häntä veljenäni,
ystävänäni ja tekisin kaikki että hän seurassani hyvin viihtyisi.
Luonnollisesti me sen puheen jälkeen tyhjensimme monta lasia Pommeryä
aikoja sitten kuolleen kapteenin muistolle. Sitte siirryimme Alsterin
mustan veden viereiselle terrassille ja aloimme juoda kahvia,
venäläisen tavan mukaan melkoinen määrä paloviinaa sen mukana.
Leveänä lepäsi edessämme vesipeili, jossa Hampurin tuhannet lyhdyt
loistivat. Oli suloinen ja lämmin Kesäkuun yö. Venäläinen avasi
liivinsä, katsoi etäisyyteen ja sanoi murisevalla äänellä:
Paljon kertoi hän minulle sotaretkestä. Varsinkin siitä hädästä, johon
Vácz'issa joutui. Kerronko?
— Heinäkuun 17 päivän tappelusta? Tietysti, tuskin maltan odottaa.
— Tyhjentäkäämme tämä lasi ja sitte kuuntele. Kuvittele, että isäni
kertoisi sen minulle.
Unkarilainen.
Heinäkuun 14 p:nä — en enää tiedä niissä leirimme oli — sai
rykmenttimme, 2:nen turkkilais-tsherkessiläinen ratsurykmentti,
jota kenraali Bebutov itse johti, käskyn piirittää Vácz'ia. Varhain
aamunkoitteessa lähdimme liikkeelle, jotenkin varomattomasti;
torvenpuhaltajat soittivat marssia ja miehistö hyräili säveltä.
Kylissä, joitten läpi ratsastimme, emme nähneet ainoatakaan sielua.
Portit, ovet, ikkunat olivat suljetut. Myöhemmin kuulimme eräältä
papilta että me kansan silmissä olimme koirapäisiä tataareja,
jotka Unkarin kansansaduissa näyttelevät niin suurta osaa. Erään
slovakkilaisen kylän (Szöd?) läpi kuljimme myös, siellä pappi muutamien
vanhojen miesten kanssa tuli vastaamme kylän päähän; papilla oli risti
kädessä, ja kun etujoukkomme lähestyi, kohotti hän sitä. Sitten astui
hän ensimmäisen upseerin luo ja sanoi:
— Rukoilen teitä, älkää koskeko meidän hurskaaseen kylään. Me olemme
köyhiä, ette te voi meiltä mitään saada.
Rykmentti seisahtui tänne ja miesten annettiin juoda. Sillä aikaa
kokoontui yhä useampia miehiä heidän ympärilleen. Vaimoja ja lapsia ei
näkynyt ainoatakaan. Myöhemmin saimme tietää että heidät oli kätketty
kirkkoon.
— Missä nuorukaiset ovat? — kysyin papilta, sillä kolmeakymmentä
nuorempia miehiä en nähnyt.
— Heidät vietiin honvédeiksi, mutta me emme tietysti voineet sille
mitään.
Lyhyen levähdyksen jälkeen kuljimme eteenpäin. Ennen pitkää oli
edessämme Vácz'in kaupunki, joka heinäkuunpäivän paahtavassa
kuumuudessa tarjosi kauniin näköalan. Rauha ja hiljaisuus vallitsi
kaikkialla. Jokainen, jonka tapasimme pellolla tai viinitarhassa,
teki ristinmerkin. Mutta oli niitäkin, jotka eivät pitäneet meitä
koirankaan arvoisina. Muistan yksinkertaisia talonpoikia, jotka
tienvarrella ojan reunalla loikoillen, eivät räpäyttäneet silmiäänkään,
kun rykmentti kulki heidän ohitse. He tupakoivat liikkumattomina. Me
emme heihin tehneet mitään vaikutusta. Kolmea katua myöten yhtaikaa
marssimme sisään Vácz'iin, siten että ensin sata ratsumiestä nelisti
kaupungin päähän ja kun tuli ilmi että siellä ei ollut vihollisia,
kuljimme kaikki sisään. Bebutov kutsutti pormestarin isolle torille ja
selitti hänelle, ettei kenellekään tapahdu mitään pahaa, jos asukkaat
käyttäytyvät rauhallisesti. Päinvastaisessa tapauksessa, jos yhdenkään
ratsumiehen hiuskarvaankaan kajotaan, polttaa hän kaupungin poroksi.
Pormestari kumarsi.
— Eikö täällä jo ole ollutkin joku tappelu? - kysyi Bebutov.
— On. Armottomasti lyötiin itävaltalaiset. Ettekö Te, herra kenraali,
tiedä sitä?
Me hymyilimme itseksemme. Seuraksemme annetut itävaltalaiset upseerit
eivät liioin kerskailleet siitä.
— Täällä kaatui itävaltalainen kenraali Götz, — jatkoi pormestari.
— Huomauttakaa asukkaita, että tappelun sattuessa vetäytykööt
asuntoihinsa, sillä jos he sekaantuvat siihen, kohtaa kaupunkia kova
rangaistus.
— Olen rummututtanut sen, herra kenraali. Sitä paitsi on kaupungista
kaikki asekuntoiset miehet armeijassa, ja aseitakaan meillä ei ole.
Bebutov asettui piispan palatsiin, me majoitimme rykmentin pääkatujen
varrelle. Hyvissä vuoteissa, oivallisen illallisen ja mainioiden
viinien nauttimisen jälkeen lepo maistui erinomaiselta. Isäntämme
olivat hyvin vaiteliaita. Jos joskus saimme heidät jotain puhumaan,
ilmaisivat he sen toivomuksen, että kolera hävittäisi venäläisen
armeijan ja pakottaisi sitä tyhjin toimin lähtemään pois maasta.
Seuraavana päivänä, Heinäkuun 15 p:nä, puolipäivän rinnassa laukkaa
luutnantti Ivanov hurjalla vauhdilla kaupungin läpi, mukanaan sotnia
tsherkessejä. Hän oli käynyt partioretkellä Nagy-Maros'issa ja siellä
kohdannut unkarilaisia husaareja. Sitä hän ilmoitti.
Heti paikalla puhallettiin hälytystä. Tuskin oli rykmentti koossa, kun
kaupungin päästä ja oikealta puolelta, vuorilta, niinkuin lumivyöryke
syöksee husaarijoukko niskaamme.
Monenlaisten villikansain kanssa olen tapellut Euroopassa ja Aasiassa,
mutta näin rajua hyökkäystä en vielä ole nähnyt. Torvet räikkyivät,
hevoset hirnuivat, tuhansittain miehiä karjui "päälle", miekat
välkkyivät ilmassa ja kaviot kumahtelivat maata vastaan.
Raskaalla mielellä läksimme heitä vastaan. Tsherkessi, maailman paras
ratsastaja, karautti kauhealla huudolla unkarilaisten eteen.
Tuskin kolme minuuttia kesti tappelu, husaarit tekivät kovan
hyökkäyksen ja me peräydyimme. Nuo nuorukaiset tappelivat kuin
paholaiset. Päivänpaahtamat ja laihat olivat he ruumiiltaan,
laihat olivat heidän hevosensakin, mutta erinomaisen liikkuvaisia.
Yli-inhimillisellä voimalla ja nopeudella sattuivat heidän
miekaniskunsa tsherkessiläisraukkojemme turbaanipäähän. Sellaista
ratsuväkeä en koskaan eläissäni ole nähnyt. Turhaan panimme parastamme:
rykmenttimme peräytyi ja pakeni pirstautuneena, husaarien takaa-ajamana
Uj-faluun saakka.
Minä jäin Vácz'iin. Sillä kadulla, joka piispanpalatsista vie isolle
torille, sain leveän haavan päähäni, syvemmän olkaani ja putosin
hevosen selästä. Tappelun melske eteni.
Minä olin pyörtynyt, rikkiruhjottu, suurella vaivalla saatoin nousta ja
miekallani koputtaa lähellä olevaa porttia.
Se aukeni. Eräs vanha herra näyttäytyi.
— Jumalan tähden — sanoin — antakaa minulle vettä juodakseni.
Vanha herra tuli vastauksen asemesta ulos, auttoi minut maasta ja vei
sisään asuntoonsa. Portin edessä odottivat vanha rouva ja nuori tyttö,
jotka taas sulkivat portin meidän takanamme.
Sisällä he antoivat vettä, paloviinaa, pesivät kylmällä vedellä sekä
sitoivat pää- ja olkahaavani ja panivat minut vuoteeseen. Neljäkolmatta
tuntia makasin mitä kurjimmassa tilassa.
Seuraavana päivänä, jolloin vielä olin hyvin heikko, pyysin univormuani
ja miekkaani.
— Älkää nyt jättäkö taloa, kaupunki on meidän käsissämme.
— Ja te uskallatte piiloittaa talossanne venäläisen upseerin?
— Minä en piiloita venäläistä upseeria, vaan haavoitetun ihmisen.
_Ihmisrakkauden lait eivät koskaan ole kumotut_. Ja se ei ole teidän
vikanne, että soditte meitä vastaan.
Lämpimästi puristin minä hänen kättänsä.
— Te olette kunnon mies.
— Minun sijassani jokainen kunniallinen ihminen tekisi samoin. Ja sitte
siinä on hiukkasen itsekkäisyyttäkin — sitä en kiellä.
Ahaa, ajattelin minä, tämä pyytää minulta suojelusta ollakseen turvassa
venäläisiltä.
— No, mitä se on?
— Poikani on honvédien joukossa, sotii kunniakkaasti isänmaansa
puolesta. Ja minä olen saanut päähäni että heidän ollessa vaikeassa
asemassa vihollinen on kohteleva häntä aivan niin, kuin minä kohtelen
vihollista, jos tämä on vaikeassa asemassa.
Uudestaan puristin hänen kättänsä. Itsekseni pyysin anteeksi
epäilystäni.
Sen päivän minä vielä olin kuumeessa. Seuraavana päivänä, Heinäkuun
17 p:nä, pamahtelivat kanuunat ja unkarilainen sotajoukko livahti
urhoollisen taistelun perästä Paskievitsch'in käsistä. Vielä samana
päivänä sain venäläisen sotalääkärin, joka määräsi minut pysymään kolme
päivää vuoteessa.
Kahdentenakymmenentenä ilmoittauduin rykmenttiini, yhdentenäkolmatta
annoin Rüdiger'ille raportin suojelijastani Vácz'issa. Rüdiger antoi
minulle toimeksi viedä hänelle muistoksi rubiineilla koristettu
kultakello.
Vanhus otti minut kylmästi vastaan.
— Teitä ei enään mikään vaivaa. Te voitte ratsastaa, käyttää aseita,
olla palveluksessa, Te olette nyt jo vihollinen. Minulla ei ole mitään
tekemistä kanssanne. Viekää kello takaisin kenraalillenne.
... Ajatuksiin vaipuneena ratsastin leiriin päin. Erikoista rotua,
kovaa rotua, viehättävää rotua.
Venäläinen.
Hampurista Kiel'iin ja Kiel’istä Kööpenhaminaan, Tanskan pääkaupunkiin,
matkustimme "Prins Valdemar" laivassa.
Hämärässä jätimme Kiel'in lahden. Punaisena laski aurinko länteen ja
peitti kaikki tummalla hohteellaan. Pian olimme Itämerellä ja musta
laiva kulki nopeasti eteenpäin verilaineita nostavassa punaisessa
vedessä. Me istuimme kapteenin komentosillalla, äänettöminä, milloin
katsellen näkyvistä katoovaa mannermaata, milloin aavaa merta. Lopulta
olimme kokonaan hyrskyävän veden vallassa ja kuuntelimme mastoköysissä
vinkuvan tuulen soittoa. Tuli pimeä. Emme enään nähneet toistemme
kasvojakaan. Soitettiin illalliselle. Menimme alas sähköllä valaistuun
suureen ruokasaliin. Yhteen nurkkaan vetäytyneinä söimme ja joimme ja
kun sytytimme sikarimme, sanoi Krilov:
— En ole pitkään aikaan puhunut sinulle isästäni. Mutta vielä on jotain
kerrottavaa.
— Olen pelkkänä korvana.
— Kuuntele sitte tsherkessiläiskapteeni Krilovin tarua.
* * * * *
V. 1849 syksyllä alkoivat viimeiset venäläiset sotajoukot marssia
Unkarista. Meidän rykmenttimme oli yksi viimeisimpiä. Saatat kuvitella
itsellesi, mitenkä me iloitsimme, kun saimme käskyn: "kotiinpäin mars!"
Iloisesti laulaen lähdimme pohjoista rajaa kohti. Mutta en kiellä, että
oli niitä, joita kotiinlähtömme teki vieläkin onnellisemmiksi kuin
meidät ja ne oli maan asukkaat. Me olimme syöneet heiltä jotensakin
kaikki ja jätimme heidät kurjuuteen.
Minä johdin jälkijoukkoa. Ratsastin komppaniani kanssa rykmentin
perästä. Hitaasti saavuimme Karpaateille. Seutu muuttui autioksi.
Sumuisena syyspäivänä jouduimme pieneen kaupunkiin. Siellä asui
saksalaisia, talot oli rakennettu vanhanaikaiseen tyyliin. Kun tämä
monen päivämarssin aikana oli viimeinen kaupunki, päätimme levähtää
siellä. Pienessä, siistissä, yksikerroksisessa ravintolassa tulimme
hyvin toimeen; isossa salissa paloi tuli avonaisessa liedessä ja
väsyttävän ratsastamisen jälkeen lepo tuntui suloiselta.
Suureksi iloksemme tapasimme ravintolassa rykmentin lääkärin, yleisesti
rakastetun vanhan sotilaan, joka ainaisella hyvällä tuulellaan osasi
vaikeitten sotaretkien aikana pitää upseerikuntaa hyvällä päällä.
Tohtori oli eilen jäänyt rykmentistään, sillä hän oli väsynyt ja tahtoi
nukkua tarpeekseen. Minun ei tarvitse sanoakaan, että ruokapöydälle
tuotiin Unkarin hienoimpia viinejä ja hyvästi niitä juotiin.
Me istuimme parhaallaan syömässä, kun ovi suurella ryskeellä aukeni ja
sisään syöksee paitahihasillaan nuori mies. Hänen selkänsä oli ihan
verinen.
— Hyvät herrat, te olette venäläisiä upseereja. Minä olin unkarilainen
upseeri, otin osaa kahteenkymmeneenkahteen taisteluun...
Tässä silmänräpäyksessä syöksyi sisään kolme neljä aseellista
itävaltalaista sotamiestä. Minä nousin ja astuin sotamiesten eteen.
— Mitä tahdotte?
— Tuota miestä tulimme hakemaan.
— Mitä noilla sotamiehillä on teidän kanssa tekemistä? — kysyin
nuorelta mieheltä.
— Hyvät herrat upseerit, — jatkoi unkarilainen — kaupunkiin on
saapunut keisarillinen siviilikomisarjus, vangitaksensa pakosalla
olevia honvédeja. Meitä on täällä neljä honvédia, jotka antauduimme
Komárom'issa ja siellä saadun suojeluskirjan nojalla ei meitä saa
mitenkään loukata... Siitä huolimatta keisarillinen komisarjus vangitsi
meidät ja kun emme tahtoneet antaa pois suojeluskirjaamme...
Ääni sortui nyyhkytyksiin.
— Annatti hän keppiä, — änkytti hän tuskin kuuluvasti.
— Kuulumatonta! Hirmuista! — huudettiin. Minut valtasi raivo. Nuo
hyeenat, jotka vainuen hiiviskelivät kaatuneen jalopeuran ympärillä,
herättivät inhoa. Niinkauvan kun jalopeura eli, juoksivat he
pelkurimaisesti pakoon, ja nyt he pöyhkeilevät. Astuin sotamiesten
eteen:
— Sanokaa pelkurimaiselle herrallenne, että hän heti päästää vapaaksi
unkarilaiset vangit, muuten hän joutuu tekemisiin minun, kapteeni
Krilov'in kanssa.
Sotamiehet poistuivat. Tohtori pesi ja sitoi honvédupseerin haavat.
Parin minuutin kuluttua astui voimakas, roteva herrasmies saliin.
— Haen kapteeni Krilov'ia.
— Tässä on! — vastasin nousematta paikaltani.
— Minä olen keisarillinen siviilikomisarjus Táray ja kiellän teitä
sekaantumasta asioihini.
Uudestaan valtasi minut raivo. Kavahdin pystyyn.
— Nimestä päättäen olette unkarilainen, — lausuin.
— Niin olen.
— Siis ei ainoastaan armoton ja pelkuri, vaan kavaltajakin.
— Herra kapteeni...
— Sellaisia miehiä tahdotte häväistä, jotka ovat taistelleet isänmaanne
kunnian tähden ja kunniaksi... konna... konna!
— Minä kutsun sotamieheni! — ulvoi Táray.
— Vahtiluutnantti Vasili, tarttukaa hänen niskaansa... Fedor, puhalluta
hälytystä! — ärjyin vimmoissani.
Silmänräpäyksen kuluessa oli Táray sidottu. Seuraavassa
silmänräpäyksessä kuului ravintolan portin edessä suuret kaukasialaiset
torvemme ja tsherkessit saapuivat nelistävin joukoin, aseiden
kalistessa ja huutojen kaikuessa ravintolan eteen.
— Herra kapteeni, te leikitte hengellänne, — korisi käheästi Táray.
— Enkö ole satoja kertoja leikkinyt hengelläni teidän kurjain nahkainne
tähden? Ja te olette nyt kyllin röyhkeitä häväisemään ja polkemaan
meidän kauttamme voitettuja? Annattaa keppiä urhoollisille sotureille!
Luutnantti Baratinski, kahdellakymmenellä miehellä viet tuon veijarin
ja ammut hänet kuolijaaksi!... Vasili!... Viidenkymmenen miehen kanssa
menet sinä laskemaan honvédit vapaaksi. Joka vastustaa, sen lyöt maahan
kuten koiran. Yks, kaks!
Huone tyhjeni. Baratinski ja Vasili poistuivat ja raastoivat mukaansa
Tárayn. Ulkona ratsasti yksi sotnia oikealle, toinen vasemmalle päin.
Syvä hiljaisuus syntyi. Upseerit katsoivat toisiinsa kalpeina, mutta
päättäväisinä, minä kävelin kiihoittuneena edestakasin...
Veripaitainen honvédupseeri astui eteeni, asettui sotilasasentoon ja
sanoi:
— Kiitos, herra kapteeni, minä en pelkää kuolemaa, ainoastaan
häväistystä vastaan puolustin itseäni. Kiitos!
Ja hän kumarsi ja meni.
Uudestaan hiljaisuus. Kymmenen minuutin perästä tuli Vasili ja ilmoitti
että honvédit kaikki olivat vapaat ja ne, joilta oli riistetty
suojeluskirja, olivat saaneet sen takaisin.
Kahdenkymmenen minuutin kuluttua kuului taas kavionkopsetta. Heti sen
jälkeen astui Baratinski sisään ja tervehti ääneti.
— Onko se tapahtunut? — kysyin.
— On, herra kapteeni.
— Nyt kynä, mustetta, paperia!
Ne annettiin. Minä panin ne rykmentin lääkärin eteen.
— Sinä, tohtoriseni, kirjoita nyt virallinen todistus että
keisarillinen komisarjus Táray — kuoli koleraan.
— Mielelläni — vastasi lääkäri kylmäverisesti ja kirjoitti.
Todistuksen annoimme pormestarille, sitten nousimme ratsujemme selkään
ja suuntasimme kulkumme alkavassa hämärässä vuorille.
Kaupungin päässä ratsasti eteemme korpraali ja kolme sotamiestä.
— Kaivoitteko hänet hyvästi maahan? — kysyin.
— Niin, ett'ei häntä viimeisenä tuomiopäivänäkään löydetä, — murisi
korpraali.
— Hyvä on, pojat, puhaltakaa torvianne, eteenpäin!
Ja kuusimetsä ja pimeys olivat jo aikoja sitten kätkeneet pienen
joukon, kun alhaalla laaksossa yhä vielä saattoi kuulla torvien
räminän, terävänä, uhkaavana, pelottavana.
Ehkä kavaltajakin silloin kauhistui jäljettömässä, salaisessa
haudassaan.
* * * * *
Sydämeni värisi niinkuin kuumennettu kattila. Minun oli lämmin. Otin
pois kaulahuivini ja menin ylös kannelle... Kauvan tuijotin hyrskyvään
mereen.
Kummalliset ajat! Käsittämättömät ajat! Kun vallananastajat kahlasivat
veressämme, kun maa jo oli kahleihin kytkettynä, silloin vieras,
vihollisen sotilas pimeässä kaataa ja kostaa kavaltajan, joka oli
rikkonut kansaansa vastaan...