Kuljeskelin Karpaateilla. Olin noussut korkeita vuoria, enkä
päiväkausiin ollut nähnyt ihmisasunnoita.
Ja eräänä päivänä saavuimme vuoren huipulle, jonka yli kulki syvä tie,
ja oppaani, vanha Szepes'in porvari Kristian Zimmer, virkkoi osoittaen
alas laaksoon:
— Katsokaa, hyvä herra, tuolla on Puola. Tässä seisomme Unkarin rajalla.
Kauvan harhaili katseeni etäisyydessä, vihdoin se väsyi ja palasi
läheisyyteen. Silloin huomasin hämmästyen, että huippu, jolla
seisoimme, _kasvoi pelkkiä punaisia kukkia_.
— Katsokaa, vanhus, tällaista en ole ennen nähnyt, tällä vuorella
kasvaa ainoastaan punaisia kukkia.
— Se on varmaa, että täällä ei ole ainoatakaan valkeata, sinistä tai
keltaista kortta.
— Ja te ette tätä kummastele?
— En.
— Te tiesitte sen?
— Tiesin. Ja tekö ette olisi koskaan kuullut kertomusta Sztrecsnón
punaisista kukista?
— En. Onko niistä joku kertomus?
— On.
Vanhus piirteli maahan pitkällä sauvallaan, sitten, ikäänkuin itsekseen
jupisten, jatkoi:
— Te herrat, jotka asutte suurissa kivitaloissa toinen toisenne päällä,
ette tunne maata. Te luulette, ettei sillä ole järkeä... On kuin onkin.
Maa tietää, mitä tekee. Kylässämme hautausmaa on jaettu kahteen osaan.
Toiseen osaan haudataan ainoastaan lapsia... Tämä osa kasvaa keväisin
ainoastaan valkeita kukkia. Niin kaunis on silloin hautausmaa, on kuin
puhtaan lumen peitossa... Ja koko kesän pysyy se samanlaisena. Siksi
kun siihen sataa lunta. Ja talvellakin se on kuin täynnä valkeita
kukkia. Puhtaat, viattomat sielut uinailevat meillä ijäti valkean
käärinliinan alla. Kun minä olin pieni lapsi, kasvoi Sztrecsnón
huippukin kaikenvärisiä kukkia, vaan nyt se ei voi muunvärisiä kasvaa
kuin punaisia, sillä paljon verta on tälle vuorelle vuotanut.
— Enemmän, enemmän!
Minä asetuin hänen eteensä, katseeni kiintyi häneen ja hän jatkoi
verkkaisella, katkonaisella äänellä kertomustaan.