Joskus valtaa ihmisen joku suuri suru. Kun katselen lasteni iloisiin
silmiin ja kuuntelen heidän yksinkertaista laverrustaan, juohtuu
mieleeni, että elämä on niin kaunis ja niin lyhyt. Synnymme maailmaan,
kömmimme vähäisen ulos sen lämpimään lekottelemaan, sitten palaamme
heti takaisin olemattomuuteen. Kun kuutamoyönä näen myöhästyneitten
lintujen kiitävän kuunvalossa, juohtuu aina mieleeni ihmisen elämä.
Sekin on samanlainen. Tulemme pimeydestä, silmänräpäyksen näymme
valossa, sitten taas nielaisee pimeys. Mistä tulimme, mihin menemme:
näitä kahta salaisuutta emme voi selittää.
Mutta minulla on väsyneitä ja ikäviä hetkiä, jolloin elämä tuntuu
pitkältä ja toivoisin että minäkin jo olisin tuossa pitkässä mustassa
saatossa, joka alati kulkee hautausmaata kohden ja josta ei ikinä
loppua tule. Jolloin olen kyllästynyt läähättävin rinnoin ja kalpein
kasvoin sinne tänne juokseviin ihmisiin. Kyllästynyt tähän kylmään
kivikaupunkiin, sen sairaloiseen komeuteen ja ikuiseen, huumaavaan
meluun.
Silloin katoan täältä, eikä kukaan tiedä, mihin olen joutunut.
Asetun Lagostan kallioiselle rannalle ja tuijotan ihaillen Adrian
siniseen syvyyteen. Taikka piilen kangastavalle tasangolle pieneen
valkoiseen taloon ja syön tummaihoisten talonpoikain kanssa yhdestä
vadista tähtisen taivaan alla. Taikka nousen Karpaatein korkeimmille
kukkuloille ja kuuntelen metsän huminaa, koskien kohinaa ja kotkain
kimeätä huutoa.
Ja näiltä paikoilta tuon kotiin vanhoja, unohdettuja kertomuksia. En
koskaan tiedä, meren kohinastako ne ilmestyivät, humisevat puutko niitä
minulle tarinoivat vai vanhat paimenetko niitä kuutamoyönä korviini
kuiskasivat.
Tämänkin kertomuksen olen siten kuullut, tahi ehkä uneksinut?