Viktor Rákosi on yksi Unkarin etevimpiä kirjailijoita, on syntynyt
Syyskuun 20 p:nä 1860 Zalan komitaatissa Balaton (Platten)-järven
pohjoispuolella, jossa hänen isänsä oli maatilanhoitaja. Kahden
vuoden iällä hän, isän jouduttua taloudelliseen ahdinkoon,
lähetettiin vanhemman veljensä Bélan luo, joka oli kunnanlääkärinä
Siebenbürgenissä. Siellä hän tutustui Székelyien, erään magyarien
vanhimman ja älykkäimmän kansanheimon elämään ja tapoihin,
joihin suuresti mieltyi ja joita hän myöhemmin kuvaili useissa
kertomuksissaan. V. 1871 hän tuli Piaristien kymnaasiin Budapestiin,
jossa hänen toinen vanhempi veljensä Jenö, tämäkin etevä kirjailija
ja runoilija, oli sanomalehdentoimittajana. Siellä hän perusti
oppilasten kesken kirjallisen seuran, jonka jäsenet kyhäsivät etenkin
näytelmäkappaleita ja näitä itse näyttelivät. Kahdeksantoista vuoden
iällä yliopistoon päästyään, hän oli pakoitettu itse hankkimaan
leipänsä ja rupesi sen vuoksi erään sanomalehden palvelukseen, joka
lehti kumminkin pian lakkasi ilmestymästä. Oltuansa vielä erään
toisenkin sanomalehden toimituksessa, hän 1881 tuli aputoimittajaksi
veljensä silloin perustamaan _Budapesti Hirlap'iin_, joka vähitellen
saavutti yleisön suosiota ja kannatusta siihen määrin, että se nykyään
on Unkarin enimmin levinnyt ja tuettu valtiollinen päivälehti. Tämän
lehden toimituksessa on Viktor Rákosi siitä asti pysynyt, kirjoittaen
siihen (ja vielä muihinkin lehtiin, aikakauskirjoihin ja kalentereihin)
jos jotakin, mutta varsinkin kaunokirjallisia kertomuksia ja jutteluja
("causerie'oita") salanimellä _Sipulus_, joka Unkarissa on tullut
maan kuuluksi. Lehtensä toimissa hän on monta kertaa matkustanut
Itävallassa, Saksassa, Ranskassa, Italiassa, Tanskassa, Balkanin
niemimaalla y.m.
Rákosi on erikseen julkaissut suuren joukon novelleja ja romaaneja,
joista mainittakoon: _Päivänpaistetta, Yllyttäjiä, Maalais-Hamlet,
Sipuluksen kertoelmia, Salapesiä, Talvinen tarina, Gyalu, Zuboly ja
heidän toverinsa, Barnabaan orjuus ja muita kertomuksia, Vaienneet
kellot_. Niistä on osa käännetty saksan, ranskan, italian, tanskan,
venäjän, puolan, tshekin ja kroatin kielelle.
Unkarin vapaussodan puolenvuosisadan muistojuhlaksi 1898 Rákosi,
yhdessä László Beöthyn kanssa, kirjoitti _Kultahäät_ nimisen
isänmaallisen draaman, jossa mainitun sodan kuuluisimpia tapauksia ja
henkilöitä esitellään väririkkaissa ja vaikuttavissa kuvaelmissa. Tämä
näytelmä saavutti sellaisen menestyksen, että sitä eräässä Budapestin
teatterissa annettiin 100 kertaa perätysten, ja sittemmin se on
joutunut kaikkien unkarilaisten teatterien pysyväiseen ohjelmistoon. —
Pari huvinäytelmääkin Rákosi on kirjoittanut.
Yhdessä Mauri Jókain kanssa Rákosi on toimittanut kuvilla varustetun
_Unkarin vapaussodan historian_.
Viktor Rákosin kirjailijaluonteen omituisin ja -alkuperäisin ilmiö
on se raitis huumori eli leikillisyys, jolla hän kuvailee nykyajan
jokapäiväistä elämää ja sen eriskummaisuuksia. Hänen huumorilliset
kertomuksensa, jotka uhkuvat sukkelia kokkapuheita ja sanasutkauksia
sekä hyvänsävyisää ivaa ovatkin yleisesti suosittuja.
Suurimman suosion Rákosin teoksista lienee kuitenkin saavuttanut se,
joka nyt esiintyy suomenkielisessä asussa. _Korhadt Fakeresztek,_
Lahonneita puuristejä, ilmestyi painosta 1899. Sen tarkoituksena on,
tekijän omain sanain mukaan, Unkarin viimeisen kansallisen eepoksen,
s.o. 1848-49 vuosien vapaussodan unhotetuille henkilöille pystyttää
vaatimaton muistomerkki.
Tuo sota syttyi, kuten tunnettu, sen johdosta, että Itävalta tahtoi
riistää Unkarilta sen perustuslaillisen hallitusmuodon, minkä
näiden molempien valtakuntien yhteinen hallitsija 1848 vuoden
vallankumousliikkeiden takia oli ollut pakotettu jälkimmäiselle
maalle myöntämään. Itävallan hallitus kiihotti sitä varten ensin
kapinaan Unkarissa asuvia ei-magyarilaisia kansallisuuksia, varsinkin
kroatilaisia ja valakkilaisia, joista jälkimmäiset harjoittivat julmia
hirmutekoja, ja lähetti sittemmin unkarilaisia vastaan, jotka olivat
tarttuneet aseisin perustuslakejaan ja vapauttaan puolustaaksensa,
itävaltalaisia sotajoukkoja ruhtinas Windischgrätz'in johdolla.
Unkarilaiset kärsivät alussa, ennenkuin ehtivät saada puolustusvoimansa
järjestetyiksi ja harjoitetuiksi, tappioita ja heidän täytyi peräytyä,
mutta kenraali Arthur Görgein tultua, keväällä 1849, Unkarin armeijan
ylipäälliköksi, he voittivat itävaltalaiset useissa loistavissa
tappeluissa, m.m. Branyiszkón, Tápió-Bicsken, Vác'in ja Isaszeg'in
luona. Vaan silloin tulivat venäläiset itävaltalaisten avuksi ja kahden
suurvallan yhdistynyttä ylivoimaa vastaan unkarilaisten oli mahdoton
ajan pitkään puoliaan pitää, jonka vuoksi Görgei sotajoukkonsa kanssa
Elokuun 13 p:nä 1849 Világos'in luona heitti aseet venäläisille.
Tämän vapaussodan aikuisia tapauksia tekijä kuvailee näissä
kertomuksissaan.
Helsingissä, Elokuulla 1901.
_Antti Jalava_.
Lahonneita puuristejä.
Laajalti olen kulkenut maailmaa. Olen seisonut San Genaron temppelin
alttaanilla, ihaillut hurmaavaa Napolia ja sen sinistä merenlahtea,
jota ympäröi sammumaton Vesuvio, Sorrenton tummanvihreät öljypuumetsät,
Castellamaren ja Posilippon punavalkeat talot. Olen kuunnellut Pyhän
Pietarin kirkon katolta kellojen kuuluttavan ylösnousemusta ikuisen
kaupungin asukkaille. Mont-Martren huipulta olen kummastellut maailman
pääkaupungin kuumeentapaista hyörinää. Norjan vuonoilla olen kuunnellut
pohjatuulen ulvontaa, joka ehkä siksi on tuskallisempi tuolla kaukana,
kun terävät kalliot myrskyn runkoa runtelevat...
Ja kuitenkaan, kuitenkaan... Kun palasin rauhalliseen kotiini, eivät
hiipineet yöllisiin uniini Napolin kauneudet, Rooman suuret muistot,
Pariisin ihanuudet eikä Norjan jylhät maisemat. Valveilla ollessani
usein loihdin muistooni takaisin ne päivät, jotka siellä olin
viettänyt. Mutta uneni veivät minut muualle.
Vuosia sitä ennen olin matkustanut Hargittan suuren székely-alpin
kautta. Metsä seisoi täydessä loistossaan, taivas oli pilvetön ja
kiitolliset linnut ylistivät Luojaa kauneimmilla lauluillaan. Ja kun
hitaasti kapusimme ylöspäin, huomaan yhtäkkiä hautakummun, jossa on
lahonnut puuristi. Sitten tulee näkyviin toinen hautakumpu, kolmas
hauta... neljäs hauta... risteineen tai ilman sitä... Ajajani nosti
lakkiaan.
— Mitä hautoja nämä ovat?
— Honvéd-hautoja. [_Honvéd_ (isänmaanpuolustaja) on Unkarin kansallisen
sotaväen nimi. Suoment. muist.]
— Ketkä niitten alle on haudattu?
— Kuka tietäisi sanoa heidän nimensä? Siitä on jo kulunut neljäkymmentä
vuotta, hyvä herra. He kaatuivat vapaussodassa. Jumala suokoon rauhaa
heidän tomulleen.
— Amen.
Äänettöminä kuljimme eteenpäin, metsäkukkien peittämät haudat jäivät
taaksemme.
... Ja kun saavuin Branyiszkón huipulle, näin siellä taas metsäkukkien
peittämiä, hyljättyjä, maahan vajonneita hautoja lahonneine, kaatuneine
puuristeineen... Ajomies nosti lakkiaan ja tehden ristinmerkin rukoili
tuntemattomien kuolleitten puolesta...
Äänettöminä kuljimme eteenpäin, metsäkukkien peittämät haudat jäivät
taaksemme.
Valveilla ollessani jäivät ne mielestänikin, mutta unissani ne
ilmestyivät taas, enkä minä silloin harhaillut bulevardeilla, korsoilla
ja gallerioissa, vaan hyljätyillä hautausmailla ja poljettuin hautain
keskellä.
... Eräänä kuutamoisena kevätiltana matkustin talonpoikaisrattailla
Nagy-Kátasta Pánd'iin. Venyin oljilla puolinukuksissa, kun ajaja
pysähti.
— Missä ollaan?
— Tápión sillan luona.
... Me seisoimme Tápió-Bicken tappelutantereella. Kuun keltainen
loiste valaisi kenttää kahdelta puolen. Ja kun kohotin päätäni, näkyi
keltaisessa loisteessa taas lahonneita puuristejä, maahan vajonneita
hautoja... yksi... kymmenen... Ja kun nousin pystyyn ja katsoin
ympärilleni, näin kaikkialla, oikealla ja vasemmalla, edessäni ja
takanani nimettömien kuolleitten ristejä sadottain, tuhansittain
toistensa vieressä... ikäänkuin olisi näköpiiri silmieni edessä
laajentunut... minä näin loppumattomiin... koko maa avautui eteeni...
ja jyrkiltä vuorilta, hiljaisista laaksoista, metsistä, purojen ja
vesiputousten partailta nimettömät puuristit ojensivat minua kohden
kuivat, mustat käsivartensa...
Ja silloin minä ymmärsin, mitä nuo puuristit puhuivat.
Tuntemattomat urhot, nimettömät marttyyrit, pienet, unohdetut
kohottavat minua kohden kuivat, luiset käsivartensa.
Ne, jotka tuhansittain kaatuivat kentälle ja jäljettömissä haudoissaan
nukkuvat ikuista untaan.
Ne, jotka hävisivät ilman pienintäkään kunnian ja maineen toivoa...
joita odotti ainoastaan kärsimys ja kuolema... mutta jotka pelastivat
kansan kunnian.
Ne, joitten luista kohosivat sotapäällikköjen ja valtiomiesten
suuruutta kertovat muistomerkit ja joitten kuuluisuudesta tietää ehkä
ainoastaan iltatuuli, kun se heidän haudoillaan puhjenneitten kukkien
kanssa kuiskien leikkii.
Ja silloin nousin, paljastin pääni ja kohottaen kaksi sormeani kalpeaa
kuutamoa kohden tein sen lupauksen että mitä kykyä Jumala minulle on
antanut, sitä olen käyttävä _pystyttääkseni viimeisen kansallisen
eepoksen pienille henkilöille vaatimattoman muistomerkin_.
Niin syntyi tämä kirja.
Siinä on todenperäisiä tapauksia, pölyisistä asiakirjoista, sen
aikuisista kellastuneista kirjeistä, vielä elävien aikalaisten
suullisista kertomuksista poimittuja. Siinä on haaveellisia juttuja,
joilla halusin kuvata silloisten ihmisten huimaa luontoa... Muutamissa
kertomuksissa olen kuvaillut omia rohkeita unelmiani... Siellä
täällä helähtää iloisemmat kielet jokapäiväisen leirielämän ja
hilpeämielisten, yksinkertaisten sotilaspoikien, kansalliskaartilaisten
ajatustavan kuvaamiseksi...
Sydämestäni se lähti. Ottakaa se vastaan sydämiinne.
Sztrecsnón punaiset kukat.