Ei!
Ette te liene minua varten luodut, te Jerusalemin ilot! Sitä mietti
Stefaan usein itseksensä.
Kauniina te ilmestytte iltaisin, te ilot. Niin te uitte yöstä esille
kuin ihanat linnut ruohokosta, mutta niin te myös häviätte, kuin häviää
uni ja aamuinen hämärä.
Ja siispä, te ihanat Jerusalemin tyttäret...
En minä sitä sanoa voi... Te vain ilmestytte minulle hetkinäni kuin
uni, ja yö vain tulee ja tarjoaa hymyillen armautta ja hellyyttä, ja se
menee ja vie teidätkin, ja jäljelle jää köyhyys ja tyhjyys, jossa minä
kaipaan sitä, mitä kotilaakso olisi minulle antaa voinut, _jos_...
Niin: _Jos!_... Mutta mitäpä niistä, menneistä. Pois virranneita vesiä
ne ovat jo... Lea ja kaikki. Umpeen arvettuvia haavoja ne jo ovat...
ainakin pitäisi olla. Niin minä toivoisin sitä...
Ja usein hän ratsasteli nyt vuoristoon ja laaksoihin, kyliin ja metsiin
yksinäisyyteen. Siellä oli toki viileää ja rauhaisaa ja tervettä.
Keuhkot saivat siellä siemauksen sitä omaa laaksoansa, johon olivat
tottuneet ja jota kaipasivat nyt.
Eräällä semmoisella matkalla hän poikkesi tienvierellä olevaan majaan
juomaan. Isäntä, pikkuinen, ketterä ukko, jolla oli kohtuuttoman
isokönöinen nenä, elävät silmät ja pukuna kulunut mekko, möi siinä
viiniä, päihdyttävää viiniä kulkijoille. Se oli niitä huonoja majoja,
pesiä, joihin poikkeavat kaikki muut kuin rikkaat.
Nyt siellä istui kaksi miestä viiniä juoden. Toinen oli karvoittunut,
metsäihmisen näköinen juutalainen Job. Tappelussa saadun haavan iso
arpi, joka kulki viistoon koko otsan yli, todisti, että hän tarpeen
tullessa oli valmis Mooseksen lain mukaan vaatimaan silmän silmästä,
hampaan hampaasta. Toinen oli tylsän näköinen, ruskea, voimakas pakana
Kerbus. Hänellä oli häränniska, käsivarret ruskeat ja lujat, ja
leuasta, joka muistutti kuonoa, paistoivat valkeat hampaat kuin hän
olisi alati irvistänyt.
Huh! Tätä outoa seuraa, tätä outoa paikkaa! Mutta istun. Ei sillä
väliä. Juon viinini ja kuuntelenkin ehkä.
Ja he puhuivat. Yksinkertaisia, köyhiä, suurkaupungin läheisyyden
epäiltäviä olennoita ne näkyivät olevan. Isäntä, se vanha, vilkas ja
ketterä ukko, linkutteli viisaasti tavantakaa silmää iskien,
vilkutellen, ja puheli aivan sormella varoittaen:
"Se on synti juutalaiselle..." Se, että pakanan majaansa päästää ja
sille viiniänsä tarjoaa, mutta, vilkutti hän silmää: "Mutta, nääs,
Salomokin..." Silläkin oli muukalaisia emäntinäkin, vaimoina, oli
faaraon tytär, oli ammonilaisten tyttäriä. Miksi siis meidänkään tehdä
eroa ihmisillä! Pakana huitaisi kädellänsä, ja juutalaismies, Job,
kysyi nyt häneltä, omalla tavallaan tökertäen ja kiiluvilla silmillään
katsoa tuijottaen:
"Pakana... Entäs... Se on... Mikä sinun jumalasi on?... Baal?... Hah?"
"Ei", pudisti Kerbus kieltävästi päätänsä, ryypättyään irvisti kuin
koira, pyyhkäisi kuononsa ja ilmoitti:
"Meillä on monta... Hyvin monta." Ja hän luetteli sormillansa,
taivutellen niitä sitä mukaa rystyistä:
"Ensin on Osiris... sitten on... ja sitten..."
Niitä tuli koko sarja. Isäntä vihelsi ihmetyksestä muka ja vilkutti
viisaasti silmää ja hymyili kuten vekkuli ainakin.
"Ee-e! Siin' on jumalaa!... Ee-e!" raapaisi hän pörröistä päätänsä.
"Eh-heh! Ollapa meilläkin niin..."
"Ja entä tuota?... Uhraatte?... Se on: auttavatko?" tiedustaa tökersi
Job edelleen, katsoen aivan pää kurolla, kiiluvat silmät palavina,
mutta vilkas äly sekaisin.
"Niin?... Auttavatko?... Eh?" kiepsahteli ketterä, ruskeamekkoinen
isäntä-ukko.
Ja Kerbus alkoi kertoa. Eniten pitävät he nyt niistä jumalista, jotka
ovat tyhmimpiä, niin että voi uhratessa pettää niitä.
"Äh!... Äh!... Uhri maksaa! Uhri maksaa!" riemuitsi isäntä. Kerbus
innostui jatkamaan:
"Sitäkin jumalaa kun silloinkin... Petettiin, nääs... Heh!"
Uh! Minua ilettävät nyt jo kaikki Jumalat. Tuhota minä ne tahtoisin
kaikki. -- Ikäänkuin kuono irvellä kertoi pakana, miten pyhälle
krokodiilille oli uhrattu teuraslihan asemesta krokodiilinraatoa. Se
huvitti kaikkia. Naurettiin makeasti. Suu irvellä kysäisi nyt Kerbus
vuorostansa Jobilta:
"Entäs sinulla?... Että... Heh... Mikä jumala on?"
"Jehova!" ilmoitti Job tylsällä tokaisulla, ja viisaasti silmää iskien
lisäsi ketterehtivä isäntäukko:
"Vanha ukko, Jehova... Vanha, mutta kova ukko, kun pauhaa!"...
"Yks' vain?" tiedustaa tokaisi tylsä Kerbus lisää. Hänestä se oli
vähän.
"Yksi... Yksi, niin, yksi!"
Kerbus pudisti päätänsä moista köyhyyttä oudostellen, mutta silloin
ehätti vilkas isäntä-ukko lisäämään:
"Mutta nyt sillä on jo poika."
"Poika!" Kerbus aivan hölmistyi. Hampaat paistoivat leuasta entistä
valkeampina, nauravammin.
"Ja akka?... Akkako myös?" kysyä tokaisi hän, köyhä pää moisesta
sekaisin.
"Ei!" kielsi ukko. Pakana ei ymmärtänyt.
"Kuinkas poika... kun ei akkaa?" meni hän tyyten sekaisin. Ukko
selittää veitikoi silloin vihjailevaa, salaperäistä:
"Se... nääs... Ne, nääs, nämä Israelin ihanat tytöt... ne lipsarit,
ne..."
Hän iski silmää entistä veikeämmin ja lisäsi:
"Ne tytön vekkulit!... Ne osaavat pojallensa isän löytää..."
Sille naurettiin. He nauroivat ja iloitsivat kuten lapset, viattomasti
aivan, kun asia nyt kerran huvitti heitä. Ukko alkoi selitellä sitä
jumalanpoika-juttua, ilmoittaen:
"Kuuluu olevan sepän poika Natsareetista..."
Ja hän selitti asian, kertoi kuinka taaskin eräs, joka sanoo olevansa
Messias, Jumalan poika, saarnailee ja kansa uskoo, kuten jo monasti
ennen on äkkiä ilmestyneihin Messiaksiin uskonut. Papit vainoovat sitä,
mutta pelkäävät samalla, koska uskovien joukko yhä vain kasvaa.
"Tässä kuuluu lähellä saarnaavan taaskin", lopetti hän, raaputteli
kupeitansa, hääri viiniastioinensa ja leileinensä ja vilkutteli
viekkailla silmillänsä.
Mutta Stefaan oli koko ajan kuunnellut äänettömänä. Nyt hän nousi,
lähti kuin ärsytetty, päätti etsiä Messiaan, josta oli kuullut ukon
puhuvan, vangituttaa hänet ja toimittaa tuomittavaksi.
Tai vaikka mitä. Jotain rajua minä nyt vain haluan tehdä, sillä minä
olen paljon kärsinyt ja kaikkeni menettänyt.
Sinun tähtesi, sinä "Messias", olen minä tuhoon joutunut, tullut
kaikesta tyhjäksi, joutunut nyt jo epätoivoon, ja epätoivoisena minä
syöksyn nyt sinua vastaan, kostamaan kaiken sinulle.
* * * * *
Ah minua!
Sillä niin se on: En minä sinusta, ystäväni, etsinyt iloja ja
nautintoja. Enempää ja suurempaa minä sinusta etsin, sinun hellyyttäsi
minä sinusta etsin...
Iloja ja nautinnoita voivat muutkin, sinun siskosi, minulle antaa.
Mutta sitä muuta he eivät minulle antaa voi.
He eivät siis voi korvata sitä, jonka sinä minulta kielsit, ja siksi
olen minä nyt tyhjä, ja minun iloni ovat kuin autioita, ja niinkuin
kuoleman ääniä ne ovat...
Ja siksi olen minä nyt altis uudelle, altis sille onnelle, joka minua
odottaa ja joka kaikesta luopumisessa on...
Sillä se hetki on tuleva, jolloin vaistoni sanoo minulle:
Luovu kaikesta! -- sanoo se minulle -- sillä maailman voi voittaa
itsellensä ainoastaan luopumalla siitä...
* * * * *
Te onnen ja kaiken orvot maailmassa! Vaikka te olisitte niinkuin
turvattomat linnut, niin älkää peljätkö, vaan rientäkää luokseni!
Jos teille ei suo rakkautta isä, ja jos äitikin teiltä sylinsä sulkisi
ja ystävä ja puoliso hellyytensä kieltäisi, niin tulkaa luokseni, te
osattomat ja orvot lapset, ja minä korvaan sen kaiken teille.
Ja niin löysi Stefaankin Jeesuksen, jota tuhoamaan hän oli lähtenyt.
Tämä saarnasi suurelle, hiljaiselle joukolle tammien ja öljypuiden
ympäröimässä paikassa ja hartaan auringon taivaalla hiljaa paistaessa.
Mieli ynseänä pysähdytti Stefaan ratsunsa siihen lähelle, öljypuun
alle, ja jäi kuuntelemaan.
Ja Jeesus saarnasi:
"Ja yhdellä miehellä oli kaksi poikaa."
Rauha levisi Hänen sanoistansa yli kaiken kuin päivänpaiste, joka Hänen
kasvojansa kirkasti.
"Ja nuorempi sanoi isällensä: isä, anna minulle se osa tavaroista, mikä
minulle on tuleva. Ja hän jakoi tavaransa pojillensa."
Kuulenko minä oikein? Lausuuko Hän niin sen sanan: "Isä"?... Niin
toisin kuin muut, vai... Pettääkö kuulo minua?
"Ja nuorempi poika meni ja tuhlasi kaiken omaisuutensa
irstaisuudessa!"...
Ei... Minua väsyttää. Vuotaako ehkä voima pois minusta?... Ja mikä
voima?
"Ja tuli suuri hätä siihen maakuntaan... ja hän rupesi hätäytymään ja
kauhistumaan."
Kuulkaa, te pienet kukkaset siellä kedolla ja te hartaat puut siellä
lehdossa! Rauhoittukaa, te ihmismielet! Sillä en minä kuitenkaan teitä
hylkää, en teitä orvoiksi jätä.
"Ja hän rupesi yhden maakunnan kauppamiehen palvelijaksi, ja se lähetti
hänet maakyliinsä kaitsemaan sikoja."
Minun voimani nöyrtyvät jo kuin lapsi. Voi meitä, joilla ei ole lempeää
isää!
"Ja hän pyysi täyttää vatsansa ravalla, jota siat söivät, mutta ei
kukaan hänelle sitäkään antanut."
Voi meitä, joille maailma on armoton ja kova... meitä, joiden päät
painuvat alas, kun Sinä meille rauhaa ja lempeyttä julistat!
"Mutta koska hän mielensä malttoi, sanoi hän: Minä palaan isäni luo ja
sanon hänelle: 'Isä! Minä olen syntiä tehnyt taivasta vastaan ja sinun
edessäsi ja en ansaitse, että sinä minua pojaksesi sanoisit.'"
Herra! Minä jo hajoan ja väsyn! En minä jaksaisi kuulla, sillä Sinun
lempeytesi ja Sinun nöyrä rauhasi musertaa minut ja nöyryyttää minut,
Herra...
"'Mutta tee minut yhden palvelijasi vertaiseksi!' Ja hän palasi isänsä
luo ja sanoi: 'Isä!'"...
Isä!... Mikä hellä sana, kun Sinä, Herra, sen lausut!
Sillä ainoastaan teidän korvissanne on tämä Isä-sana tähän saakka
soinut, mutta minä olen painava sen teidän sydämiinne ja te olette
saava uuden ilon ja...
Ah Herra! Meidän orvot sydämemme alkavat avautua, ja niiden salaiset
haavat alkavat jo hiljaa vuotaa... Sillä...
"Kun hänen isänsä hänet jo kaukaa näki, juoksi hän vastaan, armahti
häntä, lankesi hänen kaulaansa ja suuta antoi hänelle ja sanoi:
"'Tämä minun rakas poikani oli kuollut ja virkosi taas. Hän oli
kadonnut, mutta on löydetty nyt.'"
Herra Jeesus Kristus! Me olemme edessäsi kuin katuvat ja palvovat
lapset!
Sillä mikä uusi rauha on Sinun sanoissasi ja mikä uusi hiljainen ilo
odottaa meitä Sinun isäsi huoneessa, Herra!
Sillä Sinä levität rauhasi kaiken yli, kukkaisten yli kedolla ja
hartaan metsän yli ja...
Niinkuin morsiamen sinä puet siihen rauhaan kaiken. Niinkuin äiti
tyttärensä pukee häihin, niin vaatetat Sinä kaiken anteeksiantamuksen
ja levon ihanuudella.
"Lapset! Rauhan minä annan teille. Minun rauhani minä teille annan.
"En minä anna teille sitä rauhaa, jonka maailma antaa!
"Älköön siis teidän sydämenne murheellinen olko ja älkää peljätkö,
sillä minä voitin maailman! Amen."
Amen, sillä sinua, maailma, jota me etsimme, ei siis enää meille ole!
* * * * *
Ilta jo lähestyi. Öljymäen rinteillä pitenivät varjot, ja sen itäinen
puoli oli peittynyt tummaan pimentoon.
Äänettömänä, miettivänä ratsasti Stefaan saarnapaikalta kaupunkia
kohti. Hänen sisälmyksiänsä poltti. Ei se ollut luonnollista janoa,
mutta juoda hänen teki mieli. Ja hän poikkesi taas aamulliseen
viinimajaan, istahti synkkänä ja mietiksi.
"Viiniä!" käski hän. Isoa könönenäänsä syyhytelien ehätti ukko sitä
tuomaan. Majassa oli nyt muutamia uusiakin miehiä, pakanoita ja
juutalaisia, savenvalajia ja kulkijaväkeä sekaisin, mutta yhä
istuksivat siellä ne kaksi aamullistakin, Job ja Kerbus. He olivat
päihtyneet ja olivat nyt joutuneet riitaan jumalistansa. Kumpikin kehui
omaansa ja solvasi toisen jumalaa, ja ukko itse koki sovitella, kääntää
leikiksi kaiken. Nyt ne riitelivät ja kinasivat aika tiukasti:
"Heh, sinä!... Mikä sinun jumalasi on! Jehova, sanon!" haukkua tolkutti
tylsä pakana, aivan kuin älytön hölmö, sylkäisi halveksumissylen Jobin
jumalalle ja ynseili:
"Ei ole akkaakaan... Mutta poika on!... Heh!"
Job kirosi, mutta pakana vain yltyi.
"Toisen akkaa!... Pty-hyi!" riiteli hän.
"Pakana!... Koira!" raivostui Job ja haukkui Kerbuksen jumalia:
"Raadon lihaakin!... Omaansa tuota!..." irvisti hän kita auki kuin
älytön peto, ja se haavan arpi aivan kuin paistoi yli otsan.
"Miten tyhmä! Jumalasi, tarkoitan!... Heh!" kinasi hän kokien tylsin
elein tolkuttaa sitä aamullista juttua krokodiilille-uhraamisesta, sitä
peijausta. Nousi ankara riita.
"Koirat!... Pakanat!" jatkoi hän haukkumistansa. Veret kuohahtivat.
Jatkettiin. Pakana ojenteli jo petkelemäisiä käsivarsiansa. Nyrkit
nousivat iskuun, ja kohta he tarrasivat toisiinsa käsiksi, kumpikin
oman jumalansa kunniaa ja valtaa siten puolustaen. He tappelivat niistä
jumalistansa täydellä antautumisella ja viattomasti kuten lapset
leluistansa. Toisetkin alkoivat käydä uhkaaviksi, kukin oman miehensä
puolesta.
"Pakana!... Koiran syöjiä... ne sinun jumalasi!" huusi tylsä Job,
silmät kiiluvina kuin tiikerin.
"Toisen akkaa... Jehovasi!... Heh! Ilman häitä..."
"Hys!... Hys!" sovitteli ketterä isäntä-ukko häärien, pani leikiksi,
pyyteli, selitteli:
"Heitä tora!... Herkeä!... Jos ilman häitä, niin... Heitä!... Poika
häät pitää..."
Stefaan lähti. Olikin jo ilta. Taivaalle alkoi syttyä palava tähti
toisensa perästä.
Mutta uusia ne tähdet nyt tuntuivat hänelle olevan. Ne vanhat alkoivat
jo sammua hänessä.
* * * * *
On kuin painostaisi minua. Yön hiljaisuus peittää jo kaupungin ja maat.
Siellä jossain salaisuuksissansa heräävät vain yö-ilot... siellä niissä
kätketyissä majoissa ja asumuksissa...
Huh!... Huoneenikin on hämärä, ja minä olen yksin...
"Sinä!... Hei!" löi äkkiä tullut Saul häntä silloin iloisesti,
tervehtien olalle. Hän olikin nyt iloisempi ja repäisevämpi kuin
tavallisesti.
"Tiedätkös mitä!" kerskui hän. Hänkin oli nyt kuullut Jeesuksesta.
Oppineet sadukealaiset olivat siitä puhuneet seurassa, josta hän juuri
tuli. He olivat siellä pilkalla määritelleet ilmestyneen Messiaan
olemuksen ja hänen suhteensa Jumalaan ja Jumalan suhteen häneen, sen
hänen oman oppinsa mukaan, että hän on muka Jumala ja samalla Jumalan
poika. Sitä määrittelyä Saul nyt selitteli ystävälleen aivan rentonaan.
"Jumala, näätkö Stefaan, on siittänyt pojan, mutta..."
Mutta kun Hän, Jumala, ei voi jakautua, koska Hän on yksi ainoa, niin:
"Hän on siis siittänyt ja synnyttänyt -- oman itsensä!... Hei!"
Hän nauroi. Ei hän innoissansa huomannut sitäkään, että Stefaan katsoi
häneen surullisesti. Hän luuli sen vain tätä pulmaa mietiksivän. Hän
jatkoi:
"Hän on siis nyt itse oma isänsä, ja Hänellä on poika, joka on isänsä,
siis pojan oma poika!"
Hän nauroi sille raikkaasti. Näki, että hän nautti siitä.
"Poika oman itsensä poika ja isä... ja isä... Jehova, se juupeli, minkä
perhesotkun laittoi ukko itsellensä", käänsi hän riemuisan ivansa,
vihelsi ihmettelynsä ja lopetti.
"No eikös ole ukolla perhe kunnossa ja sukupuu selvempi kuin Aabrahamin
siemenellä Aadamista lähtien hamaan minuun Sauliin, Abnerin poikaan
saakka!... Jumpsis ja hei!"
Nyt sen siis, ystäväni tiedät:
"Että muna on muninut itsensä. Jumala synnyttänyt itsensä omana
poikanansa. Ja niin päässyt isä-ukoksi itsellensä..."
Ja miten rento ja raikas hän oli nyt!
Mutta ei, ystäväni! En minä nyt jaksa... en minä voinekaan enää
ymmärtää sinua ja sinun pilkkaasi, sillä...
Niin... Sillä minussa mahtanee itää joku uusi elämä.
Siksi katsonkin minä nyt yhä syventyvään yöhön. Mäillä ja vuorilla
lepäilee syvä, salainen yövalo. Kirkas kuu nousee hohtava valoisena,
kuin Öljymäen takaisen laakson syvyydestä, ja se valaa nyt jo
kelmeähköä, köyhää valoansa pimeänä huokaavan yön yli.