Oikein sinä silloin puhuit, ystäväni Stefaan!
Sillä nyt on laakso tyhjä. Enemmänkin: Kotinikin tyhjenee. Ovet
joutuvat lukittaviksi. Minä olen yksin, ja minua ympäröi suuri häviön
rauha.
Hänen isänsä näet oli kuollut. Ei hänellä nyt ollut enää muuta kuin
Haagar maailmassa. Sitä hän joskus hiljaa vaikertelikin Haagarille.
"Ainoastaan sinä minulla enää olet."
Mikä orpous!
Ja yhä hellemmät siteet kutoutuivat heidän välillensä. Enkä minä enää
itkekään nyt. Kyynelittä ja alistuen minä suren. Yksin kannan minä
murheitani ja katselen autiota laaksoa, jossa ei iloa, ei elämää
minulle enää ole.
Ja silloin...
Niin. Kuolleet alkavat nousta nyt jo väkisinkin haudoistansa. Mieleeni
muistuu yhä useammin Stefaan. Miten toisin olisikaan voinut olla!
Ennallansa hyppisivät sadepurot ja hymyilisivät viinimaat siellä
vuoririnteillänsä. Ja...
Mutta ei! Kuollut se kai on, mikä on kuollut ja jonka hauta on umpeen
luotu. Etäällä sinä olet, ystäväni, etkä sinä luokseni palata tahdo, ja
vanhat tutut tammet ja öljypuut vain katsovat mykkinä minuun.
Nyt oli Rebekka hänen luonansa. Se sääli häntä kuin siskoansa. Hänen
tukkaansa se nyt hyväillen silitteli ja lohduttelevin äänin jostain
puheli.
"Niin", tarttui silloin äkkiä Lea. "Oletko sinä onnellinen, Rebekka?"
"Minäkö?"
Mitä minä vastaisin? Herättäisikö kenties onneni kaipuuta ja surua
hänessä?
"Oletko?"
"Niin... En minä onnetonkaan ole... Sillä, katso..."
Ja vähitellen alkoi puhe mennä vapaammin, ja povi avautui ja kertoi
avoimemmin.
"Sillä katso, Lea... Ehkä se on niin", tapaili hän, "ehkä... tai
varmaankin niin, että vasta se..."
Ei hän olisi tahtonut sitä suoraan sanoa, sitä lasta...
"... se, jonka me rakkautemme palkaksi miehestämme saamme"... se... no,
lapsi... meidät vasta jalostaa...
Ne äidin tehtävät. Vasta niissä me jalostumme, saamme kaikkemme, mitä
kaipaamme. Hän muuttui sitä selittäessään miettiväksi, vakavaksi.
Vaiettiinkin jo hieman.
"Mutta sittenkin", lisäsi Rebekka. "Niin..."
Taas teki mieli vaieta. Silmäkulmaan vetäytyi miettivä vaimonilme. Kai
se oli vakavaa.
"Mitä 'niin', Rebekka?"
"Niin!" ja hän lopetti ilmoittaen varmasti:
"Meihin ilmestyy miehemme ja hellyyden kaipuu itsestään...
ajoittain..."
Sittenkin kun jo olemme siihen väsähtäneet. Se ilmestyy kuin linnulle
halu lähteä taas ja taas pohjolaan pesimään.
"Niin, Lea... Ilman miestä me olemme kuin ajatuksettomat sanat."
Meissä olisi tyhjää ja autiota, kuten on vainiolla, jossa ei enää
kuhilasta ole.
Seurasi vaitiolo. Puhe herätti Leassa taaskin sen hellyydenkaipuun,
josta Rebekka oli puhunut. Kenelle hyvänsä olisi hänen pitänyt saada
olla hellä, vaikka itsensä vuoksi. Samapa se, vaikka ilman vastalempeä.
Hän oli surullinen.
Ja sitten hän äkkiä astui Rebekan luo, syleili häntä, silitteli hänen
tukkaansa ja hymyillen puheli hänelle surullisesti:
"Niin, Rebekka!... Ehkä se on niin..."
Ehkä on meissä se puhumasi kaipuu... se kaipuu, joka meille sitten
kuitenkin tuskaa, ehkä enemmän tuskaa kuin onnea, tai molempia
sekaisin, tuo.
"Niin... Ehkä... Ehkä sittenkin, ystävä, niin!"
Vaiettiin. Hämähäkki kutoi verkkoansa, ja majansa edessä, palmun
juurella, seisoi miehensä hylkäämä Samuelin vaimo. Hän seisoi kuin
kuva, värikäs puku laskoksilla, kyyneleet silmissä. Hellästi hän
puristi pientä lastaan rintaansa vasten, antoi kyyneliensä vuotaa sen
kasvoille ja oli onneton ja onnellinen samalla kertaa.
* * * * *
Niin se on, kuin sinä, ystäväni Rebekka, puhuit: ilman ystävääni minä
olen yksin.
Päivä seestyy ja sumenee. Yöllä vuoroittelee kirkkaana kimaltava
kuutamo ja äänetön, painava pimeys, mutta ei minun elämässäni
kirkkauden ja pimeän vaihtelua enää koskaan ole...
Niin, Rebekka. Taivaalla ajelehtavat vuoroin kepeät, iloiset
poutapilvet, vuoroin raskaat sadepilvet, mutta ei minun elämässäni
mitään vuoroittelua ole, sillä se minun ystävätön elämäni on kuollut ja
paareille pantu...
Se elämäni on vainaja minulle, ja minun iloton onneni on kuin orpo ja
turvaton kaarneenpoika, jonka emo on ammuttu ja siskot pudonneet
pesästä pois...
Pois... pois on kaikki mennyt, sillä ilman ystävää on minun elämäni
kuin yön ainaiseen pimeyteen yksin eksynyt lintu, jonka sieluun
huoahtelee vain hajanainen, mykkä ja iloton yö ja jolle ei kuulu, ei
kajasta muuta kuin pesään ainiaaksi yksin jääneiden poikasien avuton
uikutus...
Ah Herra!...
Ah Herra! Sillä turhaan minä Sinun psaltariasi luen. Ei se voi
lohduttaa minua...
Ei voi. Sillä Sinä ja Sinun psaltarisi olette paljon, vaan ette kaikkea
minulle. Te lohdutatte minussa ainoastaan ihmisen, mutta jätätte
osattomaksi vaimon minussa...
Ja siksi, Herra...
Miten surullinen minä taas tänäänkin olen! Miten autiota ja yksinäistä
täällä laaksossa on kaikki minulle! Väkisinkin herää taas mielessä se
jo sadasti ja taas sadasti ennenkin herännyt arka ajatus: Mitähän?
"Mitähän jos minä sittenkin Jerusalemiin lähden ja sinut, ystäväni
Stefaan, sieltä etsin!"...
Väkisinkin jää ajatus siihen mietteeseen levähtämään, ja surullisena
katson minä sitä miettiessäni laaksoon. Siellä on tyhjää. Autioilla
vainioilla ei aaltoile vilja. Kaivoilta ei kuulu iloa, ei eloa, ja
tietä pitkin vaeltaa hidas joukko, ruumista paareilla kantaen.
* * * * *
Niin yksinäistä!
Tänään minua taas painostaa tavallista raskaammin. Koetan haihduttaa
painajaistani puuhailuilla, mutta en vain tahdo siitä vapaaksi päästä.
Iltakin jo lähestyy. On niin hiljaista...
Koetan katsoa laaksoon. Siellä... tuolla törröttää kuin aave se
kuivunut iso öljypuu, kuivat oksat sikin-sokin harallansa. Sen juurella
kertovat Samuelin tappaneen hurskaan veljensä Hasaelin ja... Kai se
senvuoksi kuivui...
Huh!... On kuin puistattaisi!... Minä pelkään avata isäni kuolinhuoneen
ovea ja... Ah! Siellä taas hämähäkki verkkoansa kutoo!... Miten
onttoina sen silmät katsovat! Minä pelkään yksinäni olla...
Aurinko olikin jo painunut vuorten taa, ja laaksoon oli jäänyt vain
autio, kuoleutuva kajastevalo. Hän ei voinut nyt jäädä yksin
huoneeseensa, vaan meni toimissansa puuhailevan Haagarin luo, katsoi
häneen surullisesti ja kysyi äkkiä, kuin arkana, hitaasti anoen:
"Haagar! Rakastatko sinä minua?"
"Lapseni!" levitti Haagar hänelle sylinsä kuin äiti. Mutta Lea sulki
hänen levitetyt kätensä, hänen odottavan syleilynsä, syleili itse
häntä, katsoi kuin rukoillen silmiin ja anoi:
"Jos rakastat, niin ole minulle oma äiti!... Älä koskaan jätä minua
yksin ja..."
Hän pysähtyi siinä, aikoi jättää sanomatta.
"Ja mitä? Sano loppuun, kulta!"
Lea mietti. Sanoi hän toki hitaasti, hiljaa ääntäen, kuin arkana anoen:
"Ja... jos sinä voisit sanoa, mitä tehdä pitää."
Pää painui alakuloisena alas Haagarin rintaan nojaten, ja katse vajosi
maahan surullisena. Mutta Haagar iloitsi. Juuri tätä hän oli odottanut.
"Tule, ystävä!" veti hän häntä akkunan ääreen, osoitti Jerusalemiin
vievää tietä ja kysyi:
"Näetkö tuon tien!"
Lea arvasi tarkoituksen ja huokasi.
"Älä huokaa! Lähde! Nouda hänet takaisin, lapsi!"
Ei hän vastannut, katsoi vain, ja mieleen nousi taas se kaipuu. Haagar
jatkoi:
"Nääs... Ei se mitään ole!... Sinä löydät hänet... Nääs
metsäkanatkin..."
Nekin eksyvät joskus toisistansa, puoliso puolisosta. Mutta ne löytävät
toisensa taas.
"Usko se, Lea!" vakuutti hän lisäten:
"Usko! Sillä rakkauden voima on suuri, ja se antaa palkaksi sinulle
paljon..."
Ja hän hyväili ja hyvitteli, puhui ja suostutteli. Hän rohkaisi ja
selitti, miten paljon voi vaimon, juuri vaimon rakkaus. Se on luotu
suureksi, se vaimon rakkaus, sillä sen turviin on uskottu kaikkein
paras ja suojattomin: lapset, ne avuttomat, miehen onni, perhe, kaikki.
Kaikkea pitää koossa naisen rakkaus, tunne, joka on uskottu naisen
poveen.
"Luota sen voimaan, ja sinä et väsy... Sinä et väsy... Sinä kestät ja
sinä voitat, tyttäreni!"
Niin, niin! Ja siellä, minne he katsoivat, siellä Jerusalemin puolella
kajasti lempeä iltarusko ja punasi sitä puolta maailmaa, jonne nyt
katse niin kaipaavana kääntyi.
Ja kun yö tuli, kun hän taas oli yksin ja tyyny alkoi kastua
kyynelistä, ei hän voinut enää pidättäytyä. Hän nousi, katsoi sinne
Jerusalemiin päin ja lausui päättävästi:
"Niin... Minä lähden! Minä tulen, ystäväni, noudan sinut, anon
anteeksi, avaan sinulle sylini ja sanon sinulle: Tule, ystävä, tule,
sillä minä olen sinun!"
Kointähti tuikahtikin silloin jo vuorikeilan takaa näkyviin. Se
vilkutti kirkkaana, kuin olisi tuonut viestiä siitä maailmasta, joka
nyt veti mieltä ja joka häämöitti niin etäältä ja niin monien hellien
ja surullisiksi haaltuneiden muistojen takaa.
Mutta aikaisin aamulla alkoivat palvelijat valmistaa häntä matkalle.
Kamelit, nopeat Midianin kamelit, seisoivat jo aamutiimalla
satuloituina. Stefaanin vanha palvelija, Ruuben, odotti jo, valmiina
saattamaan häntä. Kamelit polvistuivat, ottivat nöyrinä hänet
selkäänsä, ja Haagarin siunauksien yhä vain kuuluessa alkoi
keinutteleva kulku Jerusalemia kohti.
Niin, nyt on minussa nöyrtyvä tahto, ja vaimon-voima on nouseva ylpeänä
valtaistuimellensa minussa, sillä niin sen täytyy olla, enkä minä sille
mitään voi.
Laitumilla nousivat karjat rauhallisina makuultansa, ja yksinäisen
synagogansa edessä seisoi hiljaisen aamuauringon valelema vanha pappi
Aaron, kädet hartaaseen rukoukseen taivasta kohti kohotettuina.