Lohdutusta minä saarnaan ja minä olen Rauhan päämies, mutta...
"En minä ole tullut tuomaan rauhaa, vaan miekkaa"... ja: "miekan pitää
tunkea sinunkin sydämesi läpi, että monen sydämen aivoitukset
ilmoitettaisiin".
Ruuben, Stefaanin vanha palvelija, oli, kuten jo sanottu, lähtenyt
viemään Leaa Jerusalemiin. Hän oli paljon vanhentunut, masentunut.
Stefaanin poistuminen ja perheen murhe oli hänen murheensa, ja hänkin
riemuitsi toivosta löytää nuori herransa ja ystävänsä, voida tuoda
hänet takaisin, nähdä laaksossa onnea ja iloa kuten muinoin ja nähdä
Lea onnellisena Stefaanin rinnalla. Raskasta oli nyt jo hänen
astuntansa, mutta huoliansa hän yhäkin peitteli leikinlaskuillaan,
joilla hän koki pitää Leaa iloisena.
Ja läpi laaksojen ja yli vuorien kävi kulku. Tuttuja ne monet paikat
Lealle olivat uhrimatkojen ajoilta. Siellä on taas se ja se vuori,
siellä se kaupunki, se ja se laakso ja...
Mutta joudu, kameli! Älä väsy! En minä nyt pyhistä paikoista, en
muistoista. Ystäväni luo minä nyt riennän, ja siksi, kameli kulta, älä
hidastele, sillä minä palan nyt jo ikävästä.
Ja mitä lähemmäksi Jerusalemia hän tuli, sitä kiihkeämmäksi hänen
ikävänsä ja kaipuunsa lämpeni. Hän laski hetket, matkat, kuvitteli
tuloansa, jälleennäkemistä, antautumistansa, sovintoa, onneansa.
Jokainen hermo eli hänessä hienoimpiansa myöten. Jokainen
suonensykähdys löi samaan ajatukseen koskettaen.
"Stefaan!" Erilleen häipyneet metsäkanat löytävät toisensa, sanoi
Haagar. Miksi emme me löytäisi toisiamme? Haihtuneet vedet kokoontuvat
taas yhteen, mereen. Miksi pitäisi meidän koko ikämme harhailla
erillämme?
Ei, ystävä. Minä olen nyt jo varma siitä.
Ja yhä kiihkeämmin hän hoputti:
"Hops, kameli! Kiiruhda ja riennä. Minä etsin ystävääni! Jouduta siis,
etten minä liika myöhään tulisi!"
* * * * *
He kulkivat miltei yötä ja päivää. Kamelit alkoivat väsyä. Ruuben koki
pitää mieltä vireillä puhellen:
"Tuollakin lehdossa lintuset... Noin parittain ja iloisesti..."
Niin, niin, Ruuben! Kunpa vain joutuisimme! Ruuben jatkoi, puhui nyt
Stefaanista:
"Ei hän koskaan turhia, ei vihassakaan... Aina oli hän kuin... kuin
oikea... eikä kuin väärä..."
Luota siis häneen! Ei hän ole suuttunut, ei hylkää, lohdutteli hän
sillä.
Aivan niin! Äärimäinen olet sinä, ystäväni, iloissasi, suruissasi,
kaikessa. Altis olit sinä kaikelle, veljestyit kaikkeen, mikä tiellesi
osui, veljestyit alttiin sieluin, elit heidän elämäänsä, alttiimmin ja
herkemmin kuin he itse, ymmärsit heidän ilojansa, kuulit heidän
suonensa sykinnän. Tyydyit siihen, mitä heissä itsessä jo oli, sait
siitä ilosi ja hyväsi etkä etsinyt heistä sitä, mitä itse halajat, että
heissä ollut olisi... Sinä olit kaikessa koko sielullasi, ja siksi minä
rakastan sinua, kaipaan ja ikävöin sinua... avaan sinulle poveni ja
alati kuumeisin huulin toistan hellää kutsuani:
"Ystäväni!... Stefaan!"
* * * * *
Heidän kamelinsa olivat Jerusalemia lähestyttäessä ajosta uupuneet,
mutta ei Lea malttanut niiden lepäämistä odottaa. He ostivat aasit
ratsuiksensa ja kulkivat lopputaipalia niillä ajaen.
Niin lähestyivät he ikävöityä kaupunkia. Aasitkin alkoivat jo väsyä,
sillä niitä oli alinomaa hoputettu, ja eräässä kylässä, aivan kaupungin
lähellä, täytyi heidän pysähtyä niitä lepuuttamaan. Ruuben sitoi ne
puuhun, Lea lähti kävelemään aikansa kuluksi, ja Ruuben poikkesi
erääseen majaan.
Ja siellä nyt näkyi jo Jerusalem. Jehovan kiitos! Nyt minä löydän
sinut, ystävä. Nyt minä kadun edessäsi, anon anteeksi. Nyt...
Hän oli kävellyt tovin matkaa. Hän oli varma, että hänen onnensa on nyt
täyttyvä aivan hetkessä. Hän kääntyi takaisin, palataksensa aasien luo
ja jatkaaksensa matkaansa. Huomaamattansa oli hän kulkenut paikalta
pitkät matkat, ja vähintään tiiman oli nopeakin paluu viepä aikaa.
Hän kiiruhti. Paluutie nousi nyt vuorenrinnettä laaksosta taas ylös,
kauas korkeuteen, luikerrellen jyrkänteitä kierrellen kuin mato. Hän
kiiruhti kulkuansa, laski onneansa, jouduttautui.
"Me", laski hän vieläkin ja viimeisen kerran, "me käymme taas
ryytimaahamme kuin unesta havahtuneet lapset..."
Seppelpäin tai kiharat valtoimina. Ei ole anteeksiantamista, ei
muistojakaan mielessä. Olemme vain nukahtaneet ja nähneet unta ja nyt
havahdumme ja käymme onnellisina leikkiimme keitaaseemme, ja...
Ja lähteemme keitaassa siellä, se nyt nukkuva lapsi, se herää iloiseen
haasteluunsa. Se tervehtii meitä ja sanoo meille:
"Te rakkaat!"
Ah teitä, te lapset! Ah teitä, te toisenne löytäneet pienet!
Mutta mitä? Vuorilta laskeutui vastaan ihmisvirta. Kuin nuora tai puro
solui sen pitkän-pitkä jono mutkittelevaa tietä myöten yhä alemma. Sen
alkupäätä ei näkynyt, ei loppuakaan, sillä tienmutka peitti sen.
Ja äkkiä helähti laulu aivan läheltä, siitä tienmutkan takaa:
"Hoosianna, Daavidin poika!"
Hän hämmästyi, vavahti. Laulu läheni. Se oli riemuhuutoa, jota suuret
joukot veisasivat. Nyt tuli jo jonon pää vastaan, mutkan takaa
ilmestyen. Hän väistyi tiepuoleen kuin pelästynyt. Etumaisena kulki
nuori mies, palmunlehvä kädessä, ja lauloi täysin rinnoin. Se tuli nyt
jo kohdalle, pysähtyi.
"Lea!"
"Stefaan!" pääsi häneltä hämmästynyt huudahdus, ja hän tuijotti
Stefaaniin kuin kivettyneenä.
Mutta Stefaan oli iloinen, rauhallinen.
"Niin, Lea! Me löysimme Messiaan", todisti hän kasvot ilosta
loistavina.
Mutta jono suoltui ja työnsi pois tieltä. Iloinen laulu ja heiluvat
palmunlehvät sekoittivat yhdeksi ainoaksi riemuksi kaiken.
"Seuraa Häntä, Lea!" kehoitti vielä Stefaan ja jatkoi kulkuansa
palmunlehväänsä hänelle jäähyväisiksi heiluttaen: "Seuraa!... Katso!"
Hän tulee!
Hän!
Ja silloin Lea näki Hänen kasvonsa. Ne olivat ne samat
kasvojenpiirteet, jotka hän oli kerran unessa nähnyt. Hän seisoi kuin
kivipatsas, mitään selvästi tajuamatta, ja antoi kuin kaikelle kuollut
jonon suoltua ohi.
Viimeisenä tuli silloin vanha Ruuben ja valitti:
"He ovat ottaneet aasimme, Lea!"
Sillä hänen aasillansa ratsasti nyt Jerusalemiin se Messias, josta hän
niin paljon uneksinut ja kärsinyt oli.
"He?... Aasimme?... Ruuben!"
Mutta pysähtykää, sanat, huulilleni, sillä en minä enää puhua tahdo. Ei
ole minulla enää maailmaa, mihin aasilla ajaa, sillä...
Sillä minä tajuan, että Hän on vienyt iäksi ystäväni minulta. Tässä
ovat siis minulta loppuneet jo kaikki elävät polut ja tiet, ja on
alkanut iäisyys ja yö...
Amen, sinä elämäni siis!
* * * * *
Niin, Voi minua!
Sillä nyt minä muistan isäni sanat: "Voi Israelia, jos sen toivo
täyttynyt on!"
Sillä _jos_ se nyt täyttynyt on, niin ei minulla itselläni silloin enää
maailmassa mitään ole...
Ei yhtään mitään. Sillä minun ystäväni Stefaaninkin on Hän ottanut
minulta. Häntä hän seuraa ja on minulle lopullisesti ja ainiaaksi jo
kuollut.
Ja siksi ympäröi minua nyt autius ja tyhjyys, ja minusta itsestäni käy
kuoleman haju -- enkä minä kuitenkaan kuollut ole, en kuolemanrauhaa
saada voi...
Minä olen muukalainen kodissani ja vieras itseni edessä. Minun jäseneni
käyvät sotaa keskenänsä, ja minun vereni jakautuu kahtia, sillä paras
on minusta nyt pois pisartuva...
Ja siksi tahdon minä muistaa isäni sanoja: "Jehova on kylliksi minulle.
Hän riittää meille."
Ne sanat minä ainiaaksi mieleeni painan, ja yhä lähemmin minä puristaun
Sinun isällistä rintaasi vasten, Jehova, minun Herrani ja minun
Jumalani.
Ole minulle armollinen, sillä minä olen elävä vainaja elävien maassa!
Ole armollinen, Herra, Israelin ainoa Jumala!
Sinun olkoot kaikki minun ajatukseni nyt ja aina iankaikkisesti. Amen.
* * * * *
Hän oli harhaillut Jerusalemin synkillä kaduilla kuin henki, jota ajaa
kylmä tuuli. Kolkkoja ne kadut olivat hänelle, ja kuollutta ja kylmää
oli maailma ja kaikki. Turhaan kutsui hopeatorven soitto temppeliin,
sillä ei hänen mielensä nyt missään ollut.
Nyt oli kolea, harmaa päivä, kadut tyhjiä, autiota kaikki. Autio oli
hänen sielunsakin, kun hän haamun tavoin katua harhaillen kulki.
Silloin alkoi vastaan tunkeutua ihmispaljous. Etumaisena siinä mies
kantoi ristiänsä. Hän tunsi sen.
"Se on Hän!"
Pimeys levisi silloin hänen kasvoillensa, ja järki tuntui sammuvan
tyyten. Mykkänä hän vetäytyi seinäviereen, painui siihen pelokkaana
kuin pienoinen pyy mättään turviin. Hän antoi tungoksen mennä ohi ja
peitti kasvonsa molemmin käsin, ettei mitään näkisi. Hän tunsi, miten
veri hänen suonissansa alkoi väristä ja vapisten virrata, kuin
sekoittua. Polvet ja kaikki jäsenet vapisivat, ja äkkiä pääsi häneltä
epätoivoinen parahdus:
"Voi minua!"
Se oli kuin tulikipinä, joka kuiviin sydämiin sattui. Se tarttui niihin
kuin tuli taulaan tarttuu, ja kohta huusivat monet ja monet naiset
valittavaa:
"Voi meitä!"
Se huuto levisi kuin kulovalkea. Lapset itkivät, tietämättä mikä hätänä
oli. Hätä vain oli tarttunut heihin, ja niin levisi ja paisui huuto:
"Voi meitä!"
Ja Jeesus kääntyi silloin ja sanoi:
"Jerusalemin tyttäret! Älkää minua itkekö, vaan itkekää itseänne ja
lapsianne!
"Sillä jos he tämän tekevät tuoreessa puussa, mitä silloin kuivassa
tapahtuu."
Tungos meni jo ohi. Lea avasi silmänsä, vilkaisi ja alkoi paeta kuin
kuolemaa. Etäältä vain kuului äskeinen, yhä loittoneva valitushuuto, ja
koko hänen elämänsä oli nyt kuin hyljätty, autio keto, jossa verinen
ristinpuu häämöitti hirmuisine kauhuinensa.
* * * * *
"Mutta kuudennesta hetkestä hamaan yhdeksänteen oli pimeä. Aurinko
pimeni ja..."
Eräässä kadunkulmassa seisoi joukko sadukealaisia ja heidän joukossansa
Saul, puhuen tapahtumasta, ristiinnaulitsemisesta. Kylmänä pisti
silloin Saul:
"No niin... Hänestä _voi_ nyt tulia se 'Messias', koska ne surmasivat
hänet _aikanansa_..."
Ne toiset kieltäjät eivät ymmärtäneet, mitä hän tarkoitti sillä
"aikanansa"-sanalla ja muilla. Kuin myrkyllisesti puraisten lisäsi
silloin Saul:
"Ennenkuin hän ehti jatkaa sukuansa ja tehdä 'Isästänsä' -- siis
oikeastaan itsestänsä -- isoisän..."
Aikaisessa kuolemassa siis oli Hänen ainoa voimansa ja mahdollisuutensa
joksikin aikaa yksinkertaisten Messiaaksi kohota.
Ja silloin:
"Maa järisi ja kalliot halkeilivat ja monta pyhäin ruumista nousi
haudoista ja tulivat pyhään kaupunkiin ja ilmestyivät monelle."
* * * * *
Oli taas kolea, harmaa päivä.
Hapset hajallansa juoksi Lea silloin katua pitkin ja ulos kaupungin
portista, sinne, missä tuomitut kuoliaaksi kivitettiin.
"Voi minua!" vaikeroi hän menehtyneenä. Hän tuli kentälle. Siinä makasi
kivitetyn murskaksi runneltu ruumis.
"Stefaan!" Hän kumartui ensimäisen marttyyrin ruumiin yli, suuteli sen
kasvoja palavasti, huusi ja valitti ja itki:
"Stefaan! Minä, minä yksin syyllinen ja onneton olen!
"Armaani! Minä sinut hylkäsin ja pois sinut luotani sysäsin ja isäsi
kodista karkoitin sinut!
"Ja siksi hajotkoot nyt hapseni kaikkiin tuuliin ja jääköön minuun vain
ruumiini haju ja yksinäisyyden ja autiuden tunne!
"Ah Herra! Yksinäinen ja vieras olen minä nyt itsenikin edessä ja
muukalainen siinä tuskassakin, mikä minulle enää maailmasta ainoana
jäljellä on..."
Ja hän painui istumaan, ruumiin yli kumartuneena. Hänen kyyneleensä,
jotka vuotivat kuolleen kasvoille, olivat niinkuin sade, ja ylhäällä
hänen päällänsä leijaili vaaniva korppikotka.
* * * * *
"Ja minä olen näyttävä, kuinka paljon sinä olet kärsivä minun nimeni
tähden!"
Miten kivikovaa!
Oli jo tapahtunut paljon. Ystävänsä kohtalosta raivostuneena oli Saul
syössyt kaikkia Messiaita tuhoamaan. Hän oli siinä mielessä liittynyt
näön vuoksi uudelleen pappeihin, matkustanut Damaskoon ja istui nyt
Messiaan tähden vankeudessa Paavalin nimellä todistaen Hänen
jumaluuttansa alttiin sielunsa kaikilla voimilla.
Mutta sillä paikalla, missä Stefaan kivitettiin, näkivät ohikulkijat
vuosikausia sen jälkeen joka päivä istuvan ja itkevän naisen, ja kaikki
he tiesivät, että se oli Sakeuksen tytär, yhä lakastuva, paljon
kärsinyt ja ihana Lea.