Meillä oli pieni ryytimaa ja ihana yrttitarha. Yhdessä me siinä olimme,
ja meillä oli hiljainen rauha ja ainainen äänetön ilo...
Se yrttitarhamme oli niinkuin erämaan rauhaisa keidas. Linnut siinä
ihanasti lauloivat, ja iloinen lähde puheli kuin leikkivä lapsi...
Ja siksi...
Siksi oli siellä onnemme niinkuin alati kirkas, hiljainen ja kaunis
ehtootähti, joka ei sammu, ei puhu, vaan ennustaa vain äänetönnä ihanaa
unta ja rauhaisaa ja hellää yötä armaan luona ja hänen sylissään...
Ah niin...
Ah! Sillä minä karkoitin sinut, sinä ikävöityni, ja sinun hellyytesi
minä luotani pois työnsin...
Ja siksi on nyt keitaani autio. Ei siellä lähde iloitse. Ei siellä
mitään minulle ole, ja minun hellyydelleni ei ole muuta kuin hieta...
Minua onnetonta Leaa!
Vaan jos sinä ystävä vielä palata voisit! Jospa sinä jaksaisit anteeksi
antaa ja unohtaa, niin...
Mutta ei. Et sinä voi. Mennyt on siis kaikki minulta. Niin ovat kaikki
lähteneet kuin muuttavat linnut, jotka eivät koskaan palata voi...
Voi minua siis! Sillä minun sieluni janoaa sinun hellyyttäsi, ystävä,
kuten janoaa kastetta Arabian kuiva, autio maa.
Mutta isä vain yhä heikkoni. Hänen sumeissa silmissään kuvastui jo
kuoleman läheinen, lempeä tulo.
* * * * *
Eräällä Samarian vuoren kukkulalla oli juuri vietetty Baalin
uhrijuhlaa, ja Saul ja Stefaan olivat poikenneet sinne. He olivat
viipyneet juhlissa pari päivää. Tanssivat uhrineidot olivat saaneet
heiltä rikkaat lahjat ja avanneet heille maailmansa, sen salaisen
maailman, jossa on ainoastaan viini ja yö vuoteinensa ja salaisine
iloinensa. Ei se Stefaania ollut alussa viehättänyt, mutta sitten...
Niin, sitten oli alkanut hieno voima vetää ja virta viedä. Hän oli
palava. Hän oli janoinen. Sama se mitä hän nyt juodaksensa sai, kun
jano poltti eikä oikeaa vettä ollut.
"Sinä totut jo tähän!" iloitsi Saul hänen puolestansa. "Sinä löydät
ilon ja rauhan tästä, Stefaan. Tämä on vain uutta ja parempaa viiniä."
Ehkä. Ken tietää. He ratsastivat nyt edelleen. Sen ihanan samariattaren
kaupunkia kohti he palavina samoilivat nyt. Mutta yö yllätti.
Vuoristossa kiljuivat jalopeurat, ja hevoset tulivat vauhkoiksi.
Kerrottiin myös ryöväreitä olevan liikkeellä, ja siksi päättivät he
yöpyä laaksoon.
Se maja, johon he yöpyivät, ei ollut varakkaan koti, ei liioin
kurjakaan se ollut. Isäntä itse, vanhahko Simeon, nukkui juovuksissa,
kuorsasi ja örisi karkeasti.
"Nouse! Vieraita!... Nouse, Simeon!" herätteli vanha vaimo häntä. Ukko
heräsikin, kohotti partaisen, pörröisen päänsä, katsoen kuin villi,
älytön metsäläinen, ja alkoi kurkkuansa selvitellen syljeksiä ja
kakistella.
"Rauha teille Jehovassa!" tervehti hän vihdoinkin ja irvisti suunsa
niin leveäksi, että tuuheasta parrasta paistoivat hammasrivit aivan
leukaperiä myöten.
"E-ee, veljet!... Je-ehovan rauha teille!" toisteli hän
puoli-juopuneena vielä, ja majaan kokoontunut väki katseli vieraita
epäluuloisesti.
"Ja te, väki!" irvisti hän niillekin. "Teillekin Jehovan, meidän
Herramme rauha!... Ö-rhöö!" röyhtäisi hän lopuksi karkeasti.
"Ja sinulle viisaus Häneltä!" äänsi siihen joku, nähtävästi pistää
tahtoen. Mutta ei hän huomannut sitä. Vieraiden puoleen taas kääntyen
tiedusti hän heiltä, mistä he tulivat.
"Baalin juhlilta."
Saul vastasi sen ynseästi tiuskaisten, aivan kuin ukolle kiusaa
tehdäksensä.
"Baalin juhlilta!" kauhistui Simeon, sillä hän oli synagogan palvelija.
"Baalin juhlilta, te pakanat!" Väki näytti liikahtavan.
"Ja minun majaani, te Israelin viholliset!" jatkoi hän kauhisteluansa,
ja hänen irvistävästä suustansa paistoivat nyt hammasrivit kuin pedon
kidasta.
"Ulos, te pakanoiden penikat!"
"Ei hätäillä!" uhkaili Saul.
Syntyi hälinä, torailu ja riita.
"Vaimo! Hae pappi tänne! E-eh!" huusi raivostunut Simeon. "E-eeh, te
tomu ja koirat Jehovamme jalkojen alla!"
"Jehovan!" tarttui nyt jo Stefaan halveksivasti. "Mikä se moinen otus
on?... Jehova!"
Se tuntui monesta jo kauhealta. Että vielä Israelin miehet niin...
Riita kiihtyi, väiteltiin ja torailtiin. Yhtenä joukkona uhkailivat he
jo Jumalan rangaistuksella.
"Hän on rankaiseva!... Maahan Hän on lyövä teidät!" jyrisi Simeon. Eräs
vaimo tarttui nyt:
"Ja Hän, joka tulee... Joka on neitseestä syntyvä... Messias!" uhkaili
se jo Messiaankin rangaistuksella.
"Suus kiinni, akka!" raivostui hänelle Stefaan jatkaen pilkkaansa:
"Neitseestä syntyvä!... Mitä varten siinä neitsyt tarvitaan, kun kerran
ilman miestäkin maailmaan pääsee?"
"Ja miksi ei yksistään miehestä?" kivahti Saul.
Ne vain murisivat vihasta, mutta eivät vastanneet. Pilkaten äänsi
silloin Stefaan:
"Jehovalle on helppo siten tehdä ihmetyö... Sillä katso, miten usein
neitseet synnyttävät -- äpäriä."
"Te pilkkaajat!... Pty-hyi!"
"Te pyhän häpäisijät!"
Väki kävi uhkaavaksi. Vaimot sähisivät ja riitelivät. Jo kohoteltiin
nyrkkejä, mutta:
"Ei pelätä!"
Pappikin saapui ja alkoi nuhdella.
"Jehovan nimeen käsken minä teitä!" koveni se.
"Suus kiinni, sinä olemattomalle vaakkuja!... Jehovan!... Onpas
pelätti!"
Vihdoin kiihtyi riita äärimmilleen. Väki aikoi jo käsiksi käydä, mutta
saapui pakanoiden karavaani. Sen joukko asettui ahdistettujen
matkustajien puolelle, ja yleisen melun ja huudon yhä vain yltyessä
poistuivat Saul ja Stefaan liittyen pakanoiden joukkoon, joka yötä
myöten jatkoi matkaa määräänsä kohti.
Oli jo lähellä puoliyötä. Karavaani leiriytyi nuotiotulille. Siinä
ystävystyivät Saul ja Stefaan pakanoihin, ja yhdessä he siinä
pilkkasivat aivan kuin kilvan sekä pakanoiden että Israelin jumalia.
"Sillä emme me niitä tarvitse... Emme me ole koskaan niiltä apua
saaneet!" Niin todistivat pakanatkin jumalistansa. Kyllästyneet he
niihin jo olivat. Eivät he enää halunneet niitä hartioillansa taakkana
kantaa.
Me leluihimme vuoroin kyllästyvät ja vuoroin niitä ikävöivät lapset! --
Ympärillä humisi yön pimeys. Jossain huuteli yövartija hetkien kulkua
ilmoitellen, ja erään kalliosärmän takaa pilkahti nyt alhaalla vuorien
takana kieriksivän kuun kirkas reuna. Se laajeni hitaasti. Kohta hohti
kuu kokonaisena, kieri kapean vuori-raon yli, valaisten heittämällänsä
kirkkaalla kuutamojuovalla palmujen yksinäiset latvat, ja vetäytyi
sitten hiljaa raon toisen kalliosärmän taa.
Mutta jo sarasti aamu. Matalahkon vuorikeilan huippu leikkasi varjonsa
hiljaa punertavaan aamuruskotaustaan. Valo alkoi levitä tasaisesti. Jo
pistivät näkyviin plataanien ja seetrien jylhät latvat ja sypressien
suipot pylväät, sitten hoikat viikunapuut, ja kohta koko aamuraikas
metsä soi ihanassa aamuvalossa... Kuului jo työhön lähtevien
peltomiesten puhelu, ja jättäen leirinsä lähti karavaani
yksitoikkoisena juovana jonottamaan määräänsä kohti.
* * * * *
Ei sitä tiennyt, mikä siinä ihanassa samariattaressa hurmasi ja veti.
Hänen kuvansa vain painui silmään pehmeänä, ihanana, puhtaana ja
herkullisena. Se kosketti siellä hienoimpia hermoja niin lempeästi ja
hellävaroen, kuin olisi arkaillut herättää ne hereille, viemään jotain
viatonta salaista käskyä ja tietoa johonkin.
Nyt puuhaili hän huoneessansa yksin. Upea se huone oli ja herkullinen
ja ihana kuten hän itsekin. Jokainen vaatteen laskos hyväili silmiä
pehmeästi. Ei mikään särkenyt sitä kuvaa, joka hänestä silmään
levollisesti painui. Ei mikään häirinnyt sitä sanatonta ääntä, jolla
hänen kuvansa ja katseensa hellimmille hermoille sielussa puhui, eikä
mistään kuulunut sinne maailman rauhaton melu.
Mutta se, joka hänet näki, hän...
Niin: En minä voi sinun huoneessasi ja sinun luonasi... ilman sinua
olla, sinä ihana vaimo!
Mutta nyt oli hänen olennossaan jotain uutta, jotakin, jota ei ymmärtää
voinut. Rauhallisesti hän liikuskeli, antoi katseensa levähtää uutimien
laskoksissa ja puheli yksin:
"Niin... Olkoot ne kaikki edelleenkin niin."
Hän näytti muuttuvan hieman surulliseksi, mietti, mutta lisäsi sitten:
"Todistakoot ne vain minulle alati sitä... sitä, mikä _oli_!"
Sillä hän tiesi, että nyt ei sitä tule olemaan enää.
Kaksi ratsastajaa saapui silloin. Ovelle kolkutettiin, ja huoneeseen
astuivat Stefaan ja Saul.
"Rauha Mestarissa!" tervehti heitä Seeba rauhallisena.
"Ja sinulle maailma ja kaikkinemme me!" oli vihjaava vastaus. Seeba
ymmärsi sen. Hän aavistikin jo ilman vihjausta, mitä varten he olivat
tulleet.
"Me sinua etsimme, sinä ihanin naisista!"
Sinua, sinä korvaus menetetystä, sinua, sinä...
Niin, ystäväni Saul! Et sinä puheillasi minua pettänyt! Parhaimman luo
sinä polkuni johdit, ja minä kiitän sinua...
"Seeba!"
Mutta ei se hänelle pahastunut. Hymyili vain hellästi, mutta
surullisesti, säälivästi.
"Minua etsitte!" alkoi hän sitten verkkaan, katse säälivänä, kuin
lapselle puhuen.
"Sinua ainoaa!"
Mutta silloin tarttui Seeba hienosti Stefaanin käteen, vei hänet
akkunan luo ja puhui:
"Nuori ystäväni Mestarissa!... Tulet myöhään... Ei... ei", korjasi hän
äkkiä. "Tulit... et tullut liika _aikaiseen_."
Stefaan oli kuin lumottu. Ihana nainen seisoi kuin kuva, piti häntä
hellästi kädestä kiinni, puhui edelleenkin lempeästi, hieman
surullisesti, mutta sielussa suuri rauha. Kuten äiti lapselle hän
kertoi:
"Katso, ystäväni..."
Minä en ymmärrä. Minä masennun. Minun vereni lakkaa kuohumasta. Sillä
_tämä_ ääni voittaa minut ja minä olen kuin lapsi ja...
"Ystäväni", jatkoi Seeba asiaansa. "Minä..."
Hän ikäänkuin muisteli:
"Minä menin äsken kaivolle, ja siellä istui Messias... Miksi vavahdat,
ystäväni?... Istui Messias ja sanoi, kuinka monta miestä minulla on
ollut, ja Hän puhdisti minut."
Stefaan aikoi irroittaa kätensä hänen kädestänsä.
"Ei, ystävä! Älä pelkää, sillä minä olen kuin äiti sinulle", esti häntä
Seeba. "Minun suuren rauhani minä tahdon antaa sinulle." Ja osoittaen
tietä puhui hän:
"Sinä näet tuon tien. Mene sitä myöten! Seuraa Hänen jälkiänsä, kysy
kylistä ja kaupungeista, ja kun löydät, niin Hän puhdistaa sinut, niin
ettet enää koskaan etsi sitä, mitä nyt luotani hakemaan tulit."
Vaiettiin. Kaikki äänet, kaikki maailman ilot, kaikki salaiset himot ja
ihanat, hiljaa hiiviskelevät halut tuntuivat nyt loppuvan ja
vaikenevan. Edessä oli vain ihanan naisen outo kuva ja Jerusalemiin
päin häipyvä etäinen taivaanranta.
Minä menehdyn.
Mutta Seeba nosti ihanat kätensä siunaukseen ja siunasi hellästi,
rauhallisesti:
"Hänen rauhansa ja siunauksensa vuotakoot, ystäväni, ylitsesi aina!"
Eikä mikään hänessä ja hänen äänessänsä nytkään särkenyt sitä kuvaa,
jonka hän sieluun loi. Ei mikään häirinnyt sitä hienoa, jolla hän
silmää kosketti aina. Ja kuitenkin hän nyt kosketti niin toisin...
Hän taltutti katseellansa kaiken sen, joka hellyydestä heräsi. Hän
taltutti sen kuten äiti katseellansa haihduttaa huolet ja itkut
lapsensa mielestä ja katsoo sinne silmistänsä levon ja rauhan.
Hän oli "Samarian vaimo". Masentuneina seisoivat nuoret miehet. Ja kuin
harmaat varjot he poistuivat huoneesta, josta olivat luulleet
löytävänsä maallisen taivaan riemuinensa, kaikkinensa mitä lempi siinä
antaa voi.
* * * * *
Siispä: Voi minua!
Sillä taas olet sinä "Messias" minun suonieni juoksulle salvan pannut,
ja minun orvot haluni olet sinä tomuksi lyönyt!
Lintu löytää ilonsa ja pääskynen pesänsä, mutta minä en mitään löydä.
Sillä minne minä tulenkin, olet sinä kaiken jo vienyt...
Kaiken... kaiken. Ja koko maailma on siis minulle kuin autio
vedenranta, jossa kaislat kuivuvat, muinoin niin iloisesti loiskivat ja
leikkivät aallot äänettömiksi jo uupuvat ja kaikki taukoaa ja lakkaa...
Siispä:
Siispä olen minä nostava peitseni sinua vastaan. Sinua olematonta
Jehovaa ja sinun Messias-taruasi ja kaikkea petosta vastaan. Minä olen
paljastava ja maahan polkeva teidät...
Sinutkin, sinä nykyinen "Messias"... Kuinkahan mones sillä nimellä
Israeliin ilmestynyt petturi lienetkin jo!
Siispä, ratsuni! Kiidä! Jouduta minua! Kaikkia Messiaita ja jumalia
tuhoamaan tahdon minä joutua nyt!
Ja ratsu riensi. He olivatkin jo Jerusalemin lähimailla. Tienvieressä,
siinä vesipaikan luona, kerjäsivät repaleiset sokeat almua. Jeesuksen
kiroama kuivunut viikunapuu haparoi kuivilla, lehdettömillä oksillansa
poudan kuivaamaa ilmaa, ja sen juurella istui joukko spitaalisia
avuttomina, surkeina, apua odottaen. Ohi vaelsi raskaita taakkoja
kantavien savenvalajien pitkä, repaleinen jono, mekot savisina, ja
hieman loitompana liitelivät petolinnut vaanien tienviereen uupuneena
kuolleen kuormakamelin haaskaa.