Miksi tämä näin on? Miksi minä, joka mies olen, en siinä voimallinen
ole? Miksi sinä, nainen, minulle kaikessa kaikki, se sisin olet?
En minä sitä tiedä, enkä minä sitä tutkia jaksa, eikä minun silmäni
siihen syventyä voi...
Sillä arvotonta on ilman häntä kaikki nyt minulle. Kylmä on minulle
ilman häntä kulta. Kuollutta on minulle ilman häntä valta, ja kunnia
ilman häntä on niinkuin tyhjää minulle...
Siskot ja veljet, isän ja äidin, kaikki minä hänen tähtensä unohtava
olen, sillä hänessä yksin minun iloni ja onneni aina ja kaikessa on...
Nytkin, nyt kun hän, nainen, minut hyljännyt on, käännän minä katseeni
juuri häneen. Naiseen minä nytkin toivoni asetan...
Hänen luoksensa minä nytkin kotoani pakenen, ja hänen jalkojensa
juureen minä nytkin elämäni ja kaikkeni vien...
Ja siksi riennän minä hyljätty nyt Jerusalemin tyttärien luo, ja ihanan
samariattaren luo minua mieleni vetää. Kuin korsi ja ruoko minä siis
naisen edessä aina ja iäti taipuva olen.
Sillä hänen hellyyttänsä ja rakkauttansa minä alati kaipaan. Ne ovat
minulle elämä ja kaikki. Niistä minä juon onneni, kuten pimeä yö juo
lampusta valonsa, ja siksi anon minä nöyränä onneani häneltä aina...
Aina. Kuin nöyrä lapsi minä sitä häneltä hartaasti nyt ja
iankaikkisesti rukoileva olen...
Täysi, tyyni yö oli jo hengähtänyt maille. Eloton kuu vaelsi kelmeänä,
kaartaen laakson ylitse. Rauhalliset tähdet paloivat hiljaa kuten aina,
ja vain siellä täällä pisti epäselvästä kuutamovalosta kuin aave
näkyviin joku muhkean plataanin tai jylhän, tumman seetrin varjo.
Mutta ei hänen lyöty mielensä nyt niihin kiintynyt.
Äitinsä jättämää suurta perintöä hallitsi hän, Stefaan, jo itse. Hän
olikin rikas. Vasta tänä iltana hän sen täysin muisti ja tajusi.
Lähellä puoliyötä hän kolkutti Saulin ovelle. Saul itse avasi, ja
Stefaan kysyi lyhyesti:
"Mikä oli sen ihanan samariattaren nimi?... Seebako?"
"Niin."
"Hyvä! Pue itsesi, jos paikalla tahdot Jerusalemiin kanssani lähteä?"
ilmoitti Stefaan siihen lyhyesti. Saul hämmästyi.
"Mitä?... Yhtäkkiä? Ja yöllä?" oudosteli hän, mutta se ei auttanut.
"Jollet, niin... Ilman sinuakin lähden!"
Ja puoliyön seudussa Stefaanin isä sai poikansa kirjeen. Siinä oli
lyhyt jäähyväinen, kiitos kaikesta, anteeksipyyntö ja ilmoitus: "Minä
en koskaan enää luoksesi palata voi."
Ja juuri puoliyön hetkellä suhahti ruoska ja kaksi hurjaa ratsua
kiidätti ratsastajiaan halki öisen laakson.
Hei vaan! Taakse jää, sinä kotoinen laakso! Edessäni kangastaa
Jerusalem ja Samaria ja koko maailma...
Ja sen on määrä täyttää se tyhjyys, joka minun poveeni nyt auennut on.
Mutta sittenkin!
Miksi minua painostaa jo nyt aivan matkan alussa?
En tiedä. Mutta on kuin ei soittelisi hevoseni kavio nyt tietä yhtä
keveästi kuin aina ennen...
Niin. En tiedä. Yö vain hengähtelee mykkänä, ja hämärät rotkot
hohottavat äänettöminä kuin tahtoen huoahtaa minun sieluuni pimeytensä
ja kaikkensa.
Mutta hei vaan. Ei se enää auta!
Saul oli kahdeksan vuotta Stefaania vanhempi, ja hän muisti, kuinka
hänkin juuri Stefaanin ikäisenä oli miltei aivan näin lähtenyt silloin
kerran Jerusalemiin, hukkunut sen elämään ja keinunut sen virroissa.
Aamun sarastaessa he saapuivat erääseen laaksoon, pysähtyivät
hevosiansa lepuuttamaan, ja siinä Saul kävi vakavammaksi. Hän alkoi
kertoa:
"Näin sitä minäkin silloin muinoin lähdin... Ja tiedätkö miksi?"
Ja vastausta odottamatta hän ilmoitti halveksivasti:
"Naisen tähden!... Rakkauden. Pyh!"
Kiihkeästi oli hänkin silloin rakastanut. Juuri tässä laaksossa oli
hänen valittunsa koti, ja se valittu oli ensin ollut hänen ystävänsä,
mutta sitten hyljännyt hänet. Hän oli kärsinyt, sortunut entisestä
elämästänsä uuteen, tähän nykyiseen: nautintojen, aistien ja ilojen
elämään.
"Ja tiedätkö, miksi hän hylkäsi minut?" kysyi hän.
Stefaan pudisti päätänsä kieltävästi, ja silloin Saul selitti
morsiamensa äidiltä saaneensa tietää syyn. Tyttö oli saanut päähänsä
houreen, hullun toivon:
"Aikoi synnyttää Messiaan. Ajatteles!" Saul lausui sen puoli-ivalla.
"Messiaan!" toisti hän vieläkin ivallisemmin ja nauroi halveksivasti.
"Kadotus!" pääsi Stefaanilta, sillä nopea aavistus leimahti hänessä ja
valaisi kaiken. Siinäkö siis syy!
"Te kirotut Messias-tarut!" jupisi hän synkkänä. "Te..."
Ja synkkä viha nousi hänessä Messiasta, Jehovaa ja kaikkia jumalia
vastaan.
Te kirotut Messiaat taruinenne! Kostoa ja häviötä vannon minä nyt
teille.
"Tule, Saul, ystäväni!... Jatkamme matkaa!"
Minne? Samapa se! Umpimähkää vain kaikkia jumalia ja jokaista
Messias-petturia vastaan.
"Hevosemme ovat levänneet... Tule!"
Mutta Saul oli silloin hetken surullinen. Hän muisti sen nuoren tytön,
joka olisi voinut hänen elämällensä antaa oikean sisällyksen. Hän suri
sitä usein salassa, peitti surunsa julkisuudessa iloilla, haki hoivaa
mistä sai.
Ja se nuori tyttö? Se oli huomannut pettyneensä ja onnettomana oli se
etsinyt ja löytänyt rauhansa Jordanin aalloista.
Ah!
Läheisessä synagogassa ilmoitti torvensoitto rukoushetken tuloa. Soiton
kaiku harhaili surullisena autiossa vuoristossa. Uniset paimenet
heräsivät vuorilla, puhalsivat torvella laumansa hereille, ja kohta ui
kaikki raikkaassa kirkkaudessa ja valossa.
"Mutta mitäpä niistä... suruista!" käänsi Saul äkkiä kaiken. Hevoset
olivat taas virkeät. Miehet nousivat satulaan, ja yli vuorien ja
laaksojen vei hurja kulku heitä Samariaan, ihanan samariattaren
kaupunkiin.
* * * * *
Voi minuakin, minua Leaa, Sakeuksen tytärtä, nyt kun minä yksin olen!
Sillä entisyys on kuollut ja kaikki tuntuu nyt raukeavan illaksi ja
yöksi. Kaivoilla on loppunut ilo ja elämä. Väsyneet mettiäiset
nukahtavat hiljaa johonkin. Niin äänettöminä nukahtavat minun muinaiset
ilonikin, ne mettiäiseni. Kaikki äänet lakastuvat, ja elämässäni alkaa
illan hiljainen, iloton ja äänetön rauha.
Useita päiviä oli Lea vuoteen omana sairaana maannut. Hän oli hourinut
ja nähnyt kuumeisia unia. Eräänä yönä oli hän nähnyt sen toivomansa
Messiaan kuvan unessa. Vielä nytkin ja sitten aina hän muisti sen kuvan
lempeät kasvojenpiirteet ja säälivän katseen. Se oli kuumeisen ja
sairaalloisen toivon luoma unikuva, mutta se elähdytti häntä hieman.
Nyt hän oli jo toipumassa. Hän liikuksi huoneessa, vaikka olikin vielä
heikko. Kaikki tapahtunut oli hänelle kuin akkunasta hyljättyyn
huoneeseen kurkistavaa, viimeistä, pian kokonaan riutuvaa surullista
iltavaloa. Alussa se aina koski häneen, nosti kyyneleet silmiin, mutta
nyt alkoi jo kaikki painua, ja jäljelle jäi vain joku hiljaisen
alistumisen rauha.
"Mikä on kuollut, se on kuollut", ajatteli hän. Mitäpä siitä siis enää!
Mikä on meiltä iäksi mennyt, sitä me emme enää kaipaa, emme voi
takaisin toivoa. Haavat vain arvettuvat, ja kaiken yli levittäytyy
eloton ja iloton rauha.
Miksi siis surisin!
Hän puuhaili, koki nostaa pientä ruukkua, mutta ei jaksanut.
"Ah, näitä minun heikkoja käsiäni!" huokasi hän silloin itseksensä,
alistuvasti, kuin käsillensä puhuen. Hän oli paljon muuttunut.
Muutamassa päivässä oli kasvoille ilmestynyt uusi sävy, katse oli
syventynyt, tullut surullisemmaksi ja alistuvammaksi.
"Te käteni!... Ah, te heikot käteni!" toisteli hän puheluansa, jätti
ruukun ja käänsi tiimalasin, että hieta alkaisi vuotaa toisaanne.
Ja niin alkoivat surulliset päivät solua hiljaa, rauhallisina ja ilman
toiveita enää. Hän oli tyynikin. Joskus vain hän itki salaa, yksin.
Muiden nähden hän aina hymyili.
Ja kerrankin sitten: Rebekka oli häntä tervehtimässä, huomasi hänen
silmissänsä itkun jälkiä, heltyi ja kysyi:
"Lea!... Mikä sinun on, ystäväni?"
"Minunko, Rebekka?" hymyili hän surullisesti ja vastasi kokien kaikkea
leikiksi panna:
"Ne ovat vain nämä minun silmäni... Ne oikuttelevat lapset!" lisäsi hän
samaa surullista hymyä hymähtäen.
Ne ne vain joskus kyyneltyvät. Älä siis turhasta huolestu, Rebekka, älä
minun tähteni sure, sillä minä itse olen onnellinen ja tyyni.
Ne meidän silmämme ne vain, me ihmispoloiset!
Nyt oli isä sairastunut lopullisesti. Ei hän voinut vuoteesta nousta,
ja yötä päivää hoiti häntä Lea. Hänellä oli sanomaton tarve ja halu
jakaa hellyyttä, ja kun se oli poissa, jolle hän sitä olisi voinut
jakaa, etsi hän sitä hartaammin sen tunteen tyydytystä osoittamalla
hellyyttä isäänsä kohtaan.
"Katso, isäni", puhui hän hänelle, "minä tahtoisin olla sinulle enemmän
kuin tytär nyt. Sinua hoiteleva äiti minä tahtoisin olla oman ilonikin
tähden..."
Ja sairas isä puristi silloin hänen kättänsä kiitollisena, katsoi
häneen hellästi, surullisena, ja pyysi:
"Lue minulle, lapseni, joku Daavidin psalmi!"
"Riemuiten, isä!" Ja hän luki:
"Herra, minun autuuteni Jumala. Minä huudan päivällä ja yöllä Sinun
edessäsi.
"Anna minun rukoukseni Sinun eteesi tulla! Kallista korvasi minun
huutoni puoleen!
"Sillä minun sieluni on surkeutta täynnä, ja minun elämäni on liki
helvettiä jo.
"Minä makaan hyljättynä kuolleitten seassa, niinkuin haavoitetut, jotka
haudoissa makaavat ja joita et Sinä enää muista."
Mikä ahdistus! Mikä ihmiselämän mitättömyys!
"Niin me, tyttäreni, olemme kaikki Herran, meidän Jumalamme edessä",
todisti alistuva isä varmasti. Mutta sitten kääntyi lehti ja tuli
lohdutusta:
"Sinä viet minut virvoittavalle vedelle... Sinä ravitset minut... Et
Sinä hylkää minun sieluani helvetissä... etkä salli Sinun pyhäsi
turmelusta nähdä."
Miten luottavaa! Miten turvallista!
"Hän on hyvä, tyttäreni!" todisti isä heikolla äänellänsä ja lisäsi:
"Usko Häneen! Riipu alati Hänessä, Lea!"
* * * * **
Tuuhean tammen alla lapset leikkivät uhria. Vuoristossa haikaili
puolisostansa eksynyt iso lintu, ja viinikuurnan sotkijat lauloivat
loitompana, vaatteet viinistä punaisina.
Usein olivat he jo näinä päivinä näin tyynesti puhuneet. Leaa ne
puheet rauhoittivat. Hänen mielensä muuttui yhä alistuvammaksi,
kuuntelevammaksi. Hän mietiksi ja punnitsi isänsä sanoja.
Mutta kerran hän sitten äkkiä meni tavallaan omaan asiaansa. Kuin lapsi
isältänsä hän kysyi:
"Isä! Sinä et ole paljon puhunut siitä luvatusta Messiaasta... Niin
että milloin uskot Hänen tulevan?"
Isä mietti.
"Kuule, Lea", alkoi hän. "Me emme hetkeä tiedä, mutta uskon yhden: jos
hän tulee, niin voi meitä Israelin kansaa!"
"I-isä!"
Se huudahdus oli kuin avuttoman lapsen hätäinen rukous: Isä, sääli
minua! Älä ota pois toivoa minulta! Mutta isä yski, kokosi voimansa ja
tyynenä jatkoi:
"Kun toivo täyttyy, niin tyhjyys jää sijalle. Sillä... Ah minun
rintaani ja yskimistäni!... Sillä..."
Miten vaikeaa, tuskin jaksan huokua!
"Sillä toteutunut toivo ja täyttynyt onni on arvoton aina, ja
jo-jos..." tapaili hän, "jos, tyttäreni, meiltä toivo riistetään...
vaikkapa niin, että täytetään se, niin me... me, lapseni, jäämme
köyhiksi... si-sillä... sillä toivo on enemmän kuin sen toivon
täyttyminen meille."
Sillä toivo yksin meille on rikkautta. Niin hän selitti. Se rohkaisee
työhön, antaa elämänvoimaa, luottamusta, intoa. Kun se täyttyy, häviää
meiltä voimanlähde ja me olemme köyhiä, sillä kellepä täyttynyt toivo
on minkään arvoinen ollut.
Vaiettiin. Isä huohotti puhumisesta väsyneenä.
Ah minua! On kuin taas kuumenisivat sormeni ja heräisi jo kerran
väsynyt suru.
"Niin, lapseni... Jehovan suoma paratiisi ei ollut esi-isällemme
onneksi... Hänkin, Jehova, oli erehtynyt siinä", koki heikko isä
jatkaa, huohotti ja taas lisäsi:
"Niin voi Hän siis erehtyä siinäkin, jos..."
Jos lähettää meille Messiaan.
Minä sotkeudun taas yöhöni ja sumuihini, minä Israelin onneton tytär.
Ohimoissani lyö jo heikosti. Tuntuu, kuin tahtoisi isä puheillansa
sammuttaa minussa viimeiset kipinät, minun kaikkeni: riistää uskoni
siihen, jota toivon. Se toivo toki vielä virkistää ja pitää elossa
minua.
Vaiettiin. Isän rinta kohoili vaivalloisesti, ja silmissä kajasti kuin
pian sammuva katse.
"En minä ymmärrä, isä."
Sinun puhettasi, isä, en käsitä. Hän lausui sen niin surullisen
miettivästi. Isäkin näytti vaipuneen mietteisiinsä. Kun yksin puhellen
hän selitteli nyt heikosti:
"Meille... meille Israelin kansalle, lapseni, on näin hyvä... näin",
jatkoi hän yksitoikkoisesti, heikosti, "että meillä on Jehova, joka ei
ole muiden kansojen jumala. Se eroittaa meidät muista ... Se... se
estää meidät niihin sekaantumasta, hukkumasta..."
Yskiminen keskeytti taaskin puheen. Ääni oli heikko, ja sammuva katse
oli kiintynyt johonkin ylös.
"Jos se luvattu Messias tulisi... jos Hän olisi kaikkien kansojen
Herra, niin..."
Niin me joutuisimme yhdeksi perheeksi kaikki. Meidän kansamme hukkuisi
siihen perheeseen.
"Ei, Lea!" lausui hän päättävästi, ikäänkuin saaden voimaa, ja todisti
lujasti:
"Jehova on minulle kylliksi. Hän riittää minulle. Hän suojelkoon
sinuakin nyt ja aina, ja Hänen olkoon kunnia ja valta iankaikkisesti.
Amen."
Miten lujaa se puhe oli! Hän lepäsi rauhallisena, ja hänen luja uskonsa
oli tervettä kuin harmaa vuori, johon ei ajan hammas pysty ja jota ei
myrsky, ei mikään järkytä, ei koskaan sijoiltansa siirtää voi.
Mykkä äänettömyys. Eivät laulaneet enää viinikuurnan sotkijatkaan, ja
tuuhean tammen alla oli autiota, sillä poistuneet olivat sieltä uhria
leikkivät lapset.
Minä seison sumuihini sotkeutuneena, tuijotan ja hapuilen katseella
jotakin. On tyhjää, kuin ilta. Äänet lakkaavat. Ainoastaan vanha
spitaalinen Simeon laahustaa tietä pitkin. Nyt hän istahtaa jo äskeisen
puun alle ja...
Ei mitään muuta. Toivo ja unelma alkoi järkkyä. Isän puheet vaikuttivat
nyt tehoisasti kuin ratkova veitsi, joka ompeleita auki leikkaa, ja
hänen sieluunsa alkoi sen järkkyvän sijalle levitä mykkä autius ja
iloton tyhjyys, tyhjyys, jossa ei kuulunut ystävän ääntä, autius, jossa
vain kädet hiljaa raukesivat ja ystävän muisto kuin joku kylmä ja
kaukainen kuoleman kello yöpimeydessä hiljaa ja harvakseen läppäillen
soi.
Vain siellä etäällä... siellä. Ja kaukana vuoristossa haihatteli
hätäytyneenä vielä se iso lintu, joka oli eksynyt puolisostansa, ja
vielä loitompana hukkuivat vuoriston ääriviivat hiljaa taivaan
uinuvaan, haihtuvaan sineen.