Ja punaviini on silloin kuohuva ja valkoviini on vaahtoava, ja se
kaikki on oleva Herralle Israelissa!
Viinijuhlat olivat näet jo tulossa. Juhlat viininkorjuun kiitokseksi.
Ne olivat usein ja paikotellen oikeastaan nautinnon juhlia. Etelän
hehku sai silloin vapaasti palaa. Palestiinan kuumaveriset lapset
elivät silloin hetken, jolloin pilviä ei saa missään näkyä, ei aitoja
missään esteenä olla. Niihin juhliin oli oikeastaan sekoittunut
voimaksi ja hengeksi pakanoiden hengen hehku, idän ja etelän, Egyptin
ja Baabelin raju, hillitön nautinto. Se henki oli tullut niiden maista
kuin viinin huumeinen höyry, tunkeutunut hienoimpiin huokosiin ja
imeytynyt suoniin ja pannut kaiken kuumenevan käymään oman henkensä
mukaan.
Niitä juhlia nyt valmisteltiin, ja niiden valmistusaikoina koki Saul
yhä taivuttaa Stefaania lähtemään Jerusalemiin, ainakin nyt, jos ei
ennen, niin oitis juhlien jälkeen. Hän kuvaili taas niitä iloja, jotka
jo matkallakin tarjolla ovat. Hän itse oli kerran ollut Baalin juhlassa
Samariassa. Oli uhrattu Baalille, oli riemuittu, juovuttu, nautittu.
"Ne Baabelin tyttäret ne siellä..."
Miten se houkutteli nyt joskus, tämä Saulin himmeä, vihjaileva puhe!
"Ja ne ihanat Samarian tytöt... Ne tanssivat tyttäret ja... Ah!"
Ah todellakin! Enkä minä jaksa olla sinun puheillesi kuuro, ystäväni
Saul, sillä en minä ymmärrä.
En ymmärrä missä onkaan sinun salaisuutesi, sinun voimasi, se voima,
joka vetää minua sinun luoksesi, orjaksesi.
"Ja sitten ne Molokin juhlat", jatkoi Saul. Miten paljon hän olikaan
kokenut! Ja sitten:
"Filistealaisten tyttäret ne siellä... Ne... tiedätkö... ne hehkuvat
pakanoiden tyttäret... Stefaan!"
Niitä ihania kuvia! Hän kuvaili uusia ihanuuksia, lumoavia öitä,
jolloin kuumaveriset neidot nukkuvat kirjavien verhojen takana, Egyptin
hienoissa liinoissa ja hyvänhajuisilla voiteilla, mirhalla ja aloella
voideltuina.
"Ah, Stefaan!"
Sylinsä hän levitti kuin taivaan aukenemista kuvaten ja...
"Mutta!" käänsi hän äkkiä. Nyt oli tuleva paras, joku, jota hän itsekin
himoitsi eikä ollut vielä saada voinut. Kuin suurta ja hellää
salaisuutta ilmoittaen hän kerskasi:
"Se on Samarian tyttö... Ihana ja hehkuva samariatar."
Se ihanin kaikista, se...
Ah, te... te hekumaiset hengähdykset...
"Niin, Stefaan..."
Siitä ihanasta samariattaresta tiesi puhua koko Jerusalem, kertoili
Saul. Samaria ylisti hänen kauneuttaan. Parhaat kilvoittelivat hänen
palavasta suudelmastaan, uhrasivat hänelle rikkautensa, elämänsä,
kaikkensa, eikä kukaan ollut varma onnestansa.
"Niin... Ei kukaan", vakuutti hän. Ei edes sitäkään tietty, onko se
ihana samariatar vielä neito, viaton, vaiko jo...
"Ah!... Ystäväni!" hehkui hän, aistit hillittöminä.
"Seeba on hänen nimensä", sen ihanan samariattaren.
"Niin, Stefaan!... Tule Jerusalemiin, niin saat Samariassa nähdä hänet
ja... Tule!... Heleijaa!"
Ja niin jatkui. Kukkiva puu kuvastui jossakin lähteen veteen.
Punakirkkaat kuvat loihtiutuivat aisteihin ja lemmenjanoiseen
sieluun... loihtiutuivat... liitelivät kepeinä, nopeina, ihanina...
Iltatorvi soi jossakin. Puhe loppui. Ilta saapui rauhoinensa. Stefaan
oli taas yksin. Vuorenrinnettä kulkien laskeutui erivärisiin mekkoihin
puettujen työmiesten pitkä, rauhallinen jono. Kuin tasaisesti soluva
nuora mutkitteli se polun pikku polvia myöten yhä alemma, ja sen näyn
yllä ja taustana paloi punaisena tulena leimuava iltaruskoinen taivas,
jota vasten kuvastui ylempänä kasvava muhkea plataani, yksinäisten
palmujen latvat ja etäisimmän vuorikeilan huippu.
Painosti. Saulin päivälliset puheet alkoivat siinä rauhassa haihtua.
Ihanan Samarian-tytön veto hävisi hiljaa, ja sijalle ilmestyi taas Lean
kaunis, puhdas, öin ja päivin ikävöity ja kaivattu kuva.
* * * * *
Rahvas valmisti viinijuhlaa iloisena. Kaikkialla riemuittiin ja
laulettiin. Lea istui akkunassansa ja kuuli kaikki äänet vainiolta.
Jostain helähti taas lapsiparven iloinen laulu:
"Hoosianna, Daavidin poika!"
"Taas ne lapset!" äänsi joku, ja toinen lisäsi:
"Ennustavat."
Sen luvatun Messiaan tuloa hän tarkoitti, ja puhe kääntyi siihen ja
johtui siitä jumaliin yleensä.
"Johan se nyt tulee!... Odottakaa vain!" huudahteli joku halveksivasti
koko asialle. Hänellä oli polviin ulottuva työmiehen mekko yllä, sääret
paljaat ja vyöllä vyö. Ynseänä hän lisäsi:
"On niitä jo niin moni 'Messias' ennenkin tullut ja aikansa saarnannut
ja menojansa mennyt ... Pyh!"
Eikä kukaan nyt väittänytkään vastaan. Riemu ja touhu piti mielet
kepeinä, semmoisina, joille vakavatkin asiat ovat vain tavallisia.
"O-on... on niitä Messiaita ollut Israelissa", todistivat toisetkin.
Yhtäläisesti puettuja, osaksi repaleisiakin he kaikki olivat.
"Silloinkin... ja silloinkin... Se... Ja se... Ja se!" hälistiin ja
muisteltiin. Tuontuostahan niitä olikin aina joku ilmoittautunut,
saarnannut, uskotellut olevansa Kristus, se Luvattu. Moni oli aina
uskonutkin, ja liike oli menestynyt, kunnes profeetta itse oli paennut
tai joutunut kiinni ja tuomittu kivitettäväksi.
"Nytkin kuuluu joku saarnaavan... Jordanilla vai missä", ilmoitti eräs.
Huhu oli siitä tännekin levinnyt, mutta ei siitä suuria välitetty.
Tavallisiahan ne semmoiset Israelissa olivat. Pyh niistä!
"Jos kuohuisit
sa viinini..."
kuului joku iloisesti laulavan. Eräs vanhahko, harmaamekkoinen mies
tarttui nyt puheeseen arvellen:
"Onhan meillä Jehova..."
"On... on... on!" hälisivät useat. Mitä me siis lisäjumalalla teemme!
Mies jatkoi:
"Mutta..."
Hän yskäisi ja sylkäisi välillä. Hän näyttikin olevan joku vanha,
iloinen veitikka aivan. Nyt hän taas:
"Mutta pakanoilla, niillä on: ensin Baal siellä." Hän viittasi itään,
Baabeliin päin. Lea tunsi ohimoittensa kuumenevan. Kai niihin nousi
veri, kun ne noin puhuivat Messiaasta. Sormillaan laskien jatkoi
iloinen ukko pakanain jumalia luetellen:
"Sitten Molok!"...
"Se on filistealaisten... filistealaisten... Tyyron ja Siidonin",
hälisi joukko. Puhujan ympärille kokoontui muutamia risamekkoja. Ne
kuuntelivat suut auki, kuin hölmöinä, sillä puhe alkoi kiinnittää
mieliä. Ukko jatkoi, kasvoilla ilkeä ele:
"Mutta sitten tulee jumala, jonka nimi on Phallus..."
"Hyi... Rietas!" huusivat naiset suutuksissa ja häveliäinä, mutta
miehet riemuitsivat ja toistelivat nimeä iloiten naisten vahingosta ja
häveliäisyydestä. Ukko hymyili ja kertoili jumalista leikkisästi.
Risaiset miehet innostuivat kuin lapset, nauroivat, ja joku pyörähtikin
riemusta. Ukko jatkoi:
"Mutta Egyptissä!... Siellä, sanon, on Ibis, mutta se on lintu."
Ne hölmönnäköiset nauroivat sille sydämensä pohjasta aivan, ja
innostuneena pyörähti taas eräs risaisimpia, pörröpää, joka hääri
paljain päin.
"Lintu!... Vai lintu!" touhuttiin hymyilevälle kertoja-ukolle. Ukko
vahvisti:
"Niin, lintu... Ja sitten tulee Apis, mutta se on..."
"Härkä... härkä... härkä!" keskeytti pakanoiden jumalia ilkkuva,
naurava joukko. Eräs ukko löi innostuneena sauvaansa maahan, ja usea
risapukuinen pyörähti taaskin riemusta kuin lapsi.
"Mutta meidän Jehova!... Se se on!" kehaisi iloinen ukko nyt omaansa.
"Se... se... se... se!... Se se on!" ryöppysi kepeä, naurun ja ilon
sekainen vahvistus koko joukosta silloin. Vähät itse jumalista, niiden
olemuksesta! Kunhan vain on se oma parempi kuin muiden! Mies, jonka
yllä oli ruskea risamekko ja jonka kiharainen pää oli paljas, tarttui
nyt tokaisten hölmönä:
"Ja sitten tulee vielä Messias..."
Se oli heille rikkautta! Heilläkin on silloin kaksi jumalaa. He voivat
pakanoiden edessä kerskua jumala-rikkaudellansa, hekin, joilla nyt on
vain yksi.
"Ja sitten meillä on... kaksi", riemuitsi jo se risamekkoinen ja
pörröpäinen, niin että jalkaa riuskautti. Ilo oli yleinen kuten
lapsijoukossa, joka iloitsee siitä, että heillä on jotakin, mitä
hyvänsä, monta... hyvin monta, ja kepein mielin johtuivat he nyt
puhumaan Messiaasta.
"Jehovalla on silloin poika... Kun olisi vielä muija!" puhui se
leikkisä ukko, silmissä iloiset koirankurit.
"Muija... muija... muija!" toivotti hälisevä, iloinen ja naurava
joukko, ja niin jatkui. He olivat, nämä yksinkertaiset, todellisia
Jumalan lapsia, niitä Betlehemin paimenia, lapsia, joille Jumala oli
hyvä, vanha ukko, vaikkapa kuin hieman höperö isä-ukko. He suhtautuivat
häneen itse asiassa kepein mielin, niinkuin lapsi isäänsä, niinkuin
poikanen ukkoon, joka taruja kertoo ja niin mieliä puoleensa vetää.
He lapset! He onnelliset ja autuaat!
* * * * *
Niin. Se on tapahtunut. Minä olen kuullut sen!
Ja taas minua painostaa. Tämä maailma ei näytä olevan minua varten.
Minä uskon kantavani heille Messiaan. Koko minun elämäni sykähtelee sen
toivon varassa kuin sammuva kipinä pimeydessä, ja niin vähäarvoinenko
Hän onkin heille!
Käteni herpaantuvat taas. Minä sotkeudun tyyten sumuihini, ja yö uhkaa
tuoda kyyneleet minulle.
Mutta jo hengähteli toki iltarauha. Vaimot vaelsivat kaivoille
vesiruukut olalla. Vuorenrinteen juurella, "Isebelin kaivolla", juotti
mies kameliansa, ja taempana seisoi ruskeamekkoinen mies palmun
juurella kuin kuvapatsas, palmun latvaan katsoen ja odotellen, että
sinne kiivennyt toveri pudottaisi hänelle palmunlehvän.
Mutta tasaisesti valui hieta tiimalasissa. Jo laskeusi laaksoon
puolikuutamoisen yön kepeä pimeys. Kohta vaimenivat äänet, ja
kaikkialla laaksoissa ja rotkoissa hapuili yön äänetön, hiljainen
hämärä.
Mutta vesitipat, jotka olivat taas kallioon pudonneet, syövyttivät sitä
siinä yön hämärässä hiljaa vedellänsä.
* * * * *
Nyt olivat ne juhlapäivät, ne monet riemuiset päivät. Palestiinan
aurinko hohti ihanana ja puhtaana kuin morsian siellä taivaslakensa
lempeällä sinellä. Seppelöidyt olivat nuorten päät, ja nauhoilla
koristivat hameensa neidot.
"Kuohu, viini armas!
Lemmi, neito sa!"
Sitä ja muita semmoisia laulettiin. Viini kuohui, harput soivat.
Erillään juhlivat ja riemuitsivat köyhät ja rikkaat, mutta yhteistä oli
heille nyt se, mikä tämän juhlan henkenä, sen höyrynä ja sen huumeena
oli.
"Lea... Lea!" tervehtivät nuoret neidot Leaa iloisesti käsistä
vedellen. Ystävät ja niiden ilot veivät häntä nyt mukanansa kuin
keinutellen.
"Nääs, Lea!... Juhla!" puhuivat ne iloiset hänelle.
"Ole iloinen!... Naura!... Laula!"
"Me kuolevat, me!
Me lapsoset maan..."
Ja niinkuin tulenarka taula olivat mielet, kuin kuiva kulo ne syttyivät
toisten riemusta. Mieliteot ja halut imivät tiellänsä toisten
mieliteoista ahnaasti kuten nälkäinen lapsi imee ravintoa äitinsä
rinnasta.
* * * * *
Minä en tiedä, miten minussa kaikki lienee.
Yhä jatkuvat nämä juhlat ja nämä...
Minä en tajua... Ainaisia kai ne ovatkin nämä juhlat, nämä _helteen_
juhlat elämässä. Nämä juhlapäivät kiitävät yksi toisensa perästä kuin
iloiset viestit ja...
Minua raukaisee. Ohimoissani ahertelee lämmin veri. Minä...
"Lea!... Lea!... Lea!" lennähti Raakel, Samuelin tytär, kertomaan
hänelle onnestansa. Hän oli sulhasen saanut. Kauan hän oli sitä
rakastanut, epäillyt, itkenyt öisin, surrut päivin, mutta nyt:
"Katso!... Katso, Lea!"
Katso, eikö poskeni ole onnesta lämmin, ja huomaa, miten poveni... ja
eikö...
Tsyt!
Huh!... Ei toki mitään! Punaperhonen siitä vain lenti akkunani editse
heittäen huikaisevan kuvasteen minun silmiini...
Mutta ennallansa kuohui viini astioissa ja juhlassa juhlivien autuaat
ilot.
* * * * *
"Seelah!"
Mitähän ne niin ylistävät taas!
Mutta arvaan minä sen. Minä tajuan sen, sillä vaisto, vaimon vaisto kai
puhuu minussa nyt, kun on se juhla, jolloin herää se...
Minua ujostuttaa sanoa se... se raukaiseva sana...
... se minussa hiljaa nukkuva... se viaton... se, jonka heräämistä minä
koetan unelmani ja toivoni tähden estää... se...
On kuin herpoaisi vereni ja kuin outo väsymys hiipisi suoniini
hiljaa... Minä...
Huh... ystäväni kuva... Stefaanin...
Niin!... Hänen! Olen minä hänet jo tavannutkin, hänet, ystäväni. Hän
tervehti ja toivotti toivomuksensa ja oli iloinenkin, ja minä vastasin
hänen iloonsa ilolla ja nauruunsa ystävällisellä hymyllä. Minä katselin
juhlivia ja näin...
Niin... Ne ovat morsiamia... rakastavat... antautuvat... ovat
onnellisia... saavat palkita rakkauden omallansa, kiitollisella
hellyydellä ja...
"Onni ja ilo sinulle, Lea!"
Se oli hänen ystävänsä, se äskeinen morsian, Rebekka, joka niin
tervehti.
"Juhlan ilo ja onnet sinulle", korjaili hän vieläkin.
"Ja sinulle sen rauha ja kaik..."
"Ei... ei... ei... ei", keskeytti iloinen Rebekka. "Ei mitään minulle,
sillä minulla on jo kaikki..."
"Sinua!"
"Niin... kaikki .,. kaikki... Rakkaus... ja onni... ja... Ah, Lea!"
hoki hän iloisena, kertoi avio-onnestansa ja alkoi iloiten:
"Miksi et sinä, Lea... ystäväni,..?"
Hän suuteli Leaa iloisesti.
"Sinä..." jatkoi hän ja vatvoi iloisesti käsistä. "Sinä kaunein ja
paras meistä sisarista..."
Hän pyöräytti Leaa vyötäisiltä.
"Hopsis!" taputti hän käsiänsä ja jatkoi ja hoki käsistä vedellen:
"Sinä... Miksi et sinä... sinä, ihana ystäväni ... sulhasta?...
armasta?... Leaseni..."
Ja hän vetäisi hänet akkunan eteen, iloitsi hänelle, osoitti ulos
juhliin ja sanoi:
"Katso!"
Mutta juhlissa sykähteli tulinen punaviini ennallansa, ja huolettomana
kukki siellä heleä ilo.
* * * * *
Seelah!
Vuosia... aikakausia... iäisesti kestävät _nämä_ juhlat, nämä
_nuoruuden_ ja viinin juhlat...
Katson akkunasta. Siellä etäällä vuorenrinteellä punoittaa se ihana
punakukkapuu, jonka juurella paimentyttö Raakel on nukkunut onnellisena
nuoren Hilkian sylissä ja... Kai se siksi kukkineekin niin ihanana!
Siellä taampana, palmun alla, istuu nuori Ester hellän sulhasensa
syleilyssä... istuu ja... Miten he syleilevät ja... miten heidän
pukujensa hellät värit ikäänkuin sulavat sielussani yhdeksi... Sulavat
ja vapisuttavat jotain salaista minussa, ja miten...
Huilun ääni hiipii jostain hiljaa ja ikäänkuin etsii jotain
sielustani... On kuin se kutsuisi minua... Taas alkaa minua raukaista
ja... Minua vetää joku outo, ihana onni... Minä näen...
Hys!...
Ei... Se oli vain se...
Se punainen perho se taas lennähti ja veti hiljaisen punavärikajasteen
minun kaikelle alttiiksi väsyvään sieluuni... Minä tahtoisin...
Minä tahtoisin ehkä tavata hänet... hänet, ystäväni... Stefaanin, niin
että...
Ah!
Taas vetää minua se äänetön, outo onni... Jaksanko minä kestää, sillä
minua väsyttää... Minussa herää se... se vaisto... se puhtaana nukkunut
viaton lapsi, ja...
Raukeus hapuilee jo kaikkea minussa, ja antautumisonni herpaisee
voimiani, niin että...
Ah niin!
Jos minulla olisi hiljainen voima, joka ei koskaan väsyisi, niin minä
voittaisin vuoret.
Ja jos minun tahtoni ja vaistoni eivät olisi yksi ja sama, niin minä
lannistaisin toisella toisen...
Mutta ne ovat sama, niinkuin kukkakasvissa sen juuri ja kukka ovat yksi
ja sama. Toinen on niistä toisensa elämä, ja toisen häviö olisi siis
toisenkin tuho...
Ja niin en minä siis voine lannistaa toista, tuhoamatta samalla toista.
Sillä se olisi koko minun oman itseni tuho...
Mutta en minä tätä nyt vielä käsitä. En minä jaksa koskaan salaisuuden
syvimpään nähdä, ja siksi minä taistelen tutkainta vastaan...
Mutta kestänkö minä nyt, vai onko joku hengähdys pettävä minut?
On kuin hiljeneisi! Mahtanevatko jo juhlat väsyä? Kuumeisissa
ohimoissani ahertaa yhä työ. Korvissani väsyy kuulo. Ei soi
paimenenkaan pilli missään vuoristossa. On päivä ja kuitenkin:
Yön puna-untuvat häilähtelevät kuumeiselle verelleni... Ne kutsuvat...
viepoittavat... Minä...
"Kutrikin tuo!... Pahus!" hermostui hän helteiselle ohimolle
valahtaneelle kiharallensa.
"Muut kaikki siellä... onnellisina... Minä yksin."
"Lea!... Kultaseni."
Se oli Haagar. Hän säpsähti. En minä nyt mitään siedä. En häntäkään,
Haagaria, äitiä, sillä...
Sillä minussa kai on nyt irti se, jota ei vaimo hillitä voi... se...
Se hillitön ja hellä, joka vaatii naisen siksi hetkeksi _kokonansa_...
vaatii unohtamaan ystävät... äidit... siskot... kaiken... itsensäkin
unelminensa.
"Lapseni... Kultaseni!" yritteli Haagar lempeästi.
"Oma Leaseni..."
"Äss!"
Miten ärtyneesti se hermostus häneltä pääsi. Se oli ensi suuttumus koko
elämässä. Haagar hämmästyi ja yritti:
"Kuule, armaani..."
"Ei... ei... ei!" keskeytti silloin Lea ärtyneenä, hysteerisenä. Ei hän
voinut mitään kärsiä nyt. Haagar katsoi häneen hämmästyneenä. Lea luuli
hänen aikovan jatkaa, kiusaantui ja riiteli käskevästi:
"Ei... ei, Haagar!... Minä en voi... En voi... en voi... en voi!"
Vanha vaimo ei ymmärtänyt mitään. Oltiin hetki vaiti. Lea hengitti kuin
palava. Vihdoin Haagar huokasi surullisesti ja aikoi ääneti poistua.
Mutta ei. Lea syöksähti hänen eteensä, hätäytyneenä, katuvana.
"Ei... ei... ei!" hoki hän hermostuneena... "Sinä et saa... Et saa...
et saa, Haagar..."
Sinä et saa mennä, et saa suuttua minulle! Sitä hän tarkoitti, vaikka
ei sitä sanoa voinut, kun kaikki oli nyt sekaisin hänessä. Haagar
katsoi häneen ääneti, surullisesti, ymmällä. Lea alkoi vapista ja
horjua.
"Haagar!" rukoili hän, ja surullinen vaimo sai sulkea itkevän, alttiin
tytön äidilliseen syleilyynsä.
Huh! Se meni toki jo ohi. Minä olen ennallani.
En kuitenkaan niinkuin muinoin, sillä minuun hiipii yhä voimallisemmin
se uusi väsymys.
Uinuva aavistus nousee minussa sitä tajuamattani, ja ohimoissa käy
helteinen, salainen työ, ja...
Minä vapisen. Vaistoni sanoo jo minulle, että nyt on tuleva se hetki,
jolloin tahtoni on polvistuva minussa kuin nöyrä lapsi iäisten, lujien
vaimon-äänien edessä, vaikka minä itse en sitäkään tajua, en tiedä.
En tajua, sillä minä näen ainoastaan...
Uh... Untuvia minä näen... Minä näen punaisia untuvia, jotka panevat
vereni raukeana värisemään. Värähdän. Varkain hiipivät minusta jo pois
muut voimat.
Ne untuvat viepoittavat uinuttavasti, ja taas vetää minua se outo
onni...
Huh! Minä suljen jo silmäni kuin uupunut ja annan maailman peittyä
untuviin ja paimentytön nukkua nuoren miehensä syliin siellä...
Siellä, missä ihana puu kukkii punaisena ja on äänetön yö ja soi
hiljainen huilu...
Heijaa!
Nyt iloitkaa, vuorien väririkkaat rinteet, ja kukkikaa, puut,
riemuissanne, sillä nyt on vaimonjuhla!
Voitokkaan vaimon vaistojen, viettien ja halujen juhla nyt on.
Hellyyden ja antautumisen juhla nyt on, sillä nyt minä tahdon ystäväni
ottaa ja kaikkeni hänelle antaa...
Sillä vain _hänen_ luonansa odottaa minua se, jota janoan, vaikka en
tahtoisi janota...
Sillä ainoastaan ystäväni syleilyissä on minulla rauha ja onni,
toivojen täyttymys ja halujen lepo. Hellyys ja rakkaus ja kaikki on
minulla hänen kauttansa ja hänessä yksin.
Niin, niin...
Sillä niitä minä kaipaan. Hellyyttä ja rakkautta minä janoan. Ilman
niitä minä olen tyhjä ja onneton ja niinkuin ikävöivä paju, joka veden
puutteeseen kuivunut on...
Se on totta...
Se on totta, sillä minä olen nainen, hän, jolle on annettu hellyyden
suuri ja salainen lahja, ja minun iloni ja onneni on siis siinä, että
minä ystävälleni kaikkeni antaa saan...
Niin. Vain silloin olet sinä nainen...
Siksi menen minä hänen luoksensa, ystäväni luo. Minun isäni puutarhassa
hän istuu ja minua odottaa tuolla...
Hän sulkee minut syleilyynsä... Hän...
Ahl En minä mitään pyydä, en odota häneltä. Minun onneni hänen luonansa
on minussa itsessäni, sillä se on antamisen ihana onni.
Niin! Nyt minä menen. Minä sanon: ystäväni, suutele minua! Kallista
pääsi minun olkaani vasten ja ota kaikkeni minulta!
Ah, Stefaan!
* * * * *
Te aistit, te vietit! Te näkymättömät ja hennot ja kuitenkin niin
voimalliset samalla! Te lupaatte paljon. Siinäkö on voimanne? Te
petätte aina. Miksi ei kuitenkaan usko teihin koskaan horju?
Se oli illansuuta. Hämärtyäkin jo alkoi. Stefaan oli yksin puutarhassa,
ja Lea lähestyi häntä kuin iloiten. Iloisesti, kuten muinoin lapsena,
hän ojensi molemmat kätensä tervehdykseksi ja painuen niin käsi kädessä
vehmaan puun alle istumaan veti Stefaanin mukaansa kehoittaen:
"Istu viereeni, ystäväni!"
Nuori mies totteli onnellisena. Nyt siis oli täyttynyt elämä,
toteutunut se, jota hän ikävöi.
"Niin, Stefaan! Nyt on ilta", alkoi Lea. Mutta sitten puhe loppui.
Mistäpä puhuisimmekaan? Tähdistäkö?
"Ne nukkuvat vielä taivaan sinessä, ne pienet."
Tähtiä hän tarkoitti ja lisäsi:
"Mutta ne heräävät. Eikö niin, Stefaan?"
Niin, niin. Ennenkuin onnemme tänä iltana on täysi, ovat tähdet
heränneet. Kuin hellät lapset ne sieltä korkeudestansa katselevat
onneamme silloin, hymyilevät lempeästi, ja me...
Me olemme onnellisia.
Eivät he paljoa puhuneet sanoin. Heidän välillänsä puhui se kieli, jota
ei korva voi koskaan kuulla, ei käsi koskaan kirjoittaa.
"Niin, Stefaan!" Ja itse hän pani palavan kätensä Stefaanin käteen
kuten ennen lapsena. Nuori mies puristi sitä hellästi ja tunsi, että se
on nyt hänen omansa, hänelle ainaiseksi annettu...
Lempeään, hellään yöhön kääriytyy kohta Israel, ja siellä... siellä
etäällä sijoillansa nukkuvat Egdeniinin rauhalliset viinimaat, mutta
me...
Me olemme onnellisia!
_Itse_ minä tahdon nyt antautua sinulle, nuori mies, kaikkineni. Itse
kietaisen herpoavan käsivarteni sinun kaulaasi, suutelen sinua
palavasti... annan sinulle sieluni parhaan ja...
Sinä syleilet jo minua hiljaa. Minä tunnen sen. Elämän ihanin unelma on
täyttyvä...
Minä palan... Minun aistini... se huumautunut vaimo minussa... Nyt minä
suutelen... syleilen... antaudun kuin unessa sinulle...
"Stefaan!"...
Hän viskautui nuoren miehen kaulaan ja...
"Hoosianna, Daavidin poika!
Kiitetty olkoon..."
Salama oli iskenyt!
"Jehova!... Voi meitä!" Jo parahtaen hän hyppäsi pois syleilystä kuin
kauhistunut, kuin kuolemaa pakoon. Synkkänä jupisi hän itseksensä:
"Se oli varoitus... enne... Se laulu..."
Se muistutti häntä siitä, joka on "neitseestä syntyvä", hänen
elämänunelmastansa. Hän kauhistui.
"Lea!" lähestyi hämmästynyt Stefaan hellästi.
"Ei... ei!... Ei... ei!" karkoitteli Lea häntä kuin raivostunut.
"Lea!"
"Pois!... Pois... kauas!" kiivastui hän.
Mutta nuori mies paloi, menetti malttinsa. Hän uhmasi:
"Ei... Minä tahdon sinut."
Minä olen janonnut sinua kuin janoon nääntyvä vettä, enkä enää luokse
päästyäni käänny!
"Minä sinut _otan_!" uhkasi hän huumautuneena. Lea raivostui, huusi:
"Pois!... Iäksi pois luotani!... Minä vihaan sinua!... Palvelijat!...
Väki!... Apua!... Apua!"
Ja hän katsoi lapsuutensa ystävään vihaisesti kuin kyykäärme. Nousi jo
hälinä. Väki juoksi paikalle. Hämmästyttiin. Kuiskailtiin. Stefaan
seisoi kalpeana, Lea itse vapisi. Kuin kaksi kuollutta ruumista olivat
he toisillensa nyt.
"Mikä?... Mikä?" hätäili Haagar.
"Ei... ei... ei mitään... ei mitään", koki selviytyvä, vapiseva Lea
peitellä.
"Minä vain... minä", tapaili hän, nousi ja hapuili, "minä vain...
kaaduin ja... minä... Ei se mitään, Haagar."
Seurasi äänettömyys, synkkä ja epätoivoinen. Vihdoin alkoi vapiseva Lea
jo horjua. Vapisevat kädet Haagarin puoleen kohotettuina hän rukoili
kyynelsilmin:
"Haagar!... Äitini!... Minua onnetonta!... Ole minulle äiti, Haagar,
vielä kerran nyt vain... Ole... oi ole... oi ole!..."
Ja hellä vaimo sulki hänet syliinsä, ja hänet kannettiin huoneeseensa.
Ilta oli pimennyt. Hän alkoi jo hiljaa tointua. Vuoteessa
puolihoureessa, kuumeisena ja sairaana hän katsoi avonaiseen akkunaan.
Muratti repatti siinä akkunassa. Taivaan sinestä heräsivät ne hellät
tähdet, joiden hän oli uskonut tänä iltana hänen onnensa näkevän, ja
vuoren takaa nouseva lempeä kuu katseli säälien onnetonta neitoa, joka
oman onnensa juur'ikään oli sirpaleiksi lyönyt.