Minä heikko nainen ja Sinun kansasi Israelin tytär!
Sääli minua, Herra, sillä vahaa minä sittenkin olen...
Niinkuin vaha minä sulan ja niinkuin vesi minä vuodan, jos et Sinä
suojele minua...
Niinkuin untuva on minun tahtoni ja niinkuin helle minun mielitekoni,
sillä minä olen nainen...
Kun hengähtää, niin minä liikahdan. Kun ystävä katsahtaa, niin minä
värähdän ja Sinusta putoan pois...
Sillä Sinä olet heikkouden ja voiman minun vereeni pannut, ja säälin ja
hellyyden olet Sinä kätkenyt minun poveeni, Herra...
Ja siksi olen minä avuton ja siksi olen minä kuin untuva, jollet Sinä
minun tukenani ole ja minua johda ja minua määrääni vie...
Sinun olkoon kiitos ja ylistys. Sinusta tulkoon apu, johto ja voima.
Iankaikkisesti. Amen.
* * * * *
Sakeuksen kaivon luona teki tie polvekkeen. Aivan huomaamatta voi sinne
päästä yhdeltä puolen, pujottua kuin tammipuiden lymystä näkyviin
sukeltaen.
Eräänä päivänä ajoi Stefaan kameleilla vanhan palvelijan, ystävänsä
Ruubenin kanssa. He palasivat joltakin matkalta. Mukavasti keinutteli
kameli ratsastajiansa, ja iloisesti puheli vanha Ruuben tapansa mukaan.
"Herrani! Minun herrani Stefaan", puhui hän. "Me lähestymme Sakeuksen
kaivoa, ja... Ja, ja!" vahvisti hän merkitsevästi, leikinlaskunsa
vallassa. "Ymmärräthän, herrani Stefaan!"
Hän hoputti kamelia ja sitten jatkoi viisaasti:
"Niin että jos on kaivolla Rebekkana Lea, niin... So, kameli! Kävele,
kävele!... Lomps... lomps!" hoputti hän taaskin välillä. Kamelit astua
lompsuttelivat tasaisesti. Stefaan kuunteli ääneti, mutta mielellänsä.
"Että jos on Rebekkana Lea... niinkuin Eleasarilla, niin..."
Miten omituinen hän taas oli!
"Niin älä pelkää... älä pelkää, Stefaan!... Kyllä minä... No!... Lomps,
lomps, kameli!"
Niin hän jatkoi. Jos on Lea kaivolla, niin kyllä hän sen panee
juottamaan kamelit, kuten Rebekka muinoin juotti Eleasarin kamelit ja
niin tuli Iisakin morsiameksi.
"Sillä se on merkki... Jehovan säätämä merkki!" jatkoi hän leikkiänsä.
He lähestyivät kaivoa. Kamelit muistivat sen vesipaikan ja aivan
kiiruhtivat. Ja vanha Ruuben yhä neuvoi:
"Ja silloin, Stefaan!... Silloin!... Älä ujostele silloin!"
Hän puhui siitä asiasta hauskat leikit, hän vanha ja aina iloinen. Ja
vieläkin neuvoi:
"Viiniä, joka kuohuu, ja neitoa, joka on lämmin, Stefaan..."
Älä niitä pakene, älä punastu.
"Viini juo ja anna neidon punastua ja sinä itse... Arvaas, herrani
Stefaan?" kysyi hän äkkiä, tarkoittaen että: tiedätkö mitä sinun on
itsesi tehtävä silloin kun neito on lämmin? Stefaan hymyili, ei
vastannut. Siispä hän itse vastaa. Rutosti hän ilmoittikin leikkisän:
"Sinä anna suukko neitoselle!... Seelah!"
Se on vanha ja koeteltu viisaus.
"No-o... Ruuben siinä!"
Mutta ei hän oikein tosissaan Ruubenia nuhdellut hänen leikistään.
Etäältä kajasti se äskeinen iloinen lehtimajanjuhla ja vanha tammi,
jonka alla seistessänsä hän oli kuin nuortunut ja...
Tuuli puhaltaa nyt jo toivokkaampana. Iloisempana kajastaa jo
sielussani se hänen punakirjavan pukunsa rikas ja hiljainen väri.
Yksinäinen metsälintu ehkä jo odottaakin armastansa. Siispä minä...
Minä todellakin olen jo rohkea ja juon viinini pikari omassa kädessä...
Juhlat tulevat pian. Ne ovatkin iloiset viinijuhlat. Silloin...
Minä en kysy, en ujoile. Minä annan itseni kaikkineni ja niin otan
hänet syliini, suutelen hänen ihania, puhtaita huuliansa ja kuiskaan
hänelle hellän sanan.
Mikä sattuma! Lea oli todellakin kaivolla, kun he näkyviin sukelsivat.
Hän aikoi poistua, paeta, mutta Ruuben huusi:
"Le-a!... So-o!... Vai!"
Eikä Lea voinut nyt pysähtymättä olla, kun se niin käski. Vanha ystävä
kun se oli, tämä aina iloinen Ruuben. Jo lapsena oli se häntäkin
leikinlaskuillansa huvittanut kuten lastansa isä.
"Vai vanhaa Ruubenia, Lea!... Lomps kaivolle, kamelit!... So!... Ja
missä Rebekka, joka ammentaa veden Eleasarille?" jatkoi hän vain
hyväntahtoista leikkiänsä. Lea ei voinut olla hymyilemättä. Hän tuli
ammentamaan vettä. Ja maahan laskeutunut Ruuben tervehti nyt sanoilla:
"Onni ja kaikki paras sinulle, Lea, Sakeuksen tytär!... Paraat sulhaset
sinulle, sinä paras Israelissa!"
Lea hymyili ja puhuikin jonkun iloisen sanan hänelle. Stefaan oli
laskeutunut alas kamelin selästä. Heillä oli muassaan joukko
vuorikukkia. Hän valitsi niistä pari ja ojensi ne Ruubenille. Tämä
ymmärsi. Päänsä paljastaen hän lähestyi Leaa, ojensi kukat hänelle ja
puheli:
"Herraltani Stefaanilta Lealle, Sakeuksen ihanalle tyttärelle."
Sitä sen leikkiä ja raikkautta! Kaikki ikäänkuin valkeni ja selkeni ja
äkkiä iloiseksi ja onnelliseksi vaihtui. Öljypuun alta helisi
leikkivien lasten ilakoiva riemu. Vuorenrinteillä soitti paimen
surutonna huiluansa, ja toisaalla samosi huoleton metsästäjä jousinensa
vuorikauriin perästä.
Hui-hai, te elämän huolet ja surut, te oikuttelevat, menneet elämän
synkeät hetket! Kaikki he nauroivat ja olivat iloisia. Ummessa olleet
pilvet näyttivät raoittuvan, ja niiden lomasta alkoi paistaa se vanha
iloinen aurinko, joka muinoin oli niin monet päivät hilpeiksi ja
onnellisiksi tehnyt. Leikkivien lasten ilo helisi yhä öljypuun alta, ja
entistäkin kirkkaampana pulpahteli paimenen huilusta raikas ja eloisa
sävel.
* * * * *
Ainoastaan muutamia lempeitä pikku pilviä ajelehti sinä päivänä
sinikirkkaalla taivaslaella. Ohkaisia ne hattarat olivat ja vaaleita ja
aivan kuin untuvaisia. Niinkuin joutsenenpojat ne uiskentelivat
rauhallisina siellä ilakoivassa auringonvalossa taivassinessä.
Mutta muutoin oli häikäisevän kirkasta ja kepeävaloista. Mieltäkin se
aivan kevensi. Lea asetteli äsken saamiansa kukkia ruukkuseen
akkunalle, ja mieli teki hyräilläkin siinä ajatuksissansa puuhaillessa:
"Te valkeat liljat
niin puhtahat, te..."
"Lapseni... Rauha sinulle!" keskeytti tervehdys.
"Ah, isä!... Ja sinulle armo!" vastasi hän tervehdykseen. Isä käveli
nyt vaivalloisesti ja hengitti syvään, hitaasti. Kuoleman esimakua kai
se kaikki jo oli.
"Armo ja terveys, isäni!" jatkoi tytär syvällä osanotolla ja
alttiudella. Isä kiitti hiljaa ja istahti; pää painui alas kuin
nuokuksiin, ja alkoi heikko, tasainen hengittäminen, Lea katsoi häneen
salavihkaa, tarkaten, vaieten. Miten hän oli muuttunut ja vanhentunut
taaskin! Silmät olivat painuneet syvälle päähän. Kaula oli laihtunut
ohkaiseksi, kasvot luisiksi, ja vaivalloinen hengitys antoi aavistuksen
voimien nopeasta täydellisestä häviämisestä.
"Isä kulta!"
Se säälittely pääsi Lealta taas aivan kuin puserrettuna. Ne hienot
siteet, jotka häntä isään kiinnittivät, ne sanattomat, hellät äänet,
jotka kuiskailivat isän ja tyttären välillä, ne ne nyt taas heitä
lähensivät. Tytär tarttui isänsä laihaan käteen, nosti sen huulillensa,
suuteli palavasti ja mitään virkkamatta ja istahti isän pyynnöstä hänen
viereensä kuten ainakin lapsi, joka on kaikessa herkkä ja hellä ja
altis.
He olivat jo puhuneet hetkisen. Ja puhelu oli ollut nyt tervettä ja
raittiimpaa kuin monesti ennen siitä asiasta haasteltaessa. Rohkeammin
sanoin puhuikin nyt isä siitä, ja tyynesti ja vaieten, milteipä
mielellänsä tytär nyt häntä kuunteli. Rintatautisen isän yskimiset vain
joskus keskeyttivät puheen.
Ja nyt hän tahtoi selittää Lealle erään asian, josta ei tähän saakka
ollut puhunut. Nyt tuntui puhelu niin terveeltä, että hän alkoi
siitäkin puhua.
"Meille", alkoi hän pitkään, ajatellen, "meille, lapseni, on annettu
Aabrahamissa lupaus..."
"Ah!... Isä!" Se heikko huudahdus pääsi Lealta aivan itsestänsä. Hän
vavahti, kun isä lausui sanan _lupaus_.
"... lupaus, että... että", mietiksi isä pitkään, pää nuokuksissa,
katse maassa, "että meidän pitää..."
Yskiminen keskeytti siinä taas. Lea lämpeni ja hermostui. Hysteerisesti
hän veteli hienoja, kuumenevia sormiansa, niin että nivelet
nisahtelivat. Vaivoin lopetti isä yskimisensä ja jatkoi pää
nuokuksissa, vaivalloisesti hengittäen ja heikosti puhuen:
"... että meidän pitää lisääntyä ja tulla niin... niin lukuisiksi kuin
hieta rannalla ja tähdet taivaalla ovat."
Ah!
Siitäkö lupauksesta hän siis eikä Messiaasta! Lea istui ääneti, katse
syventyneenä. Ei isä ollut koskaan ennen tällä asialla koskettanut
tyttärensä puhdasta sielua, sillä hän tiesi, että sen viattomuutta
loukkaavat nämä asiat: sikiäminen, siittäminen ja synnyttäminen. Mutta
nyt tuntui senkin selityksen aika tulleen. Entiseen tapaansa hän
jatkoi:
"Ja siksi, Lea, me ihmiset emme saa kieltäytyä... kieltäytyä", tapaili
hän sanoja, "vaan... jokainen Israelin tytärkin on Hänen lupauksensa
toteutumisen pantti ja tie."
Hän levähti, mietti, hengitti hiljaa. Muutamin sanoin hän selitti,
miten vaimo on Israelissa aina alistunut, täyttänyt kutsumuksensa,
tullut äidiksi. Lea kuunteli ääneti, poskilla helteinen puna. Isä
jatkoi kuin yksikseen puhuen.
"Alistuminen, tyttäreni..." puhui hän heikosti, "alistuminen on meissä
ihmisissä suurinta sankariutta, sillä... si-sillä se on pahimman
vihollisemme, oman itsemme voittamista".
Lea huokasi. Syntyi vaitiolo. Isä näytti tyyten väsyneen. Hän istui pää
nuokuksissa riippuen, katse maassa, raskaasti hengittäen. Niin jatkui
vaitioloa. Ikäänkuin olisi tyttärensä äänettömyydestä tullut pahoille
mielin, nousi isä vihdoin hitaasti ja aikoi vaivalloisesti ja ääneti
poistua huoneesta.
Mutta silloin valtasi taas sanomaton sääli Lean. Hän nousi, astui
poistuvan isänsä eteen, laski molemmat kätensä hänen olalleen hellästi
ja katsoi silmiin.
"Isä!" puhui hän, ja hänen hengityksensä oli kuumeinen. Silmät
kyyneltyneinä koki hän jatkaa:
"Minä, isä, tahtoisin kaikessa alistua sinulle ja tuottaa iloa
sinulle... Sinä tiedät, isä..."
Sanat takertuivat kurkkuun. Itku tuntui nousevan, mutta hän hillitsi
sitä. Ei hän kuitenkaan puhua voinut, ei löytänyt sanoja. Niiden
puutteessa hän pyysi anoen, rukoillen:
"Isä!... Katso minun silmiini, isä!"
Katso kyyneltyviin silmiini, niin niistä näet, miten altis minä sinulle
olen ja miten minä säälin ja rakastan sinua.
"Isä!"
Ja he katsoivat toisiansa silmästä silmään, Lean kädet yhä isän olalla.
Mutta tyttären silmistä alkoivat kyyneleet ensiksi tulvia ja sitten
isän.
Laaksossa vallitsi hiljaisuus ja pouta. Ylempänä, vehmaan öljypuun
luona näkyi vanha, kivistä ladottu uhrialttari, jolla eräs Ahaksen
esi-isä oli muinoin uhrannut oinaan, ja sen alttarin ääreen
polvistuneena rukoili vanha, hurskas Ahas nyt Herraa yksinäisyydessä.