Mutta nyt minä alan horjahdella. Heikkous haparoi jo minua.
Se on kai säälintunne minussa. Ystäväni Stefaan on kalpea. Minun
tähtenikö? Hän pysyttelee erillään muista, on yksin ja surullinen,
ainoa surullinen ja kalpea täällä. Minussa herää hellä tunne...
"Jos viinisi
sa unhoitat..."
... niin se lakastuu, laulavat ne iloiset siellä; jos itkeneen ystäväsi
hylkäät ja itse iloitset, niin...
Taas tuli minulle äkkiä niin vaikea olla...
En minä siis voi. Minun täytyy.
Lähestyn häntä, kalpeaa ystävääni. Hän seisoo nyt aivan yksin vehmaan
öljypuun alla. Hän lieneekin juuri äsken toipunut taudistansa,
taudista, jota hän on sairastanut minun tähteni...
Lähestyn häntä takaapäin. Epäröin. On kuin raukaisisi mieltäni ja...
En voi enää pidättäytyä... en olla kova...
"Stefaan!"
"Ah!" Hän kääntyi, katsoi neitoon surullisesti ja äänsi:
"Lea."
Miten kalpea ja surullinen hän oli! Kotvasen he seisoivat ääneti, katse
katseessa...
Ja minä en tiedä, miksi minua nyt ikäänkuin väsyttää... ikäänkuin
voimani vuotaisi pois ja kuin jalkani ja kaikkeni raukeaisi sinulle ja
minä...
Niin, yhtäkkiä alkoivat kyyneleet vuotaa Lean silmistä. Niitä
salatakseen hän taivutti öljypuun oksaa kasvojensa peitteeksi ja koki
hillitä itkua ja mieltä.
"Lea!" kuului silloin Stefaanin hellä, kuiskaava ääni aivan vierestä.
Hän vavahti. Nopeasti peitti hän kasvonsa ja silmänsä molemmilla
käsillään ja kuiskasi kuin anoen, rukoillen:
"Stefaan... Minä..."
Sanat loppuivat. Taas hän tapaili, kasvot yhä käsien peitossa,
kuiskaten:
"Minä..."
En minä voisi sitä sanoa sinulle, mutta...
"Stefaan... sääli minua, sillä..."
Sillä minä rakastan sinua!
Ja hän keskeytyi siihen sanaan, purskahti hillittömään itkuun ja
kaikkosi pois öljypuun alta kuin jotain kuolemaa ja pahaa paeten.
Mutta Stefaan seisoi kuin lumottuna, ymmällä, kuumeisena, mitään selvää
tajuamatta. Hänen sielussansa kajasti vain hiljaa nyt jo pois paenneen
Lean kirkas ja iloinen hameen punaväri, ja iloitsevien joukko riemuitsi
ja lauloi ja tanssi ja soitti.
Heleijaa!