Kaikki äsken tapahtunut ja nyt Haagarin puhe siitä, että kaikki on
Herrasta, oli hänen tajuamattansa ja tietämättänsä alkanut hänen
toivoansa hiljaa kuluttaa, kuten kalliota kuluttaa vuotava vesi. Tosin
se oli vielä heikkoa, ohimeneviä epäilyksiä vain, mutta itu oli, ja
sitä itua vastaan, sitä tukahduttaaksensa hän taisteli toisin ajoin.
Hän oli nyt Rebekan häissä. Siellä oli onnea ja iloa. Onnea ja lempeä
siellä ylistettiin. Niille siellä tanssittiin ja niiden maljoja
juotiin.
"Kaikki", ylisti eräs, "tekee lemmessä toinen toisensa onnelliseksi,
autuaaksikin."
"Niin tekee. Lintu linnun", vahvisti toinen.
"Lintu linnun", yhtyi siihen iloinen hälinä.
"Ja neito miehen!" jatkoi kolmas.
"Niin... niin... niin!" koko joukko sitä iloiten hälisi.
"Ah", kuiskasi silloin kuumeinen neito Lealle, käsivarresta häntä
puristaen. "Jospa sinäkin, Lea, olisit näin... näin onnellinen ja..."
Ah minua! Sillä en minä voi sille onnelle nyt tunteeton olla, ja sille
hellälle ajatukselle on minun poveni taas kuin päivälle vaha!
Mutta mitäpä niistä! Lentäkööt ilot! Perhoja ja koita ne ovat, eivät
sitä, joka pysyy. Tiimalasin hieta soluu lasissaan menoansa. Puuhailen
askareissani. Tahtomattanikin johdun kuitenkin mietiksimään äskeisten
hää-ilojen ja kaiken muun luomia mielialojani. Kotona on jotain
surullista, painostavaa. Isää näyttää painavan joku asia, ja minä
aavistan, että se on juuri sama, joka on minunkin taakkanani nyt.
Säälintunne valtaa minut isän vuoksi, ja...
"Rauhaa, Leani!"
Se oli Haagar. Hän puuhaili, oli surullinen hänkin ja kertoili Jooaksen
sairaudesta.
"Eikä yksin Jooas itse sairasta, vaan myös..." lisäsi hän. Stefaania
hän tarkoitti. Sekin oli sairastunut, se hourii kuumeisena.
"Ne ovat hänelläkin surunsa olleet", lisäsi Haagar. Vaiettiin.
"Niin, niin", äänsi vihdoin Lea mietteissänsä, työntäen kuumeiselta
ohimolta kutreja takaisin korvan taakse ja katsoen palavilla
silmillänsä umpimähkään. Haagar huokaili vielä jotain sekavaa, puuhaili
ja poistui askareillensa.
"Ah minua!" huokasi Lea yksin jäätyänsä. Ja taas ja taas uudestaan
toistui hänen povessansa ainainen entinen tunnustus, jota hän koki
vaikenemaan saada.
Ei niin, lämpeni hän, etten tietäisi sinun minua rakastavan, Stefaan...
Ei myös niin, etten itse sinua rakastaisi, ystäväni...
Jos sinä olisit tuuli, ja tuulenhenkäys jos sinä olla voisit...
Jos sinä silloin tulisit pohjoisesta tai etelästä, idästä tai lännestä,
ja jos sinä luokseni rientäisit...
Niin minä kuumeisen poskeni sinulle kallistaisin ja helteisen poveni
sinulle avaisin ja sanoisin: ystävä...
Ystävä, sanoisin, minun vereni on kuuma sinulle, ja sinulle minun
poveni helteinen on...
Mutta minkä minä taidan, kun minä en voi, ja minkä sille mahdan, kun en
sitä tehdä saa...
Sillä etkö sinä, ystävä, ymmärrä, kuinka paljosta minä luovun, kun
sinusta luovun, ja miten suuren uhrin teen, kun itseni Herralle
pyhitän...
Ja jos et sitä ymmärrä ja jos et muutoin uskoa voi, niin tule, lue
minun salaiset kyyneleeni, jotka sinun tähtesi itkenyt olen. Näe
tuskani, ystäväni, niin sinä uskot ja sinä hellyt ja siunaat minua...
Sillä sinua, sinua yksin minä rakastan, Stefaan; nyt ja aina, elämässä
ja kuolemassa, surussa ja ilossa. Amen...
"Ah niin!" virkkoi hän ääneensä ja pyyhki kyyneleet silmistänsä.
Haagar tuli toki toivottamaan hyvää yötä, siunasi hänet ja poistui
surullisena. Mutta Lea istui vielä yksin aina yön pimeään asti
tuijottaen laaksoon. Tulet tuikkivat rauhallisina rinteeltä ja
laaksopohjan majoista. YÖ oli leuto, hiljainen, äänetön. Vain jostain
kuului yksinäinen, kaihoisa laulu:
"Yöt valvotut
sun tähtesi,
jos tietäisit sa ne..."
Ken sitä laulaa?... Hänkö?... Stefaan?... Kenties!
Oi Stefaan!
Hän heittäytyi vuoteeseen, kätki päänsä untuvaisiin tyynyihin ja antoi
kuumien kyyneliensä virtanaan vuotaa niihin.
* * * * *
Lehtimajanjuhla oli tulossa. Muualla jo iloittiin, mutta Sakeuksen
talossa oli surua ja huolta. Isä oli joskus ennenkin valittanut
Haagarille, kertonut hänelle huolensa, ja puhui taaskin siitä.
"Pitääkö minun majani jäämän kuoltuani autioksi", valitti hän.
"Kuin kuivunut tähkä, jonka siemen on turhaan varissut, olen minä",
lisäsi hän surullisena, kuin yksin puhuen.
Haagar mietti. Sitten hän virkkoi:
"Kuule, Sakeus."
Hän puhui vaimon mieliteoista ilmoittaen:
"Älä siis ole huolissasi! Se menee ohi, sillä... mhy-hyy...", keskeytti
hän, luullen Sakeuksen jo ymmärtäneen, mutta lisäsi hetken kuluttua:
"Meidän vaimojen voima ja heikkous on veressä... Se veri vain aikansa
meitä..."
Se ajelee meitä aikansa, antaa joskus eksyäkin pois oikeasta
mieliteosta, mutta sittenkin se lopulta ohjaa meidät oikeihin haluihin:
"Sillä mies..."
Hän se on meidän vaimojen toivo lopultakin, lisäili hän vieläkin.
Mitäpä siis siitä, jos tuuli meitä joskus ulapalla kuin aaltojoukkoa
ajeleekin. Älä siitä huolestu, Sakeus! Rantakallion puoleen meitä
ulapalla ajelehtivia aaltoja sittenkin veremme mieliteot vetävät.
"Niin, Sakeus..."
Mitäpä siitä, jos me sitä kalliota vasten joskus vihoissamme
viskaudummekin! Itse me vain vaahdoksi särymme siinä. Älä siis sure
tyttäresi tähden, isä! Kilvan me kuitenkin kuin aallot sitä kalliota
kohti riennämme, raukeamme, väsymme, vaivumme sen juureen, löydämme
siinä kaivatun lepomme, päämäärämme, sen, jota ikävöimme.
"Niin on Leankin käyvä, Sakeus", lohdutti hän murheellista isää. Kerran
on hänessäkin vaimon veri näyttävä voimansa itsensä vaimon yli.
"Varmasti, Sakeus!"
Usko minua, minä tiedän sen, sillä minä itse olen vaimo.
"Ja teidän pitää ottaman itsellenne hedelmiä ihanasta puusta,
palmunvesoja ja oksia paksuoksaisesta puusta ja pajuja ojista, ja
teidän pitää olla riemuiset seitsemän päivää."
Niin se laki sääti ja niin sitä riemuittiin, sillä lehtimajanjuhla oli
tullut. Mielet olivat keveät kuin varvulla keinuva lintusen poika.
"Hoosianna!" veisasivat taaskin iloiset lapset. Se laulu oli nyt viime
aikoina tullut yhä yleisemmäksi kaikkien lasten huulilla Israelissa.
Monet arvelivatkin sen ennustavan sen Luvatun tuloa.
"Heleijaa!" riemuitsivat nuoret, käsissä palmunlehvät ja oksat. Ja
missä nuorten ilo, siellä helle, ja missä helle, siellä lempi.
"Heleijaa!"
Heleijaa! Sillä missä on lempi, siellä hetken onnikin on.
"Eikö niin, Lea?" kysyi onnellinen neitonen Lealtakin. Ei hän
ymmärtänyt.
"Mitä niin?" kysyi hän.
"Sitä että... että... ei mitään!" iloitsi neito, joka ei itsekään
tiennyt mitä ilonsa vallassa oli kysymyksellään tarkoittanut.
"Että... että iloitaan, Lea", riemuitsi hän heittäen kaikki
selittelytkin ja pyöräytteli Leaa, veti hänet mukanansa joukkoon, joka
iloitsi ja kuumeni ja unohti juhlat ja Jehovat ja taivaat ja maailmat
ja oli vain nuorta viiniä, joka kävi, ja verta, joka kuumana kohisi --
oli vain joukko, joka lempi ja oli onnellinen ja...