Te purojen hiljaiset vedet siellä tasaisilla juoksuillanne!
Kun te joudutte kivikkoisille rinteille, missä on esteiden yli tienne
lyötävä, niin te kuohahdatte. Uhmaten ja vaahtoharjoina te viskaannutte
silloin paasiakin vastaan. Vähätpä siitä, jos särytte silloin! Kun
mielentyyneys särkyy, niin laskelmat ovat tuhkaa ja tomua meille.
Sillä jos sinä, Lea, sinä minun ystäväni ja armaani, minut hylkäät,
niin mitä minä silloin maailmassa enää olen!
Yksinäinen pursi, joka on hylkynä meren ulapalle sysätty ja jolla ei
enää ole kotirantaa, ei matkan määrää...
Vaan minne tuuli ajaa, sinne se ajelehtaa, ja ympärillä on vain autio
meri ja ainainen eloton yö...
Mutta minä toivon vielä. Minä odotan, ettet sinä sysää luotasi minua,
Lea.
Lea, sinä minun ainoa ystäväni, toivoni ja pelastukseni ja kaikkeni
nyt!
* * * * *
Ne alkoivat jo olla hiljaisen surun aikoja. Huolestuneina katsoi
Stefaanin ankara isä poikaansa, varsinkin kun huomasi hänen kuuntelevan
mielellänsä Saulia, joka häntä yhä valmisteli. Nytkin se suostutteli ja
kehoitteli tulisesti:
"Niin, ystäväni! Tule! Tule Jerusalemiin! Meillä on kultaa ja kullalla
ostamme itsellemme Jerusalemin tyttäristä enkelit... Seelah!"
Ja keväisinä puroina hän antoi ilonsa ja elämänhalunsa ryöpytä. Hän
kuvaili maallisen Jerusalemin iloja, sen tarjoomia nautinnoita ja
sen...
Miten ihanaa!
"Niin, Stefaan, siellä..."
Siellä Jerusalemissa ne ovat, ne:
"Ammonin lämpimät tytöt ja Egyptin tummat ja kuumat tyttöset siellä
ovat ja... Seelah!"
Hänen verensä tuntui aivan hekumoivan.
"Stefaan!"...
Niin, ystäväni... Ja miten altis minunkin vereni on sinun puheillesi,
Saul!
Miten heikko ja orpo on niille minun vereni, _jos_ se milloin orvoksi
ja yksinäiseksi jää.
"Kuule, Stefaan!"
Ja yhä ihanampia kuvia hän loihti sieluun rakkauden ja hekuman
Jerusalemista.
"Ettäkö sinä Stefaan vielä ajattelet Jehovan,.. fariseusten ja tyhmien
pappien Jerusalemia!... Pyh!" halveksui Saul. Hän paljasteli taas
raamatun järjettömyyksiä viljalta, kylvi nuoren miehen herkkään sieluun
epäilyn ituja, jumalankieltämyksen voimakasta, kuumaa henkeänsä.
"Heleijaa, Stefaan!... Loruja ne ovat, ne Jehovat ja... sen taivaat."
Ja taas hän kuumeni ja hekumoitui ja kuvaili ja kehoitti:
"Niin, Stefaan!... Sano jotta: sinä Jerusalemin ihana tytär!... Ah!"
Anna sinä minulle salaiset iltasi ja hellät yösi, niin minulla on
taivas jo maailmassa...
"Katso, Stefaan!"
Hän osoitti Jerusalemiin vievää tietä. Joku puu kukki siellä
veripunaisena kukista. Kuin ihana morsian kutsui se hiljaa
punoittavalla värillänsä. Mielessä hiiviskeli silloin raukea, orpo
kaipuu, ja silmiin siinsi taivaanrannan etäinen, uinuva sini.
* * * * *
Huh! Miten yksinäistä! Ainoastaan yksinäinen, laumastansa häipynyt
vuorikauris hyppeli hätäisenä eräältä vuoritöyräältä pääsyä etsien.
Tänään oli hän taas osoittanut kylmyyttä isällensä, lähtenyt vuoristoon
jousinensa ja istuksi nyt yksin kalliolla. Alhaalla levisi laakso
ennallansa, ja yhä vain veti katsetta ja mieltä Lean ihana koti siellä.
"Jos hän olisi minun!... Jos hän sanoisi minulle ystävän hellän ja
iloisen sanan: Stefaan!"
Niin. Sitä hän mietti.
"Jos hän sanoisi sen sanan, niin minulla olisi _täällä_ kaikki... olisi
Jerusalem... ja maailma ... ja taivaskin olisi..."
Mutta ei! Turhaan minä kai toivon sitä, ja siksi vetää maa mieltäni
täällä ja minä luon väkisinkin silmäni siihen Jerusalemiin, joka
minulle korvaa edes osan siitä, minkä sinä, ystäväni, aiot kieltää
minulta.
Ja niin edelleen. Jerusalem kohosi jossakin ihanana kuvana. Hän katsoi
taas laaksoon. Siellä oli nyt niin tyhjää, kuin kuolettavaa. Väki kai
piti puolipäivän hellettä katos-alla, eikä näkynyt muuta kuin
pitkän-pitkä kamelikaravaani, joka yksitoikkoisena jonona vaelsi tietä
pitkin laakson halki. Tajunta eroitti siitä vain jonon nuoramaisen
suoltumisen ja kameliensa selässä keinuvien karavaani-miesten
heleäväristen turbaanipäähineiden muodostaman loppumattoman pitkän,
ilmassa huojuvan värijuovan.
* * * * *
Tuli jo ilta. Hän istui kotonansa yksin.
Akkunaan näkyi yhä iltavaloon pukeutunut laakso ja vastapäiset
vuorenrinteet, joille pesiytyneiden kylien majat peittyivät paikoin
puiden varjoon. Vaimot juottivat karjaa tai ruukku olalla tyynesti
vaeltaen kantoivat koteihinsa iltavettä.
Miten rauhaisaa! Aasi seisoi vehmaan tammen alla kuin kuva ja vain
joskus liikahutti korviansa.
"Täällä olisi hänen kanssansa hyvä olla!"
Ilta painui öisemmäksi. Äänet vaimenivat jo tyyten, Vehmaat tammet,
vanhat öljypuut ja suipot sypressit eroittautuivat tummina
hämärtyvästä, pehmeästä taustastansa.
"Ystäväni Lea!"
Niin. Veren ensimäiset vaahtokuplat olivat taas särkyneet, ja jäljelle
jäi syvä ystävän kaipuu.
"Voi minua ilman häntä!"
Katseeni on jo talttunut, muuttunut surulliseksi. Laaksossa syttyvät
majojen tulet yksi siellä, toinen täällä, kuin tiputellen. Yövartija
soittaa... rukoushetkeäkö vai mitä lie ilmoittanut. En minä siitä nyt
välitä.
Voi minua!
Mutta äänettömänä ummistuu yöpimeys laakson yli ja peittää silmältä
kaiken, mikä vielä äsken toki tummana näkyi. Majojen valot sammuvat
toinen toisensa jälkeen, ja kuuluu vain yövartijan yksinäinen huuto:
"Sydänyönhetki! Rauha nukkuneille!"
* * * * *
Jooaksen, Stefaanin isän asumus oli vanhojen tammien ja ikivanhojen
öljypuiden ympäröimä. Ne puut oli polvesta polveen pidetty pyhinä,
ikäänkuin Jumalalle pyhitettyinä puina.
Niiden varjossa, vehmaimman tammen alla, istui nyt isäntä, Stefaanin
isä, vieraansa, Lean isän Sakeuksen kanssa. Viime aikoina he olivat
usein puhuneet siitä lastensa luvatusta liitosta, ja siihen johtui
nytkin puhe. Kummallekin isälle oli lapsensa mieli osoittautunut siinä
asiassa tutkimattomaksi. He olivat luulleet niiden toisiansa
rakastavan, mutta kaiken peittikin odottamaton salaisuus. Huoli oli sen
johdosta noussut vanhaan mieleen ja silmään murheinen katse.
"Olisiko...?" kysyivät heidän huolestuneet arvailunsa, Olisiko niin,
että me pitkän yömme lopulla näimme kaunista unta ihanasta aamusta,
aamusta, joka valkenee rauhaisana ja herättää lintuset laulamaan ja
kukkaset kedolla kasvamaan... näimme siitä ihanasta unta, ja kun
heräämme, niin edessämme onkin harmaa, sumuinen ja syksyinen sää.
Mikä pettymys!
"Meidän yömme oli ehkä liian pitkä", miettivät he huolestuneina
selitykseksi. Me -- tarkoittivat he -- riitelimme ehkä liika kauan.
Jehova ehkä on rankaiseva meitä varoitukseksi niille muille, jotka
meidän laillamme keskenänsä epäsovussa elävät.
"Sillä Hän on kiivas ja vanhurskas Jumala!"
Ja huoli oli alkanut syventää vanhuksien kasvojen ryppyjä ja vetää
silmäkulmien kurttuja terävämmiksi ja harvemmiksi ja jouduttaa heidän
vanhenemistansa niin, että he päivässä kymmenenkin elivät.
Sillä lupaus oli heille pyhä. Se oli annettu Jumalassa, Jumalan
nimessä, ja lasten onni oli kallis heille.
Siitä he puhuivat nytkin, he ihanan aamun odottajat. Eivät he
käsittäneet lastensa vastahakoisuutta, eivät niiden mielenmuutosta.
Stefaankin oli lisäksi vielä niskoitteleva.
"Mutta, Sakeus... minä olen herra huoneessani ja pojalleni minä olen
isä!" lausui vihdoin Jooas ankarasti. Hän sai voimaa, tunsi
isänvaltansa.
"Niin, Sakeus!..."
Ankaruudella hän on ohjaava poikansa mielen oikeaan uomaan. Hän on
pakoittava poikansa tahdon kulkemaan oikeata uraa, kuten vuoriseinät
pakoittavat niiden väliin puristuneen heikon puron virtaamaan juuri
siinä kapeassa uomassa, minkä ne seinät sen veden virrata jättäneet
ovat.
"Ymmärrätkö, Sakeus?"
Ja voimallisin käsin hän puristi sauvaansa, kuin lyödäksensä kaikki
esteet rikki.
"Se on tapahtuva... Sakeus."
Tapahtuva, tapahtuva se on. Sitähän toivoi Sakeuskin, Ääneti, miettien,
syvä katse maassa, oli hän kuunnellut vanhan isän ankaraa puhetta,
punninnut hänen puheensa sanoja, ja alkoi nyt vuorostaan hänkin puhua.
"Katso, Jooas..." alkoi hän ja hitaasti jatkoi:
"Katso: lempeyden voima on suurin."
Se tuli hitaasti, joka sanaa punniten, katse yhä maassa.
"Sillä", jatkoi hän, "lempeä sade kasvattaa ruohon ja saa kukat
nousemaan maasta, mutta rajusade turmelee ja kaataa laihon".
Ah niin! Taas hän mietti:
"Jos siis meidän mielemme ovat lempeät, niin me herätämme lastemme
povessa se-sen..." tapaili hän sopivaa sanaa, "sen hellän tunteen, joka
on heidät yhdistävä kerran".
He huolestuneet! Puhe jatkui. Jooaksenkin ankara mieli alkoi sen
kestäessä masentua hieman. Lempeys oli alkanut näyttää olevansa
voimallisin ase. Yritti hän tosin vielä olla ankara, luvata käyttää
isän valtaa, mutta Sakeus jatkoi:
"Jooas! Lapsen ja nuoren mieli on kuin heikko ruoko; myrsky..."
Miten heikosti, huohottaen ja surullisesti hän puheli!
"Myrsky", jatkoi hän vaivalloisesti, "turmelee ja taittaa sen, mutta
lempeä käsi taivuttaa sen ajallansa mielensä mukaan... Usko minua,
Jooas."
Yskä ikäänkuin keskeytti, lopetti puheen siinä. Se muistutti samalla
rintataudista, joka häntä jo kiidättäen kuljetti sitä hautaa kohti,
missä lakkaa aamu jo yö, lempeys ja kaikki...
Kaikki... kaikki... kaikki...
Jooaskin huomasi sen häviön, huomasi sen naapurinsa yskimisestä, ja pää
ikäänkuin painui alas.
"Niin, Jooas... me häviämme", lausui siihen Sakeus, joka tajusi mitä
ystävä ajatteli.
"Me menemme isiemme luo. Jehova yksin on alati pysyvä. Hänen olkoon
kiitos ja kunnia! Amen."
Rautaa he olivat aikoinansa olleet, he molemmat. Vanhaa vahaa olivat he
nyt jo, ja he katsoivat jo siihen harmaaseen aamuun, jolloin ovat maan
multaa ja tomua vain.
He ihanan aamun odottajat! Aamulinnut tuntuivat jo laulavan ja valo
ihanana levittäytyvän kedoille, mutta kun silmän avasi, niin olikin
sade ja uhkasi pimetä syksyinen yö.
* * * * *
Heleillä vainioilla huokuu jo eloajan henki ja sävy. Satoa korjattiin
aittoihin. Kuului korjuuväen iloinen laulukin joskus. Ja
kirkasteräisenä kiiri päivä korkeudessansa kahlaillen joskus vieläkin
kuumiksi tummenevissa taivassavuissa.
Huh-hei! Kesän kuivin ihanuus on kestetty. Rikas poudan ja sadeajan
raja on tulossa. Kohta odotetaan muuttolintujen paluuta pohjoisesta.
Stefaan oli jo alkanut isällensä puhua Jerusalemiin menostansa. Lupaa
hän oli niillä puheillansa tarkoittanut pyytää, mutta isä oli vaiennut
kuin hauta. Ei ollut kuulevinansakaan koko puhetta. Heidän välillensä
oli siten alkanut syventyä joku sanaton juopa, ja se ynseä äänettömyys,
millä isä asiaan suhtautui, nosti pojassa uhmaa. Nyt tänään oli toki
isä siihen puheeseen ääntänyt sanan.
"Uhraamaanko?" oli hän kysäissyt ynseästi ja oitis, vastausta
odottamatta, lisännyt kuin toiseen asiaan mennen käskevästi:
"Menepäs heti... mene ja pidä huolta väestä, kun se valitsee
kymmenyksiä!"
Ja tietoisena siitä, että poika tottelee, oli hän oitis poistunut,
ikäänkuin pojastaan ja tämän asiasta sen enempää välittämättä. Aluksi
oli Stefaan aikonut olla tottelematta. Isän käytös oli loukannut häntä.
Mutta kävellessään ulkona osui hän joutumaan väen pariin ja jäi sen
joukkoon oleksimaan, ikäänkuin ainakin näön vuoksi täyttääkseen isän
käskyn.
"Stefaan! Kas sinä!"
Tervehtijä oli vanha palvelija Ruuben, aina iloinen, leikkisä veitikka.
Lapsesta asti oli se ollut hänelle ystävä, huvittanut häntä
sukkeluuksillansa. Olalle lyöden tervehti se nytkin ja hymy huulilla
toivotti:
"Kaikki hyvä ja paras sinun olkoon!"
"No, Ruuben!"
Ja omalla tavallansa alkoi vanha Ruuben hyvitellä häntä. Iloisin elein
se puheli ja selitteli:
"Minä olen huomannut... ha-haa!"
Se oli niin viisasta häneltä. Stefaanin surun ja sen syyt hän tarkoitti
huomanneensa, viittasi aivan silmää iskien Lean kotia kohti ja
ilmoitti:
"Tuolla, Stefaan!... Siellä ne ovat!"
Ne surujen syyt nimittäin. Eikä Stefaan voinut olla kuuntelematta.
Häntä miellyttikin tämä eleily. Ruuben innostui ja neuvoi kuin hyvää
nuorta toveria iloisen viisaalla salaperäisellä vihjailulla ja silmää
iskien:
"Sillä niin sitä minäkin tein!"
Niin ja niin hän oli tyttönsä taipumaan saanut. Se olikin ollut kaunis,
se hänen Saaransa silloin, ja ynseäkin se oli alussa ollut: oli
väkistellyt ja vikisteilyt...
"Mutta _minä_!" kehaisi hän iloisaa leikkiä jatkaen. "Minä Ruuben
Hasajan poika... minä..."
Käden hän oli vain kietaissut vyötäisille. Suudelman hän oli painanut
tyttönsä huulille ja oli antanut hänen tuntea, mitä voi miehen veri
silloin kun se on kuuma.
"Ja niin suli tyttö kuin vaha!... Seelah", kehaisi hän. Lämmenneenä,
suutelojen ja syleilyjen huumaamana se oli rauennut hänelle, kietonut
kätensä kaulaan, maksanut suutelon suutelolla, syleilyn
kiitollisuudella, rakkauden hellyydellä...
"Ja, Stefaan..."
Mutta siinä loppui veitikka hänessä. Hän muisti ne hetket... ihanan
Saaransa... kaiken, heltyi, kyynel kihosi silmiin, sillä se oli ollut
niin kaunista, puhdasta.
"Se hetki..." yritteli hän eikä voinut. Se hetki, tarkoitti hän, ei
toistu, ei palaa. Se on vain yksi ainoa elämässä, se ensi lemmen
antautumishetki. Se on vain hellä ja nopea värähdys veressä... helähdys
kukassa ja...
Ei mitään muuta. Kun se on ohi, on elämän keväisin ainiaaksi lopussa.
Kuin surullisena seisoi vanha Ruuhenkin vehmaan leipäpuun juurella sitä
sykähdyksenä ohikiitävää hetkeänsä muistellen.
"Niin, Stefaan... niin", vakuutti hän. "Nopeasti ja ihanana kuin uni
kiitää se hetki sinunkin ohitsesi, ja mikähän tulos lieneekin, eroko
vai ystävyys, niin se paras, se hellin on mennyttä jo iäksi sinulta. Se
on vain suonensykähdys sinussa. Mitään muuta se ei ole".
Mutta nuori mies seisoi hänen edessään entistä surullisempana.
Taivaskin alkoi pilveytyä, ja siitä heidän editsensä tuuhean tammen
alitse vaelsi verkallensa, yksitoikkoisesti kymmenyksien
valintapaikalle kulkeva karitsajono.