Härillä kynnettiin vainioilla. Yksitoikkoisesti viilsi aura vakoa
maahan. Ääneti kääntyi vakoon pellon multa, ja ajatuksettomana loilotti
kyntäjä verkkaista lauluansa.
Tänään oli Stefaan kulkenut Sakeuksen kaivon ohi. Siinä kaivolla oli
istunut Lea ystävänsä Rebekan, Jeminin tyttären kanssa, mutta nähtyänsä
hänen tulevan oli Lea noussut, tarttunut Rebekan käsivarteen ja
poistunut nopeasti. Stefaan oli masentunut, tullut sitten kuin
kuumeiseksi. Ja ensi puuskan ohi mentyä oli taas noussut vaahto
hänessä. Jerusalem iloinensa kutsui saamaan hyvitystä, ja päättävästi
hän puhui siitä nyt isällensä:
"Niin, isä. Minä olen päättänyt sen."
Se ei ollut enää pyyntö, vaan _ilmoitus_. Isä nousi. Käsi puristi
sauvaa kuten nuorena, rautaisen, lujan voiman aikoina.
"Sinä vain ilmoitat sen minulle?" lausui hän, silmissä ankara katse.
"Niin... Sillä kun sinä et _pyyntöäni_ kuule, niin..."
"Poika!" keskeytti siinä ankara ääni, ja tukeva sauva löi lattiaan.
Molemmat vaikenivat hetken, mutta eivät masentuneet.
"Minä olen sinun isäsi!" tuli jatkoa isältä. Hänen kasvolihaksensa
näyttivät jännittyvän tarmosta ja voimasta. "Tiedätkö, että minä olen
isäsi?"
Ja vastaus tuli:
"Tiedän... Mutta myös sen, että minä olen mies... en poikanen enkä
lapsi..."
Se oli odottamatonta.
"Kautta Jehovan!" kuohahti vanhus. "Etkö kunnioita minua? Isääsi?"
Hän odotti, katsoi ankarasti kuin vanha Israelin patriarkka vaatien
vastausta. Tyynemmin ilmoitti silloin poika:
"Sinä, isä, tiedät, että kunnioitan sinua, mutta minullakin ovat
tieni..."
"Vaiti!"
"Ei, isä!"
Ja luja nousi täysin voimin lujaa vastaan, ja voima nosti voimaa.
"'Tieni'", äänsi isä halveksien. "Mitkä 'tieni'!"
"Tieni... ja kotini... ja tarpeeni... ja vereni..."
"Vaiti!"
Tukeva sauva jysähti lattiaan, ja uhkaava äänettömyys syntyi. Isä ja
poika olivat eroitetut, seisoivat toisiansa vastassa. Ryhdikkäänä
viittasi isä lainkäskyihin, jotka olivat seinään kirjoitetut, osoitti
neljättä käskyä ja kysyi ankarasti, käskevästi:
"Tiedätkö, kenen on tämä käsky?"
Ei vastausta. Poika synkkeni. Uhma nousi vaahtona.
"Vastaa!"
Se oli luja käsky, ankaran isän käsky. Pojan mitta oli täysi jo. Nyt!
Vaikka uhman vuoksi nyt!
"Vastaa, käsken minä! Kenen on tämä käsky?"
"Olemattoman!"
Se tuli kuin salaman isku. Isä kalpeni. Ei hän sitä aavistanut.
Päätänsä käsin tapaillen hän huudahti:
"Jehova suuri!... Minäkö olen pakanoiden siittäjä ja isä!"
Kuin salaman lyömänä hän vaipui istumaan, ja synkkänä poistui poika
huoneesta ulos. Puut siellä vain viheriöivät ennallansa. Tienvierellä
istui rampa, ja härkäpariansa lepuuttaen seisoi kyntäjä vaolla auraansa
nojaten.
* * * * *
Illan hämärät haihattelevat jo näillä surujen mailla. Ja saapuu yönkin
ensi pimeä.
Stefaanin isä on toipunut, koonnut voimansa ja on taas luja. Hän
rukoilee:
"Herra Zebaot! Jos vuoret hajoaisivat, jos ne rae rakeelta murenisivat,
en minä Sinusta luovu enkä murene Sinusta. Jos taivaan vahvuus
järkkyisi, en minä sinusta järky.
"Ja siksi, Herra, siksi on tämäkin isku menevä huoneeni yli ja ohi kuin
kepeä sadekuuro. Siunaukseksi olet Sinä minulle koettelemuksen
kääntävä, ja nöyränä on poikani palaava polvistumaan eteesi, Herra.
"Minä uskon sen, Herra, Israelin Jumala."
Oli lähellä puoliyötä. Yön jykevä pimeys peitti hänen talonsa ja kaiken
synkkään, mykkään äänettömyyteensä.
* * * * *
Rebekka, Lean ystävätär, oli Elian pojan Joelin kihlattu morsian.
Kaivolla oli hän jo alkanut kertoa onnestansa, ja kun Stefaanin tulo
keskeytti, jatkoi hän sitä nyt huoneessa, oli iloinen ja kertoili.
"Niin, Lea!" Ja lämpimästi hän puristi käsivarrellansa ystävänsä
käsivartta ja lisäsi:
"On kuin olisi yön tulokin ja kaikki... kaikki ... kaikki vain yksi
ainoa... yksi ainoa valkeneva huomen, ja... Lea!"
"Sinua!"
"Niin, ystäväni!" Hänen poskensa aivan hehkuivat, ja silmissä paloi
onni ja ilo.
"Sinua, Rebekka!"
Hän lausui sen Rebekan onnesta iloisena, onnellisenakin, mutta...
Mutta, ah! Miksi heräät minussa taas, sinä outo kysymys; heräät kuin
viaton lapsi unesta ja kuitenkin aina särjet ilot minulta ja herätät
huokauksen!
Miksi?
Niin, miksi en minäkin voisi niinkuin Rebekka siitä iloani ja onneani
ottaa? Onhan siinäkin, lemmessä, tarjona, ainakin luvassa paljon...
kaikkikin tavallansa, kuten kyyhkysenpojalle on pesässä tarjona kaikki:
toivojen täyttymys, rauha, onni ja ilo. Lentäähän mieli ja mieliteot
niin usein siihenkin... lempeen. Miksi siis en...?
Mutta ah te iloni, te orvot kyyhkysenpojat! Ei teille vastausta
maailmassa. Nukkukaa siis emonne siiven suojaan, rauhoittukaa ja
antakaa vaimeta maailman ilojen mielestänne.
Ja hän pidättäytyi. Hiljaa hymyillen hän toisti ystävällensä
puoli-surullisen kaihoisan:
"Niin... sinua, Rebekka!"
Rebekan sulhanen Joel saapui siihen. Oli tullut kihlattua morsiantaan
saattamaan kotiin.
"Heleijaa!" tervehti hän jo kaukaa iloisesti, ja kun nuori morsian
juoksi vastaan, kietaisi hän tytön syliinsä ja nosti vallattomasti
ilmaan.
"Noin, lintuseni!... Noin ylös, armaani!"
"Hops!"
Miten iloisia ja onnellisia he olivat! He lintuset! Se ajatus kuvastui
Lean silmistä sanoittakin. Nuori mies piteli morsiantansa käsistä
kiinni, leikitteli niillä käsillä, katsoi silmiin ja iloisesti
kehoitteli:
"Noo... sinä morsiameni! Kerroppas, leperräppäs jotakin iloistasi
minulle. Sinä... sinä..."
Hän yritti suudella, mutta tyttö sysäsi hänet pois vallattomasti,
vetäisi istumaan, istahti itse syrjin viereen ja kädet olalle laskien
ja onnellisena silmiin katsoen alkoi puhella hänelle:
"Sinä... Joel... sinä tulit." Eihän siinä sanoista väliä ollut. Leankin
he unohtivat.
"Tulit... tulit!... Tänne sinä tulit", jatkoi vain tyttö onnellista
iloansa, otti sulhasensa kasvot käsiensä väliin, katsoi yhä iloisemmin
ja hoki vain ainoaansa:
"Sinä... sinä... Ah sinä!"
Mutta silloin ei nuori mies malttanut. Ilon vallassa hän kietaisi
kätensä vyötäisille, nosti yks-kaks tytön kuin lapsen polvellensa,
puristi syleilyyn ja palkitsi onnen palavilla suuteloilla.
"Tulin... tulin... tulin... minä tulin", ehti hän vain hokea siinä
suudelmien välissä.
Ah heitä!
"Katso, Lea! Enkö ole onnellinen?" iloitsi nuori morsian siinä
sulhasensa polvella istuen ystävällensä, ja suruisuuttaan salaten
hymyili Lea hiljaista, kadehtivaa:
"Niin... Sinua, Rebekka!"
* * * * *
Nyt ne olivat tulleet, ne muuttolinnut, ne etäisen pohjolan kävijät.
Väsyneinä ja nääntyneinä ne raukat palasivat sieltä, sieltä... missä
hetki soi onnen. Matkan vaivat, uupumus ja kaikki, kaikki oli sen onnen
hinnaksi annettu nyt.
Rebekkakin oli sulhasinensa lähtenyt. Lea istui taas yksin, ja
syksyisessä laaksossa tuntui nyt jo se tyhjyys, josta Stefaan oli
puhunut kerran. Hän katseli niitä muuttolintu raukkoja ja mietiksi
jotain, mitä mieli mietteeksi toi.
"Tip... tip... tip!" puhui hän jonkun hyvittelevän sanan lintusille.
Ajatus tahtoi joskus sammua. Hän tajusi vain jonkun tyhjyyden, jossa
hän kaipasi... kaipasi...
Niin! Jospa joku minun kaipuuni selittää voisi! Toisinaan en itse ole
selvillä siitä, mikä minussa voitolle pyrkii, toinenko vai toinen...
Ehkä se toinenkin... Ehkä... Kenties... Kaikki on minulle toisinaan
sumua ja kuumetta ja unta...
Niin on. Mutta minä tahdon, minä koetan olla luja. Minä tahdon
taisteluni taistella, voittoni voittaa, itseni hillitä ja...
Niin, sitä minä en sittenkään aina tiedä. En tiedä, onko minulla
kylliksi voimaa siihen...
Sillä tuulet puhaltavat pohjoisesta ja lämpimästä Egyptistä ja kuumasta
Arabian maasta...
Ne tuulet ovat sinusta, Herra, Israelin Jumala, ja me itse olemme kuin
untuva niiden käsissä. Niinkuin kepeä auer ja niinkuin haihtuva uni me
niiden käsissä olemme, Herra!
Ja siksi...
"Rauha sinulle!"
"Haagar!" Hän se keskeytti tervehdyksellänsä siinä. Mieltä
iloittaaksensa hän puheli:
"Nyt ne tulevat muuttolinnut pohjoisesta... Tuovat iloa ja elämää
laaksoomme, Lea!"
Ja nopeasti hän alkoi huoneessa jotain järjestellä, touhuten ja
puhellen yhä. Lea vaikeni ja mietti.
"Mutta ah!" keskeytti Haagar äkkiä. "Anna kun korjaan nauhojasi... ja
hameesi poimuja ja..."
Niitä korjaillessansa hän yhä vain jatkoi puheluansa, puhui
muuttolintujen pitkästä matkasta ja ilosta ja onnesta siellä etäällä,
jonne ne kesäksi menevät:
"Ne poloiset."
"Niin", tarttui nyt Lea. "Eikö totta, että ne aina sitten huomaavat
pettyneensä ja niin palaavat aina takaisin tänne?... Ne pienet."
Ne pitkämatkaiset! Jotka hetkestä maksavat matkan vaivat!
He johtuivat puhumaan pettymyksistä ja semmoisista. Huokaillen puheli
Haagar:
"Pettyvät... pettyvät!... Pettyvät ne pienet!... Mutta mitäpä siitä",
käänsi hän äkkiä ja lisäsi:
"Kaikki, lapseni, kultaseni, meille on pettymystä, sillä kaikki menee
ohi eikä milloinkaan palaa... Ka-aikki... kaikki... kaikki, ystäväni",
käänsi hän taaskin huokailuksi.
Vaiettiin. Taas alkoi Haagar huokaillen:
"Heh-hei!... Mitäpä siis siitä!... Pettyminen, lapseni, se että
huomaamme pettyneemme, on vain totuuden valkeneminen meille..."
Ei siinä siis mitään surtavaa ole. Muutos vain. Se että entinen, se
jota halusimme, jonka saavutimme, on vain tullut jo _vanhaksi_ meille.
Ei siis mitään pettymystäkään. Siinä kaikki.
"Ah!"