Niinä aikoina valmistui jotain uutta Israelissa, vaikka ei sitä kukaan
voinut huomata. Mielet olivat kuin astiaan käymään pantu viini, joka
voimallisimmillansa happanee ja käy, että seestys siinä alkaa voisi.
Niin. Sillä odotukseen väsyneet mielet kaipasivat lepoa, ja turhaan
vaivautuneet, Jehovan puoleen kohotetut käsivarret alkoivat jo vaipua
alas. Toiset niistä alas vaipuneista kääntyivät pakanoiden jumalain
puoleen, toiset lepäsivät, ehkä taas uudestaan samalta Jehovalta apua
anoaksensa, ja kolmannet -- ja hyvin monet -- eivät enää nousseet
minkään jumalan puoleen.
Oli leikkuuajan jälkipäivät. Elojuhlan ilot oli jo iloittu ja elouhrit
uhrattu. Köyhät kokosivat rikkaiden pelloilta niitä varisseita tähkiä,
jotka rikas oli Mooseksen lakia täyttääksensä kokoomatta jättänyt, että
köyhät osansa saisivat.
Ja paljon niitä vaivaisia olikin nyt. Vuorilta olivat ne tänne
rikkaiden laaksoon laskeutuneet tai kiertäneet vuorten takaakin.
Rikkaan Sakeuksenkin pellolla oli tähkien poimijoita joukoittain. Ne
olivat viheliäisiä kerjäläisiä ja rampoja, ja lain mukaan oli niiden
varalta jätetty peltojen kulmiin puolet viljaa leikkaamatta.
"Jehova siunatkoon rikkaan antajan kättä!" kiittelivät vainion isännän
hyvyyttä jotkut. Lea oli tullut heidän joukkoonsa katsomaan ja jakoi
almuja heille.
"Siunatkoon!... Siunatkoon!" vaakkuivat ryysyiset vaimot silloin
kiitosta hänelle. Monethan niistä tunsivatkin hänet ja rakastivat
häntä. Nyt ne ihailivat hänen kauneuttansa, vaakkuen hyvittelyä:
"Kuin He-erran kukka!... Niinkuin Je-ehovan ruusu!"
"O-onni hänelle!... O-onni ja siunaus hänelle!"
Hän oli silloin taas onnellinen ja iloinen, ja elämä oli hänelle
niinkuin iloinen elojuhla, joka juuri äsken oli ohi mennyt. Hän katsoi
väririkkaalle vuorenrinteelle. Siellä päivänpaisteessa kynti mies
rauhallisena vainiota härällä, ja kaivolla seisoi vaimo liikkumattomana
kuin ihana kuva, puku laskoksille poimuttuneena ja vesiruukkua
olallansa pidellen.
Ah!
Niin käy huokaus alati idästä länteen.
Sillä lyhyt on meidän mittamme maasta, ja vielä lyhyemmät meidän ilomme
ovat. Kuplia ne ovat, joita tuuli kohottaa ja taas paikalla särkee.
Nytkin ne ilot särkivät itse itsensä häneltä.
He johtuivat näet äskeisestä puhumaan tästä asiasta, joka oli hänen
elämänsä sydän ja kaikki, Hänestä, jota hän jo ikäänkuin kohdussansa
kantavansa uskoi. Vaimoista hurskaimmat kun siunailivat Jehovan
hyvyyttä, niin epäuskoiset nousivat vastustamaan sitä.
"Jehova... Jehova palkitsee sinullekin, Lea!" toistelivat jotkut.
"Niin, niin!... Hän palkitsee ja Hän, joka luvattu on ja joka tulee!"
jatkoi eräs, ja kuin kuorossa vaakkui ryysyinen joukko vahvistaen:
"Hä-än... Hä-ään... Hä-ään!"
Hän, joka tulee ja jota Lea uskoi kerran kantavansa, Hän se on
tasoittava kaikki tiet ja auttava kaikkia ja palkitseva kaiken, sillä
Hän on Jehovasta, Jumalasta, joka on hyvä. Niin ne uskovaiset
vaakuttivat kuin yhdestä suusta.
"Jehovako!" äänsi silloin jo yksi ynseistä halveksivasti, kuin
vihastunein äänin mutisten:
"Hänkö se!"...
Mokomakin! Miten halveksuen hän mutisikin sen! Ne hurskaat arvasivat,
että se tahtoo kieltää koko Jumalan, ja vaikenivat.
Mutta ynseilijä siitä innostui ja jatkoi vakuuttavasti, jyrkästi, kuin
maahan iskien:
"Ei!"
Se sana oli kuin sauvanlyönti. Sitten hän jatkoi selittäen:
"Kuninkaat ovat päämiehiä ja Jumala rikkaita varten, mutta me
köyhät..."
Lea katsoi häneen silmät suurina, ja toiset vaikenivat, kuin odottaen
häneltä sanaa.
"Me köyhät olemme..." jatkoi vain puhuja, "me olemme Jumalan ja
rikkaiden saalis ja..."
"Herran nimessä!... Lakkaa!" keskeytti eräs vaimoista kovasti.
"... ja astinlauta... Jumalan ja rikkaiden astinlauta!" yltyi siitä
vain se ynseä.
Sukeutui riita ja kiista. Ynseitä oli paljon enemmän kuin uskovaisia,
ja ne pitivät puoliansa ensin ja ahdistivat jo sitten.
"Mutta kunhan tulee Hän, joka luvattu on!" Hän on rankaiseva sinua,
uhkailivat hurskaat Messiaalla, jota odotettiin.
"Sillä Jehova lähettää Hänet!"
"Je-ehova!" tuli taas halveksiva...
"Hänkö?... Jehova!... Olematon..."
"Rietas!" huudettiin hänelle. Nousi melu.
"Niin ja... Hei!... Hei!... Hei!" huusi yksi ynseistä melun seasta. Hän
sai vuoron ja kysyi:
"Ja miksi ei Jehova _itse_ tule?"
Hurskaat vaikenivat.
"Niin... niin... niin!" riemuitsivat voittajat, ja taas kysyi eräs
vaivainen:
"Hän, Jehova, kun on, niin sanotaan, kaikkialla. Miksi tarvitsee Hänen
siis _lähettää_ muita sinne, missä Hän itse jo on? Poikaansa...
Messiasta, puhun, lähettää..."
Kuului naurua. Hurskaiden tappiolle nauroivat ja siitä iloitsivat nämä
viattomat lapset.
"Niin... niin!" huudahdeltiin.
"Niin... Ja _mistä_ Hän sen lähettää, koska Hän itse on siellä, jonne
se lähettää pitäisi?" jatkoi joku.
Hurskaat vaikenivat, murisivat vihasta. Mutta toiset heille vain
ilkkuivat:
"Häh?... Ähäh!"
He iloitsivat voitostansa, nämä kurjat, nämä...
Minä menehdyn, en ymmärrä. Ohimooni hiipii veri...
Yksinäinen kaarne kai se haikailee siellä jossain... Näinkö siis
Israelinkin ajatukset...
"Häh!... Ähäh!" kiusoittelivat vain ynseät voittajat, nämä kurjat,
joiden kädet kymmenyksiä kantaessaan olivat jo väsyneet ja joiden
rukouksen ja anomisen palkkana oli kurjuus ja elämänraskaus ollut. Ne
iloitsivat kuten painon alta vapautujat. Toiset jo pilkkasivatkin
ynseillen Jehovasta:
"Se menee itse lepäämään!"
Siksi aikaa kun se "lähetetty" täällä toimii, tarkoitti hän.
"Pitää sabbatin päivän!" pisti toinen pilkaten, ja kun hurskaat taas
nostivat melun, huusivat ynseät kuorossa aivan:
"Ei!... Ei!... Ei!"
Me emme tarvitse uutta Jumalaa, sitä joka luvattu on. Sillä jos hän on
Jehovasta, niin hän on yhtä kelvoton kun Hänkin on olematon,
kymmenyksien kantaja, rikkaiden turva ja köyhien taakka. Sitä he sillä
ei-huudollansa tarkoittivat.
Mutta ihana kuva siellä vuorenrinteellä oli särkynyt: Kyntäjä oli
riisunut härkänsä, ja se puski nyt toista härkää. Vaimo oli poistunut
vesiruukkuinensa kaivolta. Samalla paikalla riepoitti äkkiä noussut
tuulispää tomua ja kuivia ruohoja ilmaan, ja etäällä vuoristossa
haikaili äskeinen kaarne hätäisenä, paeten jousimiehiä, joita oli
ilmestynyt sitä väijymään.
* * * * *
Oli yhdestoista hetki, iltahetki. Laaksoon alkoi jo laskeutua kepeä
hämärä.
Lea istui yksin huoneensa akkunassa ja mietiksi hiljaa, surullisena.
"Tämä puhe..."
Väen, niiden ynseiden äskeistä puhetta hän tarkoitti. Arkaileva ensi
tähti alkoi jo havahtua taivaslakeen kuin kipinä. Minua painostaa
lähestyvän yön voima. He halveksivat Häntä, joka on kaikki minulle ja
elämä kaikille Israelissa. Yö hiipii rotkoista jo vainioille ja...
"Miksi he napisevat?"
Ei vastausta. Kaikki näyttää mykistyvän minulle. Vainiolla seisoo
kameli aivan liikkumatta kuin kuva.
"Miksi he?"
Pehmeiden vuoteiden viaton lapsi, et sinä sitä ymmärtää jaksa. Aina
olet uskonut, että auringon ihanuus valuu yhtäläisenä kaikille,
niillekin, jotka vainon alla huokaillen kymmenyksiä maksavat, ja että
tähdet paistavat yhtä hellinä jokaiselle, sillekin, joka yössä raataen
leipäpalasesta taistelee, yhtä hellinä kuin sille, joka ystäviensä
hellimänä niitä tähtiä ihailee illoin ja öin.
"Miksi?"
Tähtikipinä vain kirkastui antamatta vastausta hänelle, ja kepeä hämärä
vetäytyi harmaammaksi.
Niin, tämä tapaus ja puhe oli ollut ensi pisara siitä vedestä, joka
kalliot vähitellen syövyttää. Se pisara oli pudonnut kuluttamaan hänen
lujaa Messias-uskoansa, riistämään häneltä uskoista puhtainta ja
ihaninta.
Ja siksi hiipii aina ilojenkin keskellä sieluuni pimeys ja yö --
miettii hän. -- Yö se nytkin jo hapuilee vainioita. Laakso tyhjenee
elämästä. Ainoastaan siellä vainiolla häämöittää vielä puolipimeässä
isona kuvastuva liikkumattoman kamelin kuva. Suoneni lyönti heikkenee,
ja jos joku taas näkisi nämä minun kyyneleiset silmäni, saisi hän
hiljaisen aavistuksen siitä sanattomasta, mitä minä povessani tunnen...
Voi minua!
Ystävä! Sinä olet toki minulla!
Jo rintalapsesta lähtien oli vanha Haagar hoitanut Leaa. Äidin eläessä
oli hän ollut Lean toinen ja kuoltua ainoa äiti. Kehdon luona hän oli
lauluillansa tyynnyttänyt monet itkut. Lean lapsuudessa oli hän
kertomuksillansa tuonut mieleen monet ilot ja nyt neitona ollessa oli
hän ollut äiti huolessa, ystävä iloissa. Kodin lempeä tähti ja alati
valvova silmä oli hän Lealle ollut.
Nyt oli ollut sumuinen päivä, mutta illaksi oli seestynyt, ja haalea
kirkkaus valaisi taas vuoria ja maita. Laakso ei näyttänyt olevan niin
täynnä kesäisiä iloja kuin se usein oli ollut. Öljypuut seisoivat
mykkinä, tummina, ja hoikat viikunapuut piirtäytyivät heikkoina tyyntä
ja rikasta taivasväriä vasten.
Mutta mitäpä niistä nyt. Haagarin hellä silmä oli huomannut, että joku
huoli painaa Lean mieltä. Se oli äskeisten vesipisaroiden jälkeä:
ynseiden Messiaan tulon kieltäjien tuottamaa surua. Kasvattitytärtänsä
hyvittääkseen oli Haagar paistanut maukkaita sämpylöitä, tarjoili niitä
ja hyvitteli:
"Tyttäreni... ainoiseni!"
Miten hellä ja hyvä hän oli ja miten hän osasi iloillansa suruja
poistaa!
"Leaseni... tyttöseni!" hyvitteli hän puuhissansa. "Katso tuonne
iloisille vainioille!"
Tuonne: Siellä iloitsevat vuonat jo emonsa ympärillä.
"No-oin!"
Ne pienet karitsat! Miten ne todellakin siellä viatonta iloa pitivät!
Aivan se ilo tarttui ja herätti omassakin mielessä iloja...
Niitä niin kepeitä, untuvaisia iloja, joita tuulahdus toi ja toinen
mukanansa vei. Vanha Haagar puuhaili ja puheli.
"Katso... taivas seestyy ja tähdet syttyvät", hyvitteli hän kuin yksin
puuhillensa puhuen ja toisteli:
"Seestyy... seestyy... seestyy kaikki..."
"Niin, Haagar... äitiseni", tapaili Lea. Ja yhtäkkiä hän ikäänkuin
olisi saanut ilosta kiinni, meni Haagarin luo, tarttui hänen ryppyiseen
käteensä, nosti sen huulilleen ja kuin surujansa salaten ilakoi:
"Haagar kulta!... Kuule, sinä ystäväni... Haagarini..."
Hän vatvoi Haagarin käsiä edestakaisin, kuten ainakin ilakoiva tyttö,
nauroi surujansa salaten kuin vallaton.
"Sinä... Haagar... Sinä..."
"Noo!... Lapseni!... Kultaseni!... Vallattomani!... Minua vanhaako
sinä!" vastusteli Haagar sitä vallattomuutta leikillä, hyvitellen ja
kuin irroittautuen.
"Sinua... ystävääni... minun..." jatkoi vain Lea, ja kun huolet
hälvenneiltä näyttivät, kysäisi hän äkkiä:
"Haagar!... Eikö meillä ole aina sinun kanssasi ollut yllinkyllin onnea
ja elämäniloa?... Eikö, Haagarini?... Eikö, häh?" tenäsi hän aivan kuin
kutittelemalla että: kielläppäs se!
"Mhyh... elämäniloja!" hymähti vanha vaimo vastaukseksi, hoivaillen
lehtevää pikku oksaa, joka akkunasta pisti huoneeseen.
"Elämänilot", toisti hän kuin yksin ajatellen ja puhuen ja salaten
hiljaisen huokauksensa, sillä siitä sanasta oli hänelle muistunut
mieleen omat elämänilonsa, jotka olivat aikoinansa niin ihanina
näyttäytyneet hänelle, mutta sitten äkkiä hävinneet kuten pettävä uni.
"Elämänilot!" Ja taas hän huokasi.
"Niin... Mitä ne ovat... ne elämänilot? Sano se minulle, Haagar", aneli
Lea.
Ah. Aivan teki mieli vaieta. Haagarkin oli vaimo Israelissa, tunsi
vaimon ilot, sen surut, sen kaikki. Oli syntyä vaitiolo.
"Niin... Mitä ne ovat, ne elämänilot?" tenäsi Lea.
"Ne, lapseni..."
Aivan kuuluvasti hän siinä jo huokasi, puuhaili ja muuttunein äänin
jatkoi:
"Elämänilot ovat keväisiä sadepuroja..."
Eikö siis muuta? Hetkisen hyppivät niiden iloiset vedet vuorilta
vallattomina alas laaksoon, luullen tiensä iäistä olevan, mutta...
Hän oli vaiennut.
"Mitä, Haagar?"
"Mutta hetken vain ne kestävät... ne vesien ilot..."
Laaksossa ne jo matavat mutaisessa purossa, ja kohta on aurinko niellyt
koko ne vedet ja niiden ilot... Semmoisia ovat elämänilot. Vesien iloja
ne ovat, vallattomien purovesien pian kuolevia iloja.
"Sinä!... Ystäväni!"
Se oli muka torumista, että kuinka sinä niin sanot iloista. Ja yhtä
vallattomasti hän jatkoi:
"Mutta meidän elämänilomme eivät ole purojen vesiä... Me..."
Hän veti Haagarin kättä suudeltavaksensa.
"Ne kestävät!" suuteli hän kättä. "Ne kestävät!... Ne pysyvät... Ne..."
Mutta siinä vierähti suudeltavalle kädelle polttava kyynel. Haagar
huomasi sen, painoi Lean rintaansa vasten, kostuttaen hänen hiuksensa
kyynelillään, ja molemmat itkivät sylitysten kuin kaksi onnetonta,
hyvää lasta.
Ilot ja surut! Missä teidän syynne ja juurenne ovat? Vainiolla siellä
hätäili lammas-emo yksinänsä, sillä uhrikaritsoiksi oli mies tällävälin
sen viattomat vuonat vienyt.