Rauhallinen, kauniiksi pukeutunut vieras oli laaksoon tulossa.
Ihana päivänlasku se oli, joka nyt lähestyi. Päivä-kulta itse oli jo
kiirinyt hiljaa vuorten taa, mutta ylhäällä helisi vielä kajastus.
Mettiäiset etsivät jo yöpaikkaansa kuin väsyneet lapset, ja
puoli-uupuneina nukahtelivat jo lintusetkin oksillensa.
Lea istui huoneensa akkunan ääressä ja katseli hiljenevään, päivän
hyörinästä tyhjenevään laaksoon.
Ah!
Noinko se alkaa, se autius, josta Stefaan puhui! Näin tyhjäksikö on
silloin kaikki täällä laaksossa jäävä!
Oi laakso! Yöt ja päivät kiitävät sinun ylitsesi. Tuulet ja tyynet
sinun päällitsesi lentävät, tulevat ja sitä tietänsä poistuvat taas, ja
sinä jäät yksin.
Syys tulee, ja kukkasi ovat lakastuneet, eivätkä sääskesi enää survo,
ja jäljellä on tyhjyys...
Kevät saapuu, ja muuttolinnut, joille talveksi suojan soit, lähtevät
pohjoiseen... lähtevät kaikki kaksin ja autiuden jälkeensä jättävät...
Muuttolinnut! _Miksi_ ne lähtevät ja mihin?
Outo ja salainen kysymys! Miksi heräät meissä, vaikkemme sitä
tahdokaan? Ovatko juuresi niin syvällä meissä, ettemme vaieta voi
emmekä kysymättä olla?
Ja jos ne meissä ovat, niin missä: povessako?... veressäkö?...
hyvässäkö vai pahassa ovat ne juuresi silloin?
Ilta lientyi yhä öisemmäksi. Hieno hämärä alkoi verhota äskeisiä
valoisia rinteitä ja maita. Tammet ja leipäpuut tummenivat mykiksi. Ei
peittänyt valo nyt viinimaita, ja kuin yövartija seisoi tummalatvainen
palmu siellä täällä.
Mutta yhä istui Lea akkunan ääressä ja katsoi ilman selvää ajatusta.
Mielessä vain väikkyi epäselvä kuva: orpo mies, joka autiossa laaksossa
ystävättä kulkee...
Kulkee...
Mitä?... Minä värähdän, kuin olisi vereni jotenkin sykähtänyt tai...
Mutta se oli kai yö, joka nyt juuri alkaa ummistua... Se se kai minua
säikähdyksellä sykähdytti... Minä koetan taas vain rauhoittua ja
karkoittaa mielestäni levottomat kuvat.
Mutta ei! Ei se onnistu _nyt_. Taaskin nousee sieluuni outo kuva.
Taaskin vaeltaa tyhjässä laaksossa orpo mies, jolla ei ole ystävää.
Laaksossa ei ole eloa, ei iloa. Puut viheriöivät mykkinä kuin
hautausmaalla. Vuoriseinät rapautuvat ja murenevat hiljaa, ja rento
muratti ja voimattomat köynnökset kokevat pyrkiä kallion kupeita pitkin
ylös.
Ei mitään muuta! Avuton, ystävätön muratti! Ken auttaisi sinua täällä
ja ken lohduttaisi orpoa, jolla ei ystävää ole?
Niin! Ja hellä kyynel kiilsi Lean silmässä silloin, kiilsi ja sumensi
silmän kirkkaudellansa, ja vuorirotkoissa haikaili jo iltayön yhä
sakeneva, äänetön hämärä.
Yötä se on jo, mutta en minä nukkua tahdo. Jo palaa lamppu isän
huoneessa, mutta valveilla tahdon minä olla nyt...
Jo syttyvät taivaalle tähdet. Jo hymyilevät ne yönvalot siellä kuin
viattomat lapset, mutta ei minun silmiini uni vain tulisi...
Tähdet armaat! Tiedättekö miksi silmäni nyt ovat kosteat ja miksi
kyynel niin herkästi heruu niistä?
Mutta ei. Eivät ne vastaa, eivät ne tiedä. Eivät kai ne minun
murheestani huolinekaan nyt. --
Niin hän ajatuksin lausui ja vapaasti antoi kyynelien sataa helmaan, ja
hennot kädet, jotka siellä helmassa lepäsivät nytkin, ne tunsivat,
miten palavina ne kyynelet satoivat sinne ja miten paljosta poveen
salatusta ne kertoivat.
"Israelin Jumala!"
Se oli isän ääni. Iltarukoustaan vanhus siellä rukoili nyt kuten aina.
Lea kuuli, kuinka hän jatkoi:
"Jos tähdet taivaalta putoaisivat, niin en minä Sinusta putoa. Sillä
jos taivaan vahvuus pettäisikin, niin et Sinä petä etkä minua putoamaan
jätä!"
Mikä lujuus! Lea vavahti, heräsi. Laakson autius ja orpous haihtui kuin
sumu. Isä jatkoi:
"Kaikki muu on niinkuin savua, ja niinkuin tuulta se on."
Kaikkiko? Sekin, jonka vuoksi äsken kyyneleeni vuoti? Jehovani! -- Isä
jatkoi:
"Ne tulevat kuin muuttolinnut, ja kuten poistuvat muuttolinnut ne
lähtevät meistä taas, ja jäljelle jää meissä autius ja tyhjä."
Mikä kolkkous, toivottomuus! Lea tuijotti kuin johonkin pimeään. Hän
oli herännyt.
"Niin menee maailma, sen ilot, sen rakkaus, sen kaikki. Sinä yksin
pysyt kuin vuori.
"Sinun olkoon kiitos ja kunnia nyt ja iankaikkisesti! Amen."
Oli hiljaista. Kaikki tuntui Lealta häviävän, yökin ja laakso. Se
autiuskin tuntui jo häviävän vieläkin autiomman tieltä. Kaikki hajosi
tyhjäksi ja tomuksi, luhistui olemattomaksi.
Mutta ei! Äkkiä viskautuikin uusi valo ja karkoitti autiuden kuin
riemuitseva voittohuuto. Ihana kuu kiersi näkyviin metsän takaa, ja
hänen sieluunsa paistoi taas kirkkaana ja rauhallisena hänen toivonsa,
ennustus:
"Katso, _neitsyt_ siittää ja synnyttää..."
Minua onnetonta! Minä olin unohtanut sen jo.
Hän heittäytyi vuoteeseensa, painoi kasvonsa pieluksiin ja itki niin
katkerasti kuin vain katuva ihminen itkeä voi. Tummat vuorivarjot vain
riippuivat raskaina öisessä kuutamovalossa, ja äänettömästä laaksosta
kuului ainoastaan silloin tällöin toistuva yövartijan yksitoikkoinen
ääni.
* * * * *
Israel ui kesässä, kirkkaudessa ja tyynessä. Viini tuleentui. Kaikki
kypsyi. Ihana, kuiva pouta helisi yhtä kuumana, tyynenä ja rikkaana
kuin ennenkin. Taivaalla uhkui rikas, tumma sini kuin savu, ja joku
poutalintu lentää lekotteli suoraan halki laakson kuin siinä
taivassavussa uiden.
Lea oli isänsä yrttitarhassa, rikasvärinen punakirjava hame yllä ja
uumilla höllä vyö. Hän oli ostanut kaksi valkoista kyyhkysenpoikaa ja
hoiteli niitä ja iloitsi niiden kanssa.
"Tip, tip, te pienet!" hyvitteli hän niitä. Kuin lapset äitinsä tai
linnunpojat emonsa ympärillä iloitsivat ne pienet hänen seurassaan.
Milloin noukkivat ne muruja hänen kädestänsä, milloin istuivat olalla
tai ympärillä lennellen pitivät iloa.
Lintuset! Miten pehmeä ja puhdas niiden untuvistokin oli!
"Tip, tip!" toisteli hän niille kuin ystäville, ja niiden ilo ja onni
oli hänenkin ilonsa ja onnensa nyt.
"Rauhaa, Lea!... Ra-auhaa sinulle!" tervehti silloin mairea,
pitkäveteinen ääni. Ne olivat vanhoja vaimoja, Martta toinen ja toinen
Saara. Olivat kerinneet lampaita ja kantoivat nyt villavasua.
"Vo-oi miten kaunis!... Vo-oi kuinka ihana!" vaakuttivat he ihaillen ja
samalla hyvitellen häntä.
"Niin, Martta!... Minä kyyhkysiä ruokin!" sanoi hän heille iloisesti ja
lisäsi äkkiä:
"Ne ovat niin armaita... Vai eivätkö ole?"
Mutta eivät ne vaimot kiintyneet kyyhkysiin. Hänen omaa sulouttansa he
ihailivat. Vyönauhat ja kirjava hame koristivat hänet niin somaksi,
että:
"He-erran morsian... He-erran morsian!" vaakutteli vanha Martta, ja
Saara vahvisti pitkällä:
"Hä-äänen... Hä-äänen on Sakeuksen Lea!"
"He-erran hän on... Herran, ei muiden!... Ei muiden... ei muiden ole
hän, ei", toisteli vieläkin Martta hartain äänin.
Lea heitä rakasti. Heidän puheensa miellytti häntä, toi iloakin
mieleen. Hän antoi heille almun, ja kumarrellen he kiittivät ja lähtöä
tehden siunasivat:
"Jehovan nimeen!... Herran nimeen!... Onni sinulle!... Ilo ja onni,
Lea, Sakeuksen tytär!"
Niin, minä olen ihana, onnellinenkin ja iloinen nyt.
"Tip, tip, te armaat, puhtaan valkeat kyyhkysenpojat."
Vaimot olivat jo poistuneet, kun isä saapui. Iloisin mielin Lea hänelle
selitteli linnuistansa:
"Uhratakseni Herralle..."
Sitä varten hän oli ne ostanut ja hoiti niitä kuin äiti parhaitansa.
Hän tahtoi sovittaa niillä sen salaisen rikoksen, jonka oli äsken
tehnyt unohtaessansa hetkeksi sen, mikä oli pyhää hänessä. Sitä
ajatusta hän hoivaili povessaan kuin viatonta ja turvatonta
kyyhkysenpoikaa.
"Eikö niin, isä?... Että me menemme uhraamaan?"
Se lapsen luottamus helähti hänestä raikkaana kuin väririkkaus hänen
punakirjavasta hameestansa. Isä oli istahtanut ja mietti jotain
vakavaa. Silmäkulmien terävät rypyt syventyivät, ja vihdoin hän kysyi
miettivänä, ensi sanaansa venyttäen:
"Ja-a, lapseni... miksi tahtoisit uhrisi uhrata nyt?"
Muuten vain, tahtomatta mitään tiedustaa, hän sitä kysyi.
"Miksikäkö?" tapaili Lea.
"Niin... miksi?"
"Siksi, isä, että... että, isä..."
Ah! Sanoja oli niin vaikea löytää. Isä näytti odottavan.
"Että... tahtoisin, että Herra antaisi onnen minulle", ilmoitti hän
lopuksi.
Isä mietti. Tavallista syvemmin hän näyttikin miettivän nyt.
"Me-e..." alkoi hän sitten, "me, lapseni, etsimme onnea, mutta onni
onkin ainoastaan... se on ainoastaan..." tapaili hän. Vaikea olikin nyt
löytää sattuvia sanoja.
"Mitä, isä?" Aivan uteliaana Lea sitä tiedusti.
"Se on... on väsyvä tunne ja ajatus", puheli isä siihen, kuin
itseksensä miettien.
"Sillä..."
Taas hän mietti. Monena se onni oli hänellekin näyttäytynyt ja aina
pettänyt ja tyhjäksi hajonnut.
"Sillä", jatkoi hän, milteipä sivullisena, "kun me jotakin...
jo-jotakin toivomme, näyttää se olevan meille onni, mutta...
mu-mutta..."
Mutta kun me olemme sen saavuttaneet, onkin toivo väsynyt kuten
matkansa suorittanut vaeltaja, ja silloin, tyttäreni...
Hän katsoi Lean silmiin kuin surullisesti ja ilmoitti:
"Silloin se saavutettu ja toivottu onni on meille arvotonta, ja..."
Oli kuin yksinäinen pilvi olisi lentänyt laakson yli, ilmestynyt äkkiä
ja kiitänyt kepeine varjoinensa nopeasti ohi. Se näytti vain
lennähtäneen ilmoittamassa, miten kepeää ja vaihtelevaa onni ja kaikki
on ja miten pienikin puhallus meidät ja meidän elämänilomme hajalle
repii ja reuhtoo ja...
"I-isä!" kummasteli Lea vanhan isänsä puhetta. Mutta vanhuksen
varmuudella, pää raskaasti nuokuksissa, isä jatkoi murheellisena:
"Usko se, tyttäreni. Onni on väsyvä... Se on väsyvä tunne ja haihtuva
ajatus. Ei se mitään todella olevaa ole."
"Ah meitä!"
Se äskeinen pilvenhattara, joka lensi kuin yksinäinen, kepeä lintu
laakson yli, se oli vienyt äkkiä kaikki äskeiset ilot ja onnet.
Kyyhkysenpojat vain leikittelivät, mutta ei hän huomannut niitäkään
nyt.
"Kun sen uskot ja tiedät, Lea, niin paljolta pettymykseltä säästyt",
jatkoi isä vakavana, raskaasti hengittäen ja surullinen katse maassa.
Et silloin turhia tavoittamaan ryhdy, et siis myös pety, sitä hän
tarkoitti sanoillansa ja lisäsi vakuuttavasti:
"Vain Jehovassa on kaikki, mikä pysyy. Hänessä me värisemme kuin
haavassa lehdet. Ja niin kauan kuin haavanlehti puussansa terveenä
pysyy, se myöskin pysyy viheriäisenä... Niin mekin..."
Miten raskasta! Huountakin ahdisti sairasta rintaa.
"Mekin..." jatkoi hän vaivoin, "me viheriöimme vain niin kauan kuin me
Hänessä tervein sieluin kiinni pysyen värisemme, Lea."
Syntyi vaitiolo. Isä huohotti, katse maassa, surullisena. Lehtivarjojen
särkemä valorepale kirjavoi päätä ja olkapäitä ja Lean värikästä
hametta. Yksinäinen heinäsirkka tirskahteli hiljaa ruohokossa.
Ei mitään muuta ääntä. Vaitioloa vain ja kuin miettimistä, sillä
aavistus oli tietämättä lentänyt laakson yli.
Vihdoin lopetti sen vaitiolon Lea: kietoi kätensä isänsä kaulaan,
painoi päänsä hänen heikkoa, vanhaa rintaansa vasten ja itki siinä
rauhallisesti, kuten vain paras lapsi isänsä turvaisassa sylissä itkeä
voi.